keskiviikko 8. toukokuuta 2019

389. Belize: Paisajes Y Encuentros (2017): Espanja Tampereella

Laulelmamusiikki - mitä se sitten onkaan; ehkä etupäässä akustispohjaista musiikkia joka aika pitkälle perustuu nimenomaan laulusuoritukseen - ei ole raivannut hirveän suurta tilaa levyhyllystäni. Se voi johtua siitä, että pidän enemmän täyteläisemmistä sovituksista, tai sitten vain siitä, että räminä ja vingutus vie kaiken aikani ja huomioni. Onneksi poikkeuksiakin on, niinkuin tämä Belize, käsittääkseni tamperelainen pala Espanjaa. Belizeäkään en ole itse löytänyt, mutta trion viulisti Anri on vaimoni työkaveri, ja niin tulimme kolmisen vuotta sitten lähteneeksi bändin keikalle - ja sen jälkeen olen ollut koukussa; pari viikkoa sitten vuorossa oli kolmas kerta.

Homman nimi on siis akustinen, enimmäkseen espanjankielinen laulelmamusiikki. Kielo Kärkkäisen laulu on keskiössä - hänellä on miellytävän soinnukas ääni ja hieno dynamiikan taju. Antti Hyarttin kitara ja Anri Tuohimäen viulu muodostavat hienovaraisen, sävykkään ja toimivan taustan. Popnörtti minussa kaipaa ehkä välillä vähän karheampaa otetta, ja livenä trio tarjoileekin usein hieman enemmän särmää - mutta toisaalta levylläkin on erinomainen läsnäolon tunne.

Kymmenestä biisistä kahdeksan on espanjankielistä; vaikka en varsinaisesti sitä osaa, sen perusteet ovat niin helppoja että tarinat ja tunnelmat välittyvät aika hyvin. Kaiken lisäksi tekstien suomennokset löytyvät levyn kansivihkosesta. Kielo Kärkkäinen luo taitavasti tuokiokuvia ja tunnelmia - tai maisemia ja kohtaamisia, niinkuin levyn nimi sanoo. Kohokohtia ovat vaikkapa avaus "Sin Sentido", miltei rytmikäs "Lo Que Tú Me Enseñas", kaihoisa "bändin nimikappale" "Belize" ja jotenkin levollisen surumielinen "Tulin hyvästelemään" - mutta itse asiassa jokainen biisi toimii omillaan, ja kokonaisuus samaten.

Kaiken lisäksi hyvää on tulossa lisää - uusi albumi on tiedossa syksymmällä, mutta tätäkin saa vielä ainakin hyvin varustelluista levykaupoista sekä bändin keikoilta. Joita siis tippuilee aika harvakseen, mutta silloin tällöin kuitenkin, sekä Tampereella että muualla eteläisessä Suomessa.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

388. Rockpile: Seconds Of Pleasure (1980); Juurimusiikin superbändi

Rockpile on kulkenut mukanani melkein koko popdiggarin urani - äkkäsin bändin Concerts for Kampuchea-elokuvasta ja sen ääniraidalta joskus 1980, ja kun ymmärsin maailmassa olevan muitakin usean virtuoosin bändejä kuin Beatles, oli aika helppo päätös satsata osa koululaisen ropoista tämän albumin hankkimiseen. Ja tämä osoittautuikin hyväksi investoinniksi - lähes 40 vuotta myöhemmin tämä kuulostaa ehkä vielä paremmalta kuin silloin.


Miksi tämä on niin hyvä? Ensiksikin, soitto kulkee kuin juna. Kitaroiden wacka-wacka, Terry Williamsin eteenpäin piiskaava rummutus, ilmavat, nokkelat mutta asialliset sovitukset - kokonaisuus ei jätä moitteen sijaa. Laulu on vähintään yhtä hyvin hallussa - Dave Edmunds om pätevä rocksolisti mutta vasta kolmanneksi paras tässä ryhmässä, Nick Lowen kaihoisan ja taipuisan äänen ja ennen kaikkea Billy Bremnerin huikeasti liitävän tulkinnan jälkeen.

Biisimateriaalikin on hineoa - oli sitten kyseessä tavanomaisempi rynkytys kuten "Teacher Teacher" tai "Fool Too Long", hieman erityisempi sellainen kuten Billyn loistavasti laulamat "Heart" tai "(You Ain't Nothin' But) Fine Fine Fine", tai vaikkapa tunnelmallinen ja fiksu "When I Write The Book", tämä albumi kestää kuuntelua - Nick Lowen erinomaisen biisikynän tuotosten lisäksi levyllä on mukana vielä mukavia lainabiisejä.

Yhtye ei tämän nimen alla sitten saanutkaan aikaan mitään muuta studiolevyä - mutta aika pian minulle selvisi ko. herrojen tehneen ja vielä tekevän muutakin musiikkia, jopa ainakin pari muuta levyä jotka käytännössä olivat Rockpilea vaikka kansissa lukikin Edmunds tai Lowe. Niihin aion kuitenkin palata joskus toiste - nyt riittänee se, että tämän levyn 12 biisiä ovat loistava kokonaisuus joka kaiken lisäksi on vain noin 36 minuutin mittainen. Joten tylsistymistä ei tarvitse pelätä, mutta sen sijaan on helppoa livauttaa tämä taas lautaselle toista soittokierrosta varten.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

387. Thunder: Giving The Game Away (1999): Kadonnut levy

Thunder on, paitsi hyvä bändi, myös häpeällisen huonosti tunnettu sellainen; parin ensimmäisen levyn suosion jälkeen 1990-1992 se vajosi enemmän tai vähemmän unohduksen yöhön. Ehkä klassinen bluespohjainen hardrock oli 1990-luvulla niin paitsiossa grungen vallattua listat, ettei tällaiselle hyvin perinnetietoiselle kokoonpanolle oikein ollut elintilaa - en tiedä. Laulun, soiton tai biisiaineiston laadusta suosion katoaminen ei ainakaan voi olla kiinni.

Ja "Giving The Game Away" on, paitsi hyvä levy, myös enemmän tai vähemmän kadonnut sellainen; sitä ei ole julkaistu uudelleen, sitä ei löydy Spotifystä - ja sen biisit puuttuvat jopa Thunderin kokoelmalevyiltä (mikä tosin voi johtua vaikapa levy-yhtiön vaihdosta - juuri sitä asiaa en tiedä). Se sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton, koska se oli yhtyeen aikaisempia levyjä popimpi - mutta minua juuri se asia ei haittaa, koska hyvä musiikki ei ole riippuvaista särön määrästä.

Levyltä löytyy kylläkin pari "typillistä Thunder-vetoa", eli melodisesti rullaavaa vanhan liiton hard rockia, kuten "Time To Get Tough" tai hieno aloitus "Rolling The Dice", mutta kieltämättä yleisilme on rauhallisempi. Beatlesmainen nimikappale on hieno, samoin surumielinen "All I Ever Wanted", mutta levyn varsinainen helmi on akustisesti alkava ja varsin suuriin mittoihin kasvava "´Til It Shines", joka tuo mieleen vaikkapa klassisen varhaisen Whitesnaken hienoimmat vedot. Levyn erikoisuus - joskin Thunder kyllä Aina on flirttaillut funkahtavien rytmien kanssa - on aika lailla suora cover Wild Cherryn "Play That Funky Music"ista, joka minusta toimii vaikka ilmeisesti monien mielestä on lähinnä nolo.

Thunderin jätkät osaavat asiansa - soitto kulkee, sovitusten päälle ymmärretään selvästi yli keskitason, ja sooloilu pysyy hanskassa. Yhtyeen tärkein osa on kuitenkin laulaja Danny Bowes - hänen äänensä kuuluu minusta lähinnä Paul Rodgers-koulukuntaan, sen sininen väri miellyttää minua samaten kuin se, ettei hän viljele liikaa kiljuntaa, kirkumista tai puhkumista, vaan antaa tekstin puhua.

Thunder pisti tämän jälkeen pillit pussiin, mutta palasi muutaman vuoden päästä, lopetti taas noin 2009 mutta koki kolmannen tulemisen, ja aivan näillä näppäimillä yhtyeen kahdestoista levy on tulossa markkinoille. Ehkä ukkonen ei jylise listojen kärjessä - mutta minun levylautasellani sillä on ollut paikka jo hyvinkin parinkymmenen vuoden ajan, ja on kyllä vastakin. Tätä levyä näkee tämän tästä kirppareilla tai alelaatikoissa - poimi ihmeessä talteen, jos vain näet sen

perjantai 4. tammikuuta 2019

Kymmenen vuotta mittarissa - uusia metkuja tiedossa

Vuodenvaihteessa tälle blogille tuli kymmenen vuotta täyteen - tähän mennessä olen kehunut 385 levyä, eli ihan lättyyn viikossa en ole pystynyt, mutta jonkinlaiseen tahtiin kuitenkin. Bonuksena tuli vielä käytyä läpi suosikkialbumit ja -laulut vuodesta 1965 vuoteen 2015, joten musiikkipitoista jorinaa on tullut harrastettua kohtuullisen säännöllisesti. Painopisteenä on pysynyt (ja pysyy) se, mikä minua jossakin levyssä puhuttelee - eli subjektiivinen mielipiteily ilman syvempää pohdintaa tai artistihistoriikkeja.

Vaikka maailma onkin hyvää musiikkia täynnä, olen viime aikoina huomannut uudien kehuttavien levyjen löytämisen käyvän haasteellisemmaksi, varsinkin kun tavoitteeni on ollut yrittää löytää aina uusia kehuttavia sen sijaan että kävisin jonkun tietyn suosikin kaikki levytykset läpi. Niinpä onkin aika keksiä sen rinnalle uutta sisältöä, ettei runosuoni vallan pääse ehtymään. Olen myös huomannut, että tämänkin blogin kävijöistä osa tulee kaukomailta - ja koska oletan, etteivät he ole pelkästään ulkosuomalaisia, voisi olla hyvä kokeilla myös jotain maailmankieltä.

Siksipä perustin tälle blogille sisaren, The Best Record Ever - vähän kuin Maailman paras levy uudelleen ruodittuna, mutta kymmenen vuoden viiveellä ja siksi ehkä joidenkin levyjen kohdalla vähän tarkistettuna. Tästä se lähtee - mutta tämäkin julkaisu pysyy kyllä mukana jatkossakin. Itse asiassa hoksasin sisarblogin julkistamisen jälkeen taas pari uutta levyä, joista voisi jotain raapustaa. Eli pysykää kuulolla, ja pistäytykää naapurissakin - hyvä musiikki ei lopu ikinä.

torstai 3. tammikuuta 2019

386. Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988): Klassikkoalbumin mallia

Mikä tekee biisistä klassikon? Ehkä se, että se soi vuosikymmenestä toiseen, onnistuen yhä uudelleen herättämään sen reaktion josta musiikin ystävä tuntee olevansa hyvän äärellä - ja niin, että sen kuulevat ja siten tuntevat monet muutkin. Miljoonasateen "Marraskuu" on sellainen biisi - se toimii minun syyssynkkyyteni kanavoijana ja lievittäjänä vuodesta toiseen, enkä ymmärtääkseni ole ainoa joka kokee niin. Heikki Salo on jo ensilevytyksestään lähtien tehnyt tukun muitakin potentiaalisia klassikoita, mutta tämä kappale kuuluu niistä kaikkein hienoimpiin.


No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.

Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.

Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.


maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 parhaat

Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…

Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.

Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.

Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.

Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.

Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.

2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

385. Aino Venna: Aino Vennan joulu (2016): Kestävän kulutuksen joululevy

Viime vuosina, kun CD-levy ja sen myötä musiikkialbumin käsite ovat joutumassa musiikinkulutuksen marginaaliin LP-levyn ja muiden kummajaisten seuraksi, joululevy pitää ilmeisesti kohtuullisen hyvin pintansa instituutiona, ja yhä useampi artisti katsoo asiakseen tehdä myös joululaulukokonaisuuden. Ja miksikäs ei? Vaikka niiden sesonki on muuta musiikkia lyhyempi. se tulee aina uudelleen, ja joulumusiikin estetiikka on ajattomampaa kuin päivän hittikaman.

Minun korvissani tuo suhteellisen valmis formaatti saa aikaan sen, että useimmat joululevyt ovat aika sietämättömiä - joko tekopirteää tip tap hoppfalleraata tai sitten hirressä roikkuvaa pikkulintuparkaa a la Sylvia, esitettynä hyvinkin tiukkaan määritellyin soundein. En välitä kuunnella niitä läpi edes ensimmäistä kertaa, saati sitten tehokuunnella niitä koko joulusesongin ajan. Toisaalta on myös muutamia sellaisia joululevyjä, jotka ovat muuta maata.

Aino Vennan joulu on sellainen levy. Hän yhdistää sumeilematta uutta ja vanhaa materiaalia - melankolisia klassikoita kuten "Varpunen jouluaamuna" ja "Sylvian joululaulu", uudempia hymnejä kuin "Avaruus" tai John Lennonin "Happy Xmas", muita kuin pohjoismaisia tai anglosaksisia lauluja, kuten "Petit Papa Noel" ja "Natas e Manteiga". Hän leikkii sovitusten kanssa - "Joulupuu on rakennettu" on flamencomausteinen menopala, "Joulupukki suukon sai" taas kantriralli - ja äänimaailma on hyvin vennamainen, eli akustiset kielisoittimet saavat paljon tilaa, mutta tarvittaessa kamaa ja volyymia lisätään - ja kielillä leikittely on voimissaan, kun suomen lisäksi tulkintoja on myös englanniksi, ranskaksi ja portugaliksi,

Tuo viimeksimainittu tulkinta, eli "Natas e Manteiga", on suurin suosikkini - en tosin uskalla pisteyttää Ainon portugalintaitoa, vaikka veikkaankin hänen muiden ääntämystensä perusteella sen olevan kelvollista, mutta sovitus, biisin suhteellinen tuoreus minun korvissani ja ennen kaikkea hänen äänensä tekee kokonaisuudesta miltei maagisen. Ylipäätänsä tuo lauluääni on suurin syy siihen, että tämä levy kuuluu niihin joulusellaisiin joita voi kuunnella vaikka juhannuksena, jos niikseen tulee. Hieno artisti, hieno levy - tehty kestävään kulutukseen. Ehkäpä jopa tuleva klassikko?