18. Crowded House: Woodface (1991): Hienosti kiertäen napakymppiin

Minun popfriikin urani alkoi aikoinaan Beatlesista, ja vaikka olinkin vuosikymmeniä sitä mieltä, että mailman paras kevyen musiikin säv&san-yhdistelmä on Lennon/McCartney, ja mitä kauniisiin poplauluihin tulee erityisesti se parin toinen osapuoli, niin olen nyttemmin havainnut arvostavani vielä enemmän tiettyä Neil Finniä. Hänen parhaat laulunsa ovat sävellyksinä aivan stellaarista tasoa, ja tekstittäjänä hän löytää usein hieman toisenlaisia näkökulmia kuin 60-lukulaiset ”hold-my-hand-koulukunnan” edustajat. Kaiken lisäksi tämän pumpun sovitukset ja yleinen ”äänikuva” kuuluvat siihen valittuun joukkoon, jota kuunnellessa aina löytää jotakin uutta – jolleivät sävellykset lähde odotetusta hieman takavasempaan, niin se tehdään sovituksellisesti.

Tämän levyn kohokohtia ovat esim. yhtyeen toiseksi suurin hitti ”Weather With You”, joka on varmaan paras koskaan kuulemani kesäbiisi – ja toimii vaikka keskellä talvea, ”She Goes On”, joka (ymmärtääkseni) on kaihoisansuloinen poismenneen rakkaan muistelo, sekä kaunis pikku balladi ”Four Seasons In One Day”, joka myös on erinomainen näyttö Finnin miellyttävästä lauluäänestä, mutta itse asiassa melkein jokainen levyn laulu, ehkä tökeröhkösti jenkkikriittistä aloitusta ”Chocolate Cakea” lukuunottamatta, on omalla tavallaan loistava.

Näin pitkälle pohdittuani totean, että mielessäni käyvät myös CH:n viidestä studioalbumista toinen ja neljäs, ”Temple Of Low Men” ja ”Together Alone” (”Woodface” on kolmas) – jotka kummatkin itse asiassa ovat melkein yhtä hyviä kuin tämä. Ehkä erona on ainoastaan jonkinlainen yleisilme, joka nostaa ”Woodfacen” minun suosikkieni joukkoon. Se yleisilme on juuri tuo ominaisuus jota yritin kuvata; ensikuulemalta miellyttävä ellei peräti vähän tasapaksu, mutta joka kuuntelulta kasvava ja syventyvä, hienovaraisten pikku oivallusten sävyttämä.

17. Southside Johnny & Asbury Jukes: Reach Up And Touch The Sky (1981): Sata lasissa ja torvet soi

Mikä se on, se voima joka saa sinut pomppimaan ympäri rakennusta hullun kiilto silmissä, laulaen täyttä kurkkua vaikkakin nuotin vierestä, kaulailemaan ventovieraita ihmisiä, tuhlaamaan viimeiset rahasi kaljaan jonka läikytät vierustoverisi päälle – ja hän vain virnuilee, samanlainen hullun kiilto silmissään? Se on tietysti hyvän musiikin vapauttava voima. Sellainen, jonka voi tuntea vaikkapa silloin, kun yksi maailman parhaista valkoisista R&B-laulajista oikein pääsee vauhtiin, kymmenmiehinen bändi taustallaan. Sellaista musiikkia on Southside Johnnyn ja hänen Asbury Jukesinsa klassinen livelevy, ”Reach Up And Touch The Sky”.

Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.

Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.

Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.

Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.

16. Mary Coughlan: Under The Influence (1987): Diiva kaltevalla pinnalla

En muista kuka tätä levyä aikoinaan kehui (Soundissa tietysti), mutta sen muistan, että se sattui silmiini edesmenneessä Levymyynnissä Turussa (sellaisia levyvalikoimia ei nykyisin enää löydä... nyyh), ja koska tunsin olevani varoissani poimin sen sieltä mukaani. Siihen aikaa, reippaana opiskelijana, minulla oli kohtuullisen hyvin aikaa kuunnella musiikkia vaikka yökaudet läpeensä jos se sattui huvittamaan, ja tämä levy sopi varsin hyvin juuri yöllisiin tunnelmiin.

Tätä voisi kehua klassiseksi poplevyksi sikäli, että tyylien kirjo on viehättävän monipuolinen. Jonkinlainen yleismääritelmä voisi olla jazzsävyinen viihde, mutta yksi kohokohdista on säkkipillivetoinen nopea versio Jimmy McCarthyn ”Ride On”-biisistä, joka tunnetaan ehkä paremmin Christy Mooren folkversiona. Toisaalta täältä löytyy myös esityksiä, jotka tuovat mieleen teatterin maailman, ja ”ihan tavallista poppia”. Ja vaikka Maryn ääni on ilmiselvän irlantilainen, tämä ei ole mitään ns ”irkkumusiikkia”, vaan pikemminkin yleismaailmallista – kelttitunnelmien ja Amerikan lisäksi äänimaailma käväisee ainakin Ranskanmaalla.

Parhaiten Maryn ääni pääsee oikeuksiinsa kun tausta on hillitympi; esim jousitaustainen balladi ”Fifteen Only” nostattaa ihokarvat pystyyn, ja samantyyppisiä tunnelmia tarjoaa ”AWOL” – joka sekin kertoo ulkopuolelle ja/tai huonoille teille joutumisesta. Itse asiassa suurin osa lauluista sivuaa sentyyppisiä teemoja – mutta Mary Coughlan voisi minun puolestani laulaa vaikka kauppalistaa (puhelinluettelo oli jo varattu...) ja lopputulos olisi vähintään hyvä.

15: Deep Purple: Perfect Strangers (1984): Dinosaurusten paluu, osa 1

Kun tämä levy aikanaan ilmestyi, se oli minun kirjoissani merkittävä tapahtuma siksi, että olin hevi-innostukseni aallonharjalla, ja minun suosikkejani olivat nimenomaan Purplen klassisen miehistön jäsenten myöhemmät projektit Rainbow ja Whitesnake. Sen lisäksi ei yleinen comebacktoiminta ollut silloin vielä päässyt vauhtiin samalla tavalla kuin myöhemmin. Ja Purple oli sentään yksi siihenastisen populaarimusiikin kulmakivistä!

Monien nimibändien myöhemmät comebackyritykset ovat kariutuneet materiaalin surkeuteen, mutta tämä levy on kyllä klassikko ja etenkin sen B-puoli loistava. Minä en vain kyllästy laulusekvenssiin ”Perfect Strangers”-”A Gypsy´s Kiss”-”Wasted Sunsets”-”Hungry Daze”. Nimikappalen klassisesta riffistä – joka selvästi todistaa bändin kitarahirmun Ritchie Blackmoren klassisen musiikin ihannointia – ja painokkaasta laulusta siirrytään hämmästyttävän dynaamisen vauhtiraidan kautta Deep Purplen uran klassisimpaan slovariin – tuhlatuista auringonlaskuista on tämäkin poika lauleskellut nuoruudessaan hoippuessaan Kårenilta kämpille – ja toiseen yhtä eläväiseen vauhtiraitaan. A-puoli on hieman tavanomaisempi, mutta sekin pesee suuren osan kilpailijoiden yritelmistä.

Ian Gillanin laulusta on muristu enemmän tai vähemmän hänen koko uransa ajan, mutta minusta hän tällä levyllä - kuten miltei aina - hoitaa leiviskänsä sataprosenttisesti. Ja niinkuin aina Purplen ollessa kyseessä, on tämäkin ”hevilevy” joka ei ole pelkkää paahtoa, vaan myös vivahteiden tajua – jopa herra superego Ritchie Blackmoren kohdalla. Ja toisaalta tämä bändi on aina ollut sikäli konservatiivinen, ettei ole lähtenyt liikaa pelleilemään modernilla teknologialla, vaan luottanut kohtalaisen perinteisen ilmaisun voimaan, mikä taas edesauttaa musiikin ajattomuuden tuntua.

On muuten aika hassua ja hauskaa, että ns. klassisen Deep Purplen kulta-aika kesti vain 3-4 vuotta – ”In Rockista” ”Who Do We Think We Are”-levyyn, kun taas comeback, joka tapahtui n kymmenen vuotta alustavan hajoamisen jälkeen, on tähän mennessä jatkunut yhtäjaksoisesti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, 25 vuotta. Ja varsinkin uusimmat levyt – viimeisten 12 vuoden, uuden kitaristin Steve Morsen aikakauden aikana – ovat olleet eräänlaista riemukulkua nimenomaan vivahteikkaamman soiton näkökulmasta. Sekin lienee sikäli ymmärrettävää, että v. 84 neljääkymppiä lähentyneet äijät nyt ovat lähellä kansaneläkettä - kukapa sitä jaksaisi heilua vuodesta toiseen.

14. Totta Näslund: Totta 7 Soul!/På drift (2004): Suuren Äänen testamentti

Totta oli yksi niistä ”vanhan kansan laulajista”, jotka luultavasti olisivat pystyneet esittämään mitä tahansa niin, että kuulijoiden niskakarvat olisivat nousseet pystyyn. Hänen seitsemän soololevynsä sarja, joka ilmestyi vuosina 1995-2004 ja itse asiassa päättyi hänen ennenaikaiseen poismenoonsa, on varmastikin yksi pohjoismaisen populaarimusiikin suurimmista saavutuksista – mutta niin hänelle tekivätkin lauluja suurin piirtein länsinaapurimme koko lauluntekijäkerma, jonka lisäksi hän teki ns. ”definitiivisen tulkinnan” monista alun perin amerikkalaisista tai brittiläisistä mestariteoksista.

Tämä levy on tietyllä tavalla synteesi hänen urastaan; tämä ei ole pelkästään soullevy – mutta äänimaailma on astetta juurekkaampi kuin aikaisemmin, ja ehkäpä teema on innoittanut lauluntekijät laatimaan sellaisia säveliä, joissa hän todella pääsee käyttämään säänpieksemää ääntään. Se ääni, sen pakottomuus ja uskottavuus yhdistettynä sävelkorvaan, onkin hänen suurin juttunsa; tässä on todellakin mies, joka pystyisi laulamaan vaikkapa puhelinluetteloa niin, että kuulijat näkisivät sielunsa silmillä öisen tien, jota pitkin ajaa vanhalla Volvolla yksinäinen mies... Ja toisaalta, kun laulut ovat mittatilaustyötä, niin tekstimaailma ehkä menee pikkuisen yli; koko levyssä on jonkinlainen ”tilinpäätöksen leima”, vaikka hän sen ilmestyessä, vajaan vuoden ennen hänen kuolemaansa, ei tietääkseni vielä ollut sairastunut.

Mutta analyysi sikseen; parempi tapa määritellä tätä musiikkia on laittaa levy soimaan, istua mukavasti, sulkea silmänsä ja antaa musiikin viedä. ”Långt bort, längst upp i det blå”, ”Bättre begagnat”, ”Gå ut och älska nån”... ai niin. Yksi erikoispiirre Tottan tuotannossa ovat hänen duettonsa eri laulajattarien kanssa – joita aikoinaan ilmestyi kokonainen levyllinen, joka sekin on oikein hyvä, jotka toimivat kuin väärä raha – vaikka ne periaatteessa ovat kaikki variaatioita ”kaunotar ja kulkuri”-teemasta. Mutta popmusiikkihan on leimallisesti vanhojen perusideoiden uudelleen maustamista ja paketointia – senkin tiesi jo vanha kansa.

13. Kinks: Sleepwalker (1977): Kommentoinnin kuningas

Jos populaarimusiikin historiaa käy taaksepäin tästä päivästä vaikkapa vuoteen 1964, voisi väittää Kinksin tai oikeastaan Ray Daviesin keksineen aika suuren osan siitä, mitä tänäänkin nuoriso kuuntelee, alkaen hevistä (You Really Got Me, anyone) satiiriin, teema-albumeihin ja punkkiin. Se on tietysti vain yksi, ehkä hyvinkin kiistanalainen historiantulkinta, mutta ainakin yhdestä asiasta voi mielestäni olla aika varma; jos popmusiikissa on käytetty jotain tehokeinoa, tämä pumppu on ollut sitä kokeilemassa.

Sehän ei sinänsä ole mikään laatumääritelmä, ja totta puhuen Kinksiä olisi koko ajan voinut luonnehtia myös maailman pisimmälle päässeenä amatööribändinä, koska mitään soitto- tai sovitustaidon täyspainoisia helmiä ei välttämättä saatu aikaan, mutta sen sijaan terävää ja oivaltavaa ajankuvaa. Ja se on laatumääritelmä – mielestäni Ray Davies on popmusiikin kaikkien aikojen kommentoija, joka on vanginnut aikansa tapahtumia kolmeen minuuttiin hyvinkin osuvasti jo yli 40 vuoden ajan.

Joskus se on onnistunut koko pitkäsoiton mitalta, ja varsinkin kerran – ajankohtana, jolloin bändi taisi olla suosionsa aallonpohjassa – saatiin aikaan pieni klassikko, jonka jokainen laulu luotaa jotakin ihmismielen sopukkaa, kuuhulluudesta suuruudenhulluuteen, varsin osuvasti, ja soitto ja sovitukset pysyvät mukavasti kasassa. Tämä levy osuu vielä siihen hetkeen musiikin historiassa, jolloin ns. klassinen rocksoundi veteli viimeisiään ennen diskobiitin, syntikoiden ja uuden aallon kitaroinnin vyörytystä – aah, sitä Hammondin ujellusta ja niin edelleen...

Ja laulut ovat siis tämän lätyn selkäranka. Minun suosikkejani ovat esim. juuriensa unohtamista ruotiva ”Mr. Big” sekä yöllisiä sielunhäiriöitä ruotiva kolmikko ”Sleepwalker”, ”Full Moon” ja ”Sleepless Night”. Kuinkahan pitkälle herra Daviesin laulut perustuvat omakohtaisin kokemuksiin?

Uudet raamit, vanhat kujeet

Kolmekymmentä vuotta levykeräilyä on tuonut elämääni suuren joukon ystäviä, jotka ovat siitä hyviä etteivät koskaan jätä minua – minä olen joitakin jättänyt matkan varrelle, ja joissakin tapauksissa löytänyt heidät uudestaan, mutta suurin osa on jäänyt hengailemaan levyhyllyyni. Niitä on nykyisin kolmatta tuhatta, ja osa on varmaankin sellaisia, joita en enää tule tervehtimään, mutta toisaalta odotan taas ensi vuonnakin kohtaavani joukon uusia. Siis äänilevyjä - tai albumeita.

Levy-termi taitaa pian olla uhanalainen; vaikka minä olen kasvanut maailmassa, jossa musiikkia yleensä on hankittu n. 10-12 esityksen pakkauksina, jotka usein ovat muodostaneet jonkinlaisia taiteellisia tai temaattisia kokonaisuuksia, ovat uusi teknologia ja uudet kulutustottumukset muuttamassa etenkin minua nuorempien tapaa hankkia ”korvakarkkinsa”. Se ei kuitenkaan ole minun murheeni, ainakaan tässä yhteydessä.

Olen kylläkin vanhemmiten huomannut, että yhä harvempi uusi levy kokonaisuutena läpäisee seulani; maailma on niin täynnä hyvää musiikkia, ettei niitä huonompia biisejä juuri viitsi kuunnella. Odotusarvoni on siis, että jokainen uusi levy, jonka käsiini saan, vaikka se olisi vanhan takuusuosikin tekele, paitsi uusia suosikkeja sisältää myös sellaista musiikkia, jota en tule kuuntelemaan ainakaan tarkoituksellisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö juuri ”albumi” tai ”levy” olisi minun musiikinjäsentämismallissani tärkein yksikkö, jonka perusteella esim. yksittäisten artistien arvostus muotoutuu. Hyviä biisejä tulee aina, mutta parhaat artistit tunnistaa hyvistä levyistään... siksi niitä on mielekkäämpi (ja hauskempi) listata kuin suosikkikappaleita.

Niinkuin tarkkaavainen lukija lienee jo huomannutkin, tämä teksti ja ensimmäiset 12 osaa maailman parasta levyä löytyvät tämän blogin "äitiblogista" Virkamatkasta (osoite oikealla); kunhan opin käyttämään Bloggerin hallintatyökaluja saan nekin ehkä siirrettyä tänne - siihen asti kokonaisuus on ehkä hieman "jakomielinen"...