keskiviikko 27. toukokuuta 2009

34. Peter LeMarc: Det finns inget bättre (1992): Sinisilmäsoulia

Yksi popmaailman ”taitolajeista” on sellainen pehmeähkö, souliin kallellaan oleva, usein vuolassanaisesti ihmissuhdeongelmista kertova pop, jota myös sinisilmäsouliksi kutsutaan. Se on usein varsin tunteikasta ja jopa suurellista musiikkia, johon ei epäröidä heittää esim. jousia tarpeen vaatiessa, ja aika usein se voi huvittaa tai jopa nolottaa, kun artisti oikein heittäytyy... mutta toisaalta se voi oikeaan osuessaan olla juuri sitä soittoa ja laulua, joka iskee sydänalaan ja jää sinne.

Yksi kyseisen alan taitureista, joka minun korvissani osuu huomattavan usein oikeaan, on Trollhättanin lahja maailmalle, Peter LeMarc, joka on tahkonnut tätä sarkaa jo 80-luvun alkupuolelta, tähän mennessä jo muistaakseni kolmentoista albumillisen voimalla. Etenkin 90-luvulla hän oli voimissaan, kohokohtana tämä levy jonka 14 kappaleesta lähes jokainen selviää tuon nolotusriman yli. Tässä vaiheessa pitää tosin hieman tarkentaa määritelmää; hän on enemmän kuin "pelkkä soulmies" vaikka osaa senkin tyylilajin - mutta haenkin tunnelman pikemmin kuin musiikkityylin määritelmää.

Miehen sävel- ja sovitusmaailma on siis monipuolinen - tällä levyllä on suoraa rokkia (”Ge henne tid”), springsteenmäisiä hymnejä (”Ända till september”), folk/kantrikaikuja (”På andra sidan bron”), laulelmaa (”Älskarens kors”), perinteinen ”illan viimeinen hidas” (nimikappale) sekä pianovetoisia balladeja (”Tootoolah”), ruotsalaiseen tapaan hyvin sovitettuina ja soitettuina. Tekstit ovat nimenomaan ihmissuhdetematiikkaa ja ihan päteviä, joskus jopa oikein hyviä. Minua miellyttää PeterLeMarcin ilmeikäs lauluääni; hän kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka osaa laulaa myös hiljaa – itse asiassa perinteinen kailotus, jota kaikki osaavat, on hänen heikoin puolensa.

Tämä levy on muistaakseni ilmestynyt loppusyksystä 1992, mutta minun soittimessani se viihtyy parhaiten kesäyössä – jossakin lupausten ja kaihon välimaastossa. LeMarcin musiikissa on aimo annos sitä melankoliaa, jota pidetään nimenomaan suomalaisena erikoisuutena, mutta joka hallitaan myös länsinaapurissamme; ehkä se loppujen lopuksi on juuri tämä kuorrutus, joka minut lopullisesti voittaa puolelleen.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

33. Ebba Forsberg: Been There (1998): Viileän Pohjolan popmusiikkia

Tämä levy maksoi aikanaan (markka-aikaan siis) kaksikymppiä erään vaasalaisen valokuvausliikkeen (!) hyvinvarustetussa levyhyllyssä – ja se tarttui plakkariin, koska Ebba Forsberg oli toiminut mm. taustalaulajana suosikkieni Peter LeMarcin ja Eldkvarnin levyillä, joiden yhteinen nimittäjä oli, että ne edustivat ns. pysyviä arvoja popmusiikissa (tai konservatismia, miten sen nyt ottaakaan)... hyviä sävellyksiä ja sanoituksia, oikeita soittimia ja kekseliäitä sovituksia, ja niinpä ajattelin tämän neidin oman levyn jatkavan samaa linjaa.

Enkä pettynyt. Tämä on ajatonta singer-songwriterkamaa kevyen ysäristetyssä kuosissa. Ebban laulu ja piano ovat etualalla, tempot useimmiten hitaita tai korkeintaan keskisellaisia; suoranaista rokkaamista ei kuulla, vaikka kitarakin kuuluu soitinvalikoimaan. Tekstimaailma on ikäänkuin melankolisen mietiskelevä; tämä on jotenkin surumielinen, mutta ei toivoton levy – tavallaan tämä edustaa sitä, mkitä blues minulle tarkoittaa; puhdistautumista ilmaisun kautta.

Tämä on kohtuullisen tasainen levy, olematta silti tasapaksu; varsinaisesti huonoja kappaleita ei ole, mutta muutama oikein hyvä nousee esiin, etupäässä hitaampia: ”Most Of All”, jossa äänijänteitä saa venyttää kunnolla – ja Ebban ääni kuuluu mielestäni niihin ”hauraisiin mutta voimakkaisiin”, jotka pystyvät koko skaalaan kuiskauksesta huutoon ilman että linja kärsii. Toinen kohokohta on päätösbiisi ”Didn´t Treat Me Right”, joka vispiläkomppeineen on kuin bluesklubin valomerkin ääniraita.

Suosikkikappaleeni on balladi sekin, ”Hold Me”, joka on oikein hyvä kiteytys tilanteesta, jossa esim. epäonnistuneen suhteen jälkeen mietitään mitä sitten tulee. Se olisi voinut olla megahitti, jos sen olisi esittänyt joku jo ennestään maailmankuulu laulajatar, mutta hyvä näin; kunnon popnörttinä tunnen tiettyä tyydytystä siitä, että minun suosikkini ovat harvojen herkkua.

Tässäkin tapauksessa olisi voinut käydä toisin – tämä levy poimittiin Madonnan Maverick-levymerkille ja julkaistiin kansainvälisesti myönteisten arvioiden siivittämänä, mutta ilmeisesti menekki ei kuitenkaan vastannut odotuksia, koska Ebba Forsbergin myöhemmät kaksi levyä on julkaistu Ruotsissa, viimeisin (2006) käsittääkseni jopa omakustanteena. Nekin ovat hyviä levyjä, mutta tämä vie kyllä potin minun kirjoissani. Viileän Pohjolan popmusiikkia, ikäänkuin valoisan mutta kylmän, kaihoisan kesäyön äänimaailma...

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Kokoelmien ihanuudesta

Vaikka maailma on täynnä hyviä levyjä, joista osaa olen tässä foorumissa jo kehunut, ja joista suurinta osaa en varmaan ole edes kuullutkaan vielä, on valitettava tosiasia se, että kaikista julkaistuista albumeista vielä suurempi osa on roskaa tai sitten raivostuttavan keskenkertaisia; sitä yhtä hyvää biisiä seuraa kolme huonoa.

Kunnon popnörttinä hoksasin tietysti jo C-kasettien aikakaudella sen, että niitä parempia kappaleita voi kerätä yhteen kokonaisuuksiksi, joita jaksaa kuunnella enemmänkin; tämä ajatus on kantanut C-kaseteista CD-vaiheen läpi soittolistojen ihanaan maailmaan, jossa pääsee vielä irti sellaisista kahleista kuten esim. C90 tai CD80...

Eilen illalla satuin löytämään pöytälaatikostani vanhan kasetin - "Best Of Airchecks 1983" - jolle olin kerännyt radiosta nauhoittamieni biisien parhaimmistoa, ja voi hitsi miten hyvä se oli vieläkin! Aloituskappale oli Kassu Halosen "A Mile Away A Year Apart", joltain levyltä jota ei varmaan enää mistään löytäisikään, ja sen jälkeen listalla oli mm. Geordien "Going Down", Molly Hatchetin "It´s All Over Now" (jonka sovitusta lainasimme lukioaikaisen bändini versioon...), Southside Johnnyn iki-ihana "Hearts Of Stone" - joka johti elinikäiseen suhteeseen Johnny Lyoniin ja hänen pumppuunsa - sekä kaiken hard rockin/hevin vastapainona Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made Of This)", joka vieläkin nostattaa kylmät väreet selkäpiihin.

Hauskaa oli myös huomata, miten pitkät jäljet tällä kokoelmalla on levyhyllyssäni - Southside Johnny ei ollut ainoa joka päätyi hankintalistalle; runsaan parinkymmenen kappaleen kokoelma on myötävaikutanut varmaan vähintään yhtä monen LP:n tai sittemmin CD:n hankintaan.

C-ksettivarastoni on laajalti tuhoutunut, joten aika suuri osa muista hyvistä kokoelmista on iäksi menetetty, mutta 2000-luvulla polttavat CD-asemat toivat tämän mahdollisuuden uudelleen elämääni, ja esim. autossa (50000 km/v) kuuntelen lähinnä omia kokoelmia, koska ajaessani en kauaa siedä huonoa musiikkia... ja parhaat kokoelmat päätyvät nytkin klassikoiksi. Seuraavaan autoon pitäisi sitten saada toimiva verkkoyhteys, niin voisi nauttia vaikkapa Spotifyn paveluksista (kunhan ko palvelu ensin saa musiikkitarjontansa siedettävään kuosiin)...

maanantai 18. toukokuuta 2009

32. Albert King: I´ll Play The Blues For You (1972): Surut suohon sinisävelin

Kitaransoitto on kaksipiippuinen juttu; pahimmillaan – ja aika usein – se on sietämätöntä rämpytystä ja vingutusta, parhaimmillaan repäisevää riffailua, partaveitsenterävää komppia ja sielukasta sooloilua. Juuri tätä viimeksimainittua löytyy aika lailla Albert Kingin levyiltä, mutta jotkut niistä ja nimenomaan tämän levyn tekee erinomaiseksi kokonaisuus – eli se, että taustalla on Staxin parhaimmistoa; taustayhtyeestä löytyy mm. Bar-Kaysin sekä Isaac Hayesin yhtyeen jäseniä, jotka saisivat verokalenterinkin svengaamaan.

Nimikappale esittelee oikeastaan kaikki tämän lätyn hyvät puolet; dynaaminen, funky komppi, ilmavat mutta tiukat sovitukset, torvet – ne Staxin torvet, jotka ovat kuin hunajaa korville – ja tietysti mestarin kitaransoitto, joka on tällaisen itse soittotaidottoman korvissa miellyttävää mm. koska se on niin taloudellista – ei välttämättä hirveää nuottimäärää tai revitystä, mutta sen sijaan puhutteleva sävykkyys.

Toinen vastaavanlainen kohokohta, jossa myöskin on tilaa sooloilulle, on soulklassikko ”Breaking Up Somebody´s Home”, jonka torviriffit tuntuvat selkärankaa myöten. Lyhyemmässä formaatissa iskevät etenkin ”High Cost Of Lovin´” sekä lopetuskappale ”Angel Of Mercy”, joka voisi olla vaikkapa meitä tällä hetkellä kiusaavan laman tunnussävelmä, mutta kaikki biisit ovat vähintään OK.

Sinänsä tämä on levy, jota voisi kuunnella jonkun aikaa vaikka tässä ei olisi sävellyksiä lainkaan – minua viehättää ennen kaikkea hänen savuisen leppoisa äänensä, joka välillä jutustelee mutta ennen kaikkea laulaa, kertoo uskottavia tarinoita elävästä elämästä. Jos bluesin korkein tavoite on laulaa surut suohon, tämä sekoitus tosiaan tekee tehtävänsä.

maanantai 11. toukokuuta 2009

31. Vuokko Hovatta: Lempieläimiä (2008): Klassikko jo ilmestyessään?

Kuinka nopeasti levystä voi tulla klassikko? Se ei vielä ole mikään tae, jos uutta levyä pyörittää viikon pari koska siihen on tykästynyt, eikä kuukausikaan vielä mitään, mutta jos levyn ilmestymisestä on esim. kulunut runsas vuosi, ja siitä yhä löytää uusia pikku jippoja samalla, kun ne vanhatkin jaksavat viehättää, ja jos suosikkisävelmätkin vaihtelevat soittokerrasta toiseen, voinee hyvillä mielin todeta ko. lätyn täyttävän klassikon kriteerit.

Jo Vuokon Euroviisuehdokaskappale ”Virginia” oli lupaava – ensinnäkin se pieksi useimmat kilpailijansa noin 6-0, eikä ihme; olihan sen taustalla suosikkisäveltäjäni ja –sovittajani Kerkko Koskinen – mutta kun koko albumi löysi tiensä soittimeen, olikin ilonaihe se, ettei tämä hitti mitenkään noussut esiin, vaan loputkin kappaleet olivat samaa tasoa. Viisi kappaleista on Kerkon käsialaa, ja toinen mokoma tulee toisen kotimaisen suosikkini Tuure Kilpeläisen kynästä.

Olen kehunut Kerkon sovituksia niin monesti, että melkein nolottaa, mutta tälläkin kertaa on todettava, että pidän sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista ja esityksistä. Tarpeeksi laaja soitinarsenaali, soinnin miellyttävä ilmavuus ja (Aamulehden Jussi Niemeä mukaillen) esitysten suhteellinen vapaus perinteisen popmusiikin kahleista muodostavat kokonaisuuden, johon minä en niin vain kyllästy. Vuokon laulukin on taattua tavaraa – joissakin kohdissa kaipaa ehkä vanhasta muistista kunnon kuoroa taustalle, mutta toisaalta tämä lätty on hienovaraisempi kuin Ultra Bra oli loppuaikoinaan.

Suosikkilaulujani ovat ”Virginian” lisäksi ”Mustaa jäätä”, nimikappale, ”Odota kun rutistan sua” – tai itse asiassa kaikki Kerkon tekemät, mutta myös esim. ”Onnelliset”, ”Syleily” ja ”Marjalude”. Itse asiassa en osaa nimetä tästä kokonaisuudesta heikkoa kohtaa... Loistava kokonaisuus, näin runsaan vuoden kuuntelun jälkeen – ja arvatenkin myös tulevaisuudessa?

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

30. Pugh Rogefeldt: Het (1981): Suomenruotsalaisten kansallislaulu

Pugh on kunkku. Hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin 60-luvulla, ja on siitä lähtien tehnyt pitkän rivin ihan itsensä näköisiä levyjä, alussa tiheämmin ja nykyisin noin joka kahdeksas vuosi. Hänen tuotantonsa kuningasajatus on irtonaisen letkeä rock´n´roll, jossa hyvät biisit täydentyvät sanoituksilla, jotka on tehty jollain ruotsia etäisesti muituttavalla kielellä – vähän niin kuin Remun englanti. Hänen musiikkinsa on ehkä omimmillaan livenä, mutta varsinkin jotkut hänen levyistään ovat hätkähdyttävän hienoja. Niinkuin tämä.

Vuonna 1981 hänen rockinsa oli aika funkyä, flirttaillen diskon tehokeinojen kanssa mutta ilmavuuden ja irtonaisuuden säilyttäen. Parhaat esimerkit ovat ”Ambulansen”, joka pakottaa liikkeelle rullaavalla biitillään, ja ”Stockholm”, joka on hieno naapurimaamme pääkaupungin ylistys – vaikkakin Pugh itse on alunparin ihan muualta. Tämän osaston kolmas helmi on ”Tuggummit”, jonka teksti on Rogefeldtiläistä hölynpölyä parhaimmillaan, jonka väliosa muistuttaa Kinksin ”Sunny Afternoonia” laskevine skaaloineen, vaikka nyt onkin kyseessä huomattavasti nopeampi laulu.

Pughin tekstit ovatkin sitten luku sinänsä. Hänen sanankäyttöään voisi ehkä kutsua impressionistiseksi – värit ovat usein aika kirkkaita, ja tarvittaessa poiketaan totutusta sanajärjestyksestä, käytetään sanoja epätavallisissa merkityksissä, tai sitten keksitään uusia sanoja. Jotkut metaforat eivät välttämättä avaudu ensi tai millään myöhemmälläkään kuulemalla, mutta sen sijaan sanojen rytmi toimii.

Levyn komein esitys oli valtava hitti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1980-luvulla – Pugh itse kutsui sitä ”ruotsinsuomen kansallislauluksi”. Kyseessä on kansanlaulumainen balladi ”Aftonfalken”, jonka Riki Sorsa on levyttänyt suomeksi pariinkin otteeseen. Sen sävel on ajattoman kaihoisa (taas tuo määritelmä...), ja samaa voi sanoa sanoituksestakin (joka sitten onkin Ulf Lundellin käsialaa).