53. Angelique Kidjo: Oremi (1998): Afrikan tähti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua vaivaa se, kuinka paljon elämyksiä minulta menee sivu suun vajavaisen kielitaitoni vuoksi. Sinänsä olen kaksikielinen suomalainen, hallitsen englannin likimain niin hyvin kuin voi ottaen huomioon etten ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa, koulusaksani riittää yllättävän pitkälle ja ranskaa ja espanjaakin osaan tavata niin, että ainakin osa tekstiä avautuu. Musiikissa osa kokonaisuudesta menee ohi jos ei ymmärrä tekstiä, vaikka kuinka svengaisikin.

Ja toisaalta tämän artistin tuotannon ymmärtämiseen kielitaitoni et tule riittämään koskaan. Angelique Kidjo on kotoisin Beninistä, ja laulaa pääasiassa käsittääkseni äidinkielellään, jota en ymmärrä. Muutamissa biiseissä on joko kokonaan tai osittain englanninkielinen teksti,joka tietysti auttaa vähän – mutta mitään hirveän syvällistä ei kyllä tule esille.

Levyn aloitus on sykkivä versio vanhasta Jimi Hendrixin hitistä ”Voodoo Child (Slight Return)”, jonka riffi toimii kuin tauti tässä enemmän perkussiivisessä ympäristössä. Se on oivallinen sinänsä., mutta Kidjon omat laulut ovat jopa parempia. Soundi on jonkinlainen ”afrikanisoitu moderni soul”, jossa sykkiviä biittejä maustavat etupäässä sormiot ja perkussiot, mutta myös maukkaasti vaihteleva valikoima torvia yms.

Tämä kaikki luo tunnelman, jossa Angeliguen miellyttävä, syvähkö ääni toimii eräänlaisena seremoniamestarina ja bändi luo maton, joka svengaa välillä ”alkukantaisesti” ja välillä ikäänkuin paremmin tuntemani afroamerikkalaisen jazzin tai soulin kehyksiä lainaten, mutta kuitenkin omanaan. Kun tekstejä ei osaa, voikin päätellä soinnista (esim. riemu tai melankolia) missä mennään – ja se avaa uusia ulottuvuuksia musiikkiin.

Kokonaisuudesta on vaikea nostaa esille yksittäisiä esityksiä; ”Open Your Eyes” miellyttää minua ehkä osittain siksi, että se kuuluu levyn ymmärrettävämpiin esityksiin, kun taas esim. ”Babalao” yksinkertaisesti vain saa puntin vipattamaan. Tempot ovat enimmäkseen keskisellaisia, mutta tunneskaala vaihtelee silti.

Vielä lisäbonuksena on todettava, että tämäntyyppinen musiikki pakottaa ajoittain pseudointellektuaalisuudesta ja näyttämisen halusta kärsivän akateemisen kirjoituspöytätyöläisenkin kehumaan sitä ihan ”vain” tunnepohjalta eikä mihinkään muka-järjellisiin argumentteihin perustuen.

52. Eppu Normaali: Rupisia riimejä ja karmeita tarinoita (1984): Tietynlainen tähtihetki ja Suomirockin kulmakivi

Kun on ollut nuori 80-luvun Suomessa, ei voi välttää suhdetta tähän bändiin. Minä rakastin Eppuja – seurasin heidän kehitystään levy levyltä (sinkut mukaan lukien) noin ”Maximum Jee&Jee”stä asti, ensin diggaten ja jostakin ”Valkoisen Kuplan” kohdalta yhä enemmän epäilevänä – mutta juuri maagisena kesänä 1984, kun olin vastavalmistunut ylioppilas, aurinko paistoi koko ajan ja maailma oli avoinna, tämä levy oli tärkein yksittäinen osa henkilökohtaista soundtrackiani.

Jo aloitus on häkellyttävä – ”Taivaassa perseet tervataan” oli soundinsa puolesta silkkaa heviä, ja sanoitus... oli vähemmän omituinen kuin pari muuta levyltä löytyvää – mutta kakkosbiisi, ”Tähdenlennon tiellä” on Eppujen ehkä komein yksittäinen biisi, jossa varsinkin Pantse kitaroineen näyttää taivaan merkit. Toisaalta levyn lopettava trio – ”Pimeyden tango” dramaatisine haitareineen, ”Savuna ilmaan” joka taitaa olla bändin bluesikkain esitys, sekä romanttinen perusveto ”Viides toukokuuta”, on yksi suomalaisen rockin kunniakkaimmista kymmenminuuttisista.

Toinen puoli levyä on tavanomaisempaa kamaa, mutta silti hyvin eppumaista – tajuttomista sanoituksista ja ihmeellisistä painotuksista jykevään komppiin ja taas siihen kitarasoundiin – ja tämä kokonaisuus, joka samalla jäi tyylinsä viimeiseksi ennen ”Kahdeksannen ihmeen” iskelmäviritystä, suurmenestystä ja lopullista nousua kansakunnan kaapin päälle, on minun mielestäni Ylöjärven jätkien paras lahja rockmusiikille ja yksi Suomirockin kulmakivistä.

Ja vielä on todettava, että vaikka osaan nimetä montakin sellaista nuoruuteni suosikkia, jota ei enää hirveästi tee mieli kuunnella, niin Eppujen parhaat tekeleet ovat kyllä säilyttäneet tenhovoimansa – ja heidän huonommat hetkensä tuntuvat yhä yhtä tyhmiltä kuin silloin.

51. Tuomo: My Thing (2007): Suomesta. Svengaa. Englanniksi. Tämä on minunkin juttuni!

Pari vuotta sitten alkoi pääkaupungistamme kuulua kummia; yhtäkkiä skenellä on liuta toimivia, osaavia, uskottavia suomalaisia soulartisteja, jotka hoitavat homman kotiin miltei alkuperäiskansan otteella, ja tämän liudan kärjessä marssii muuan Tuomo Prättälä. Se ei sinänsä enää ihmetä ketään, että Helsingistä löytyy soittajia jotka voisivat toimia vaikkapa Memphisissä, Chicagossa tai vaikkapa Detroitissa, mutta Tuomo hoitaa jopa laulupuolen niin, että sitä sekä kehtaa että tykkää kuunnella.

Minun soultuntemukseni mukaan tämän albumin esikuvat liikkuvat ensi kädessä 70-luvun alkupuoliskossa – joka minusta olikin soulin kultakausi – mutta hyvä musiikki on ajatonta, ja niinpä tämä evy on samalla sekä perinnetietoinen että moderni. Soundi kuulostaa mukavan analogiselta, vaikka soitinarsenaalissa onkin myös modernia osia. Kitaristit näyttävät, mitä rytmikitaran soitto oikein on, koskettimet soivat juuri niin kuin pitääkin, ja komppi seuraa svengaten.

Minun suosikkikappaleitani ovat ”My Thing”, joka on hyvä esimerkki siitä, miten tanssimusiikkikin voi olla dynamiikkaa eikä pelkkää jumputusta, ”Don´t Take It Too Hard”, joka edustaa paahto-osastoa á la Tuomo, mielenkiintoisen tarinan omaava ”Ballroom Girl” sekä ihanan sähköpianoriffin vetämä ”I Won´t Worry”, jonka sanoma on lisäksi jotenkin spot on.

Yksi tämän levyn hyvistä puolista on kuitenkin se, että se kestää kuuntelua myös kokonaisuutena – vaikka kaikki kappaleet eivät täysiä kymppejä olekaan, ne onnistuvat vähintään kuulostamaan sopivan miellyttäviltä ja/tai jännittäviltä jotta välttyy käyttämästä mitään skip-nappia tai vastaavaa – ja se on aika hyvä saavutus miltä tahansa levylle, saati sitten suomalaiselta mutta englanniksi lauletulle soullevylle.

Välitilinpäätös: Viisikymmentä hyvää albumia

Viime vuodenvaihteessa aloittamani projekti on nyt sitten valmis – tai välivaiheessa; tarkoitukseni oli vuoden ajan vaahdota suosikkilevyistäni, niin että kerran viikossa toisin esille mielipiteeni jostakin populaarimusiikillisesta kokonaisuudesta joka on miellyttänyt minua. Homma olikin niin miellyttävää ja mielenkiintoista, että valmistuin etuajassa – viiteenkymmeneen albumiin kului aikaa kahdeksan kuukautta ja risat.

Vaikka tästä kasasta löytyy varmaankin suuri osa suosikkiartisteistani ylipäätänsä, tämä ei ole varsinainen huippulista. Jos nyt pitäisi nimetä 50 kaikkien aikojan parasta levyä, joutuisin eri syistä vaihtamaan niistä suuren osan – esim. jos olen jo kehunut jonkin artistin yhtä levyä, joutuvat saman tekijän muut teokset listalla alemmas – mutta hyviä ne kuitenkin kaikki ovat, ja se joka haluaa niihin tutustua löytää ensimmäiset 12 levyä Virkamatka-blogistani, ja loput tämän otsikon alta.

Alun perin ajattelin että lopettaisin listaamisen näihin viiteenkymmeneen, ja sen jälkeen voisin vaikka käsitellä hyviä yksittäisiä kappaleita tai jotakin, koska esim. etelän soul, jota rakastan, ei alun perin ollut mitään albumikamaa, ja muutenkin musiikkimakuni yhä enemmän suuntautuu hyvien yksittäisien kappaleiden etsimiseen ja kokoamiseen kuin albumien kuunteluun – sellaista on yhä nopeatempoisempi nykyelämä...

Juuri näillä näppäimillä tunne on silti se, että vaikka jotakin muutakin saattaa olla tulossa, niin tämä albumikommentointikin tulee kyllä jatkumaan. Niin tulee käymään jo siitäkin syystä, että hyviä levyjä on niiiiiin paljon jäljellä ihan kehumattomina. Watch this space, niinkuin NASA:ssa sanotaan...

50. Chess Blues Masters: Little Milton (1962-1970): Versioinnin mestari

Muutama vuosi sitten poismennyttä Little Milton Campbellia ei koskaan oikein laskettu bluesin tai soulin suurten nimien joukkoon, ehkäpä koska hän luovi sujuvasti eri tyylilajien välillä, tai ehkä välillä muistutti hieman liikaa B B Kingiä tai Bobby Blue Blandia, ja koska hän omien originaalien ohella koko ajan levytti myös omia versioitaan muiden hiteistä. Oli miten oli, hän ehti tehdä viisikymmentävuotisen levytysuransa aikana hämmästyttävän määrän hienoa musiikkia, ja ehkä kaikkein parhaat esimerkit ilmestyivät 1960-luvulla legendaarisen Chessin nimissä.

Tämä kokoelma – joka siis kuuluu Chessin materiaalista 1970-luvulla julkaistuun, ansiokkaaseen tuplalevyjen sarjaan - kattaa yhdeksän vuotta, joiden aikana Little Milton periaatteessa siirtyi jazzahtavasta suurellä bändillä soitetusta bluesista soulimpaan, pelkistetympään ilmaisuun – joskin esim. perinteinen blues koko ajan kuului ohjelmistoon. Tuon alkuajan helmiä ovat esim. dramattinen ”Blind Man” sekä ”Welcome To The Club”, jotka molemmat edustavat hitaampaa osastoa, kun taas ”Drifin´ Drifter” on nopeampi, soulimpi helmi.

Ajanjakson puolivälissä hän teki levyn ”Little Milton Sings Big Blues”, joka sinänsä on miellyttävä paketti, mutta joka samalla toi esiin yhden hänen ”heikkouksistaan”, se kun oli alusta loppuun lainatavaraa. Hyvin pätevästi ja vetoavasti esitettyä juurikamaa, useasti originaalit jopa päihittäen, mutta kuitenkin toisten tunnetuksi tekemää.

Kokoelman loppupuolella on sitten hänen soulahtavimpia helmiään; kumpikaan näistäkään ei ole hänen oma biisinsä, mutta versiot ovat ne definitiiviset – ”Grits Ain´t Groceries” ja etenkin ”More And More” iskevät yhdistelminä aika pelkistettuä komppia, jossa basso ja rummut svengaavat kuin tauti, ja teräviä torviriffejä.

Kaiken yllä leijuu Miltonin ääni, joka ehkä olisi saanut enemmän tunnustusta jos hän olisi tehnyt uraa nimenomaan laulajana – koska hänen sinänsä aika laajassa omassa sävel- ja sanatuotannossaan ei ole helmiä ollenkaan niin suuressa määrin kuin hänen levytetyssä aineistossaan kokonaisuutena – mutta hän kuului kyllä niihin, jotka kykenivät laulamaan henkeä myös latteampiinkin sävelkulkuihin.

Teknisesti tämä albumi ei sinänsä ehkä kuuluisi millekään maailman parhaiden listalle, koska se on nimenomaan kokoelma, ja neljästä levypuoliskosta yksi on pyhitetty suoraan sanoen huonolle liveäänitykselle (mikähän logiikka senkin mukaanottamisessa on iollut, koska hyviä studioraitojakin olisi ollut vaikka kuinka), mutta ne kolme ensimmäistä puolta ovat niin komea otos että annan tämänkin anteeksi.

49. Elvis Costello: Imperial Bedroom (1982): Uuden aallon Sergeant Pepper

Madonnan Helsingin keikan kunniaksi haluan tällä kertaa esitellä erään viime vuosikymmenten merkittävimmistä poptähdistä, joka on kulkenut omia polkujaan ja uurtanut uria omalla tinkimättömällä tavallaan koko pitkän uransa ajan. Mutta en kyllä tarkoita nti Cicconea, vaan erästä hra McManusta.

Elvis Costellon tuotanto hakee laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vertaistaan, varsinkin jos viiteryhmäksi otetaan uuden aallon myötä 70-luvulla pinnalle nousseet muusikot, ja nykyisin tuntuu ajoittain siltä, ettei sellaista uutta americanalevyä löydykään, jolla hän ei vähintään laula jossain stemmoja. Tämä levy ilmestyi kuitenkin ajankohtana, jolloin hän pääasiassa käytti aikansa julkaisemalla vuosittaisen albumillisen teräviä havaintoja elämästä ja sen lieveilmiöistä, ja ”Imperial Bedroom” on oikeastaan yhden popmusiikin komeimman albumisarjan kulminaatiopiste – minun kirjoissani hänen kuusi ensimmäistä albumiaan (en laske tähän sarjaan mukaan countrypastissia ”Almost Blue”) ovat kaikki vähintään hyviä ja neljä viimeistä loistavia.

Ennemmin tai myöhemmin nousevat käyrät yleensä taittuvat, ja niin Costellollakin vuonna 1983, mutta tämän sitä ennen ilmestyneen ”uuden aallon Sergeant Pepperin” jälkeen olisiki ollut paha petrata. Levyn laulut pukivat enimmäkseen ihmissuhdehavaintoja mitä moninaisimpiin vaatteisiin, eikä lauluntekijämme ollut vielä sortunut liian suuriin harhaluuloihin laulutaidostaan tai hänen sävelkynänsä hairahtunut ns. vakavan popmusiikin säveltämiseen. Bändihän oli ilmiömäinen sarallaan, ja sovittaja/tuottaja oli siis ammattilainen.

Laulut ovat varsinainen helmikimara. Urkuvetoinen ”Tears Before Bedtime”, pianoriffin vetämä ”Shabby Doll” ja jazzahtava ”The Long Honeymoon” maalaavat levyn alkupuolella ikävännäköisen kuvan avio-onnesta, jonka päälle majesteettinen ”Man Out Of Time” ja klassinen slovari ”Almost Blue” (josta mm. nykyinen rouva Costello, Diana Krall, on tehnyt loistavan version) jatkavat auvoa. Muita kohokohtia ovat mm. ”The Loved Ones”, kevyt ja ilmava popsoulveto, ja ”Kid About It”, joka jatkaa Costellon dramaattisten balladien sarjaa.

Jotkut sävelmistä eivät ehkä ole ikimuistoisia, eivätkä herra McManusin tekstit aina avaudu edes lukiessa, mutta kokonaisuutena tämä levy on sellainen hämmentävän kova paketti, jonka voi kuulla uudestaan kyllästymättä. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen levyistään, eivätkä niistä popimmatkaan aina sula kovin helposti, mutta ainakin itse olen huomannut hänen varhaisten plattojensa seuranneen minua jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan, tämä etunenässä.

48. Sven Zetterberg: Permanently Blue (1995): Vanhan kansan musiikkia Pohjolasta

Voiko valkoinen mies soittaa bluesia? Voiko pesunkestävä ruotsalainen laulaa uskottavasti englanniksi? Yleisesti ottaen vastaus molempiin kysymyksiin voisi olla kieltävä, mutta siinä tapauksessa Sven Zetterberg on ensimmäinen konkreettinen poikkeus säännöstä. Niinkuin blues- ja soulartistit yleensäkin, Sven on pitkän linjan miehiä; levytysura on jatkunut eri kokoonpanoissa jo 80-luvulta lähtien, ja ainakin omasta hyllystäni löytyvät n puolisen tusinaa lättyä ovat kaikki vähintään päteviä, ja ainakin tämä yksi aivan loistava.

Sven on ensinnäkin kitaristi, ja käsittääkseni alallaan ihan pätevä; hän harrastaa aika paljon ns. taloudellista soittoa, eli soittaa vähän mutta tunteella, ja se on mielestäni aivan erinomainen lähtökohta. Toiseksi – ja minun kirjoissani ennen kaikkea – hän on laulaja, ja taustansa huomioon ottainen loistava sellainen. Kolmanneksi hän on paitsi hyvinkin pätebvä klassikkojen tulkki myöskin ensiluokkainen säveltäjä ja sanoittaja, joka luo bluesin perinteisissä puitteissa tuoreita uusia teoksia.

Tämän albumin yhdestätoista kappaleesta heikoimmatkin ovat vähintään kunnon keskitasoa, mutta huippuja on helppo löytää. Nopeista biiseistä paras on ”Barroom Furniture”, joka vieläpä tarjoaa tuoreehkon näkokulmaan hyvinkin perinteiseen bluesin teemaan eli väkijuomiin ja baaritiskeillä hillumiseen, ja ”Soul Of A Man” on keskitempoinen helmi joka koristaisi mitä tahansa Ameriikan levyäakin, mutta tämän levyn selkäranka ovat hitaat biisit, jotka parhaimmillaan ovat deep soulin tähtihetkiä.

Aloitus ”I Think You Need A Shrink” on jo nimeltään varsin etevä esitys, ja ”What Can A Man Do” on sellainen vetoomus, jonka edessä ankarinkin jury voisi heltyä vapauttavaan tuomioon. ”All For Business”, jonka alkuperäistä esittäjää en vain saa päähäni, on vastaavanlainen slow burner, jossa Svenin ääni ja tulkinta värisyttävät. Varsinainen tähtihetki on kuitenkin päätöskappale ”Sweet Woman´s Love”, joka lyö itsensä Bobby Blue Blandin version laudalta. Tämä on sitä soittoa ja laulua, joka nostaa väsyneen sielun ruumiistaan jonnekin kauas pilvien yläpuolelle, ja jättää jälkeensä vain kananlihan niskaan ja käsivarsiin.

Kaiken tämän hyvän lisäksi Sven Zetterberg on varsin ahkera vieras maassamme – mars keikalle!