59. Tom Waits: Heartattack & Vine (1980): Rujon romantiikan peruskurssi

Joskus 80-luvun alkupuolella satuin lyhyen ajan sisään hankkimaan muutamia sellaisia levyjä, joilta löytyi ko. artistien tekemiä versioita erään T. Waitsin lauluista, etunenässä ruotsalaisen Dan Hylanderin iki-ihana ”Natten är gryende”, joka oli alkuperäiseltä nimeltään ”Jersey Girl”. Se oli niin hieno esitys, että oli pakko päästä lähteille, ja muistaakseni Kanelta Turusta löysin sitten tämän levyn, joka on kuulunut levyhyllyn perusvarustukseen siitä lähtien.

Waitsin pitkällä uralla tämä taitaa olla eräänlainen käännekohta – tässä hänen 70-lukulainen spurgujazzsointinsa huipentuu kohdaten samalla esiin pyrkivän 80-luvulta lähtien hänen musiikkiaan leimanneen kulmikkuuden ja rosoisuuden, ja minusta nimenomaan tämä yhdistelmä tuottaa parhaimman lopputuloksen.

Levyn aloittava nimikappale on karhealla poljennollaan airut tulevasta, mutta vielä tässä vaiheessa kokonaisesitys on hallinnassa (josta lukija voi päätellä, etten ole varauksettomasti diggaillut kaikkia hänen myöhempiä levyjään...), ja toinen raita, instrumentaali ”In Shades” on yksi cooleimmista kuulemistani esityksistä. Kuka sen sanoikaan - joskus vain on pakko käyttää aurinkolaseja päivällä, vaikka aurinko ei paistaisikaan (tai silmiin koskisi).

Yhdeksästä raidasta (aah – vanha kunnon 40 minuutin LP...) neljä on balladia pianoineen ja jousineen; jokainen niistä on vähintään hyvä – B-puolen ”On The Nickel” ja ”Ruby´s Arms” jopa erittäin hyviä – mutta juuri tuo ”Jersey Girl” on loistava. Persoonallinen laulu, fraseeraus ja ajoitus, komppi joka toimii kuin ajoitus, kuin rakkaimman hengähdys iholla... koskaan ei ”sha-la-la...” ole soinut uskottavammin kuin tässä kertosäkeessä.

Kuolematonta kamaa... hellän karhea käsittely, rujon romantiikan peruskurssi, jotakin nasevaa laukoakseni. Tom Waitsin tuotanto ei siis aina ole soittolistallani päällimmäisenä, mutta tämä levy toimii – ja hänen laulujensa voimasta kertoo sekin, miten paljon niitä ovat versioineet hyvinkin erilaiset artistit läpi vuosien.

58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi

Joskus kauan sitten muistan harmitelleeni sitä, ettei Suomessa ollut ensimmäistäkään laulajaa, jonka englanninkieli olisi kestänyt levyttämistä. Ja nuorena poikana uskoin kauan myös jostakin Soundista lukemaani väitteeseen, että suomalaiset juurimusiikin soittajat olivat liian opistomaisia tai jotakin, koska musiikki ei useinkaan ns. svengannut. Ja tätä taustaa vasten Kojon enimmäiset albumit ja etenkin tämä kakkonen hämmensivät minua.

Koska minusta tämä soi hienosti, oli kyseessä sitten raaka rock & roll tai perinteinen hidas; koko amerikkalaisen rytmimusiikin skaala soi näissä lauluissa. Ja vaikka solistin mongerrus on välillä aika epäselvää, ei ilmaisun voimasta voi olla epäilystäkään. Tosin B-puolen ”new-orleansilaismarssin” ”Francoise”:n sanat voivat olla mitä vaan kyökkiranskaa...

Ja tämä on siis monipuolinen lätty. A-puolelta löytyy, tavanomaisen aloituskappaleen jälkeen, reggaeveto ”Sunny Southside (Of New Mexico)”, perinteinen balladi ”Cabin Song” – joka saattaa olla kaikkein paras Suomessa tehty illan viimeinen, rockrymistys ”De Soto Sweet”,joka pesee Hurriganesit näiden omalla takapihalla (kitarassa onkin mm. eräs edesmennyt hra Järvinen), sekä Spingsteenmäinen rockhymni ”Running Out Of Time”, kaikki ilmiselvää hittikamaa.

Kun B-puoleltakin löytyy vielä pari oikein hyvää esitystä, on lopputuloksena levy, joka kestää kulutusta. Harmikseni minulla on tämä vain vinyylinä, joten se saa olla aika lailla rauhassa levyhyllyssä, mutta sen teho ei vieläkään, pian 30 vuotta myöhemmin, ole laimennut yhtään; tämä on eräänlainen suomalaisen juurimusiikin peruskivi, joka on ja pysyy, vaikka itse solistin sen jälkeinentuotanto minun korvissani onkin ollut aika puolivillaista.

57. Lucinda Williams: Essence (2001): Elämän marinoimia tarinoita

On ääniä ja ääniä – ja jos lauluäänistä puhutaan, esim. selkeitä, voimakkaita sellaisia ja sitten enemmän tai vähemmän tokkuraisia, vasta heränneen kuuloisia. Lucinda Williamsia voisi laulun perusteella kuvitella vaikkapa juopoksi, ja hänen laulujensa teematkin sivuavat useimmiten elämän rikkinäistä puolta hyvinkin todentuntuisin sanankääntein.

Tämä voisi johtaa sietämättömän pateettiseen lopputulokseen, mutta sen sijaan hänen esityksensä meneekin jostain syystä minuun täydestä. Siihen voi vaikuttaa esim. se, että hän kuitenkin laulaa kohtuullisen oikein, ja ainakin se, että hänen musiikkinsa omaa sellaista harvinaista auktoriteettia, jonka voi aistia tulleen eletystä elämästä ja koetuista kolhuista. Sen lisäksi äänimaailma on mitä miellyttävin, kitarointi elävää ja tunteikasta (eikä lähde hanskasta) ja komppi ns. hallussa.

Kuunnelkaapa vaikka tämän levyn nimibiisi – joka sinänsä ei ole valitus, vaan hyvinkin määrätietoinen kuvaus siitä, mitä päähenkilö haluaa. Tai ”Out Of Touch”, joka on tosin melankolinen mutta toteava ennemmin kuin valittava tarina rakkauden katoamisesta. Molemmat ovat sinänsä aika sisäänpäin kääntyneitä, tempoltaan viipyileviä, pitkähköjä teoksia, mutta oikeassa mielentilassa ne toimivat huomattavasti paremmin kuin väärä raha.

Tämän levyn suurin vahvuus on silti yksittäisiä kappaleita suurempi kokonaisuus – se yöllä autossa turhaan odottamisen tunnelma, joka valtaa minut aina kun kuulen näitä säveliä.

56. Los Lonely Boys: Sacred (2006): Kings of Texicana

Yksi musiikin ystävän elämän tähtihetkistä on se, kun yhtäkkiä löytää "puskista" uuden suosikin, jonka musiikki iskee suoraan luihin ja ytimiin - ja nykyisin siihen on avautunut yhä moninaisempia uusia mahdollisuuksia. Joku aika sitten browssasin huuto.netistä blueslevyjä, ja tarjolla oli mm. tämä lätty, minulle siihen asti täysin tuntemattoman poppoon tekemä. Etsin bändin Spotifysta, ja tiesin noin minuutin kuuntelun jälkeen tekeväni tarjouksen - ja joitakin päiviä myöhemmin CD löytyi postilaatikosta.

Jo ensimmäinen kappale, "My Way", kertoi missä mennään. Se ei ole uusi versio Frankie Boyn ikivihreästä, vaan jäntevästi etenevä "chilimausteinen" funky juuripala - vähän kuin Santanaa parhaimmillaan, mutta ilman siirappia. Bändi heittää teksasilaiseen soppaansa sopivasti latinomausteita, mutta perusvire on kuitenkin USA:ta - ja hymnillä "Outlaws", jossa vierailevat bändin kolmen veljeksen isä sekä Willie Nelson laulusolisteinä, Los Lonely Boys pesee Lynyrd Skynyrdin sen kotikentällä. Sanoma on tietysti typerää lainsuojattomuusromantiikkaa - mutta se melkein kuuluu asiaan tälläisessa kappaleessa.

Kulttuurien välinen keitos on parhaimmillaan biiseissä kuin "Órale" ja "Oye Mamacita", jossa heitetään sekaan espanjaakin - kun taas "I Never Met A Woman" on juuri niin hieno balladi kuin näillä rajamailla voidaan saada aikaan. Soitto on mehevää, tuotanto orgaaninen, ja veljekset ovat päteviä laulajia, ja heidän äänensä soivat tarvittaessa hyvin yhteen.

Olen miettinyt miksi juuri tämä levy uppoaa minuun niin hyvin, ja tullut siihen tulokseen, että juuri tuo latinalaisamerikkalainen mauste, joka sallii tunteenpurkausten lievän liioittelemisen, iskee jonnekin aivojen toiselle puolen, häpeilemättömän sentimentaaliseen sieluuni. Tätä pitäisi itse asiassa kuunnella juovuksissa ja tutkailla miten se toimii...

55. Rolling Stones: Sticky Fingers (1971): Aarre vetskarin takana

Rolling Stones on periaatteessa kuulunut suosikkibändeihini noin vuodesta nolla, mutta oikeastaan yksikään bändin albumeista ei silti mielestäni kestä kuuntelua alusta loppuun – vaikka lähes joka lätyltä löytyy klassikoita, on mukana selvästi myös puolivillaisempaa kamaa – jos ei asioita sotketa muuten, niin ainakin päästetään rakastettava retku ja maailman ehkä huonoin levyttävä rocklaulaja Keith Richards ääneen.

Poikkeuksia kuitenkin löytyy – tai ainakin sellaisia kokonaisuuksia, joiden huiput piilottavat huonommat hetket lomaansa niin, etteivät ne varsinaisesti häiritse. Ja tällä levyllä huippuja on monia, mutta ennen yksittäisiä lauluja pitää kehua Stonesien vahvin puoli, joka on soundi. Herra Richards ei ehkä ole laulaja, mutta keppi pysyy hänen kädessään, ja tässä vaiheessa bändin uraa tukena toiminut Mick Taylor on myös alan miehiä. Mick Jagger on myös voimissaan, mutta ennen kaikkea rytmiryhmä ja etenkin maailman paras rockrumpali Charlie Watts hoitavat hommansa.

Esimerkkejä tästä ovat, rockimmasta päästä aloittaakseni, levyn hitti ”Brown Sugar” sekä aloituskappale ”Bitch”, ja toisaalta hidas ”I Got The Blues”, joka on ihan sitä itseään. Pitkä, jammaileva ”Can´t You Hear Me Knocking” on myös aika herkullinen. Levyn B-puolelta löytyvät myös kantrahtava ”Dead Flowers” ja tunnelmallinen ”Moonlight Mile”, jotka samalla kertovat jotakin siitäkin, missä tilassa bändi oli vuoden 1971 paikkeilla – enkä ole edes maininnut ”Sister Morphinea”.

En halua moralisoida enkä ottaa kantaa siihen, tekikö Rolling Stones 60-70-lukujen taitteen molemmin puolin hienoa musiikkia päihteiden avulla vai niistä huolimatta, enkä liioin pohdiskella sitä maailmankuvaa, josta jo kappaleiden nimet antavat osviittaa. Oli bändin tila mikä oli, niin lopputuloksena oli komea levy, joka – herroja Jagger ja Richards lainatakseni – ”on vain rock´n´rollia – mutta pidän siitä”.

54. Kathy Mattea: Love Travels (1997): Kaikkea sellaista, mistä en välitä – vastustamattomassa paketissa

Kathy Mattea on kantrilaulaja, ja minä olen vuosikymmenten ajan inhonnut juuri kyseistä musiikinlajia ainakin kaavamaisimmassa muodossaan. Hänen musiikkinsa on aika sliipattua, ja minä olen aina etsinyt särmää merkkinä elämästä. Periaatteessa minun ei pitäisi pitää tästä albumista, mutta hassua kyllä se iski tajuntaani muutamia vuosia sitten niin, että se jopa avasi kokonaisen americanan vyöryn musiikkimakuuni ja levyhyllyyni. Siihen vyöryyn sisältyi lopulta huomattavasti enemmän mullalta ja/tai metallilta maistuvia keitoksia, mutta tämän paketin tenho kestää silti.

Paras esimerkki ristiriidasta on aika perinteinen countryballadi ”If That´s What You Call Love” steelkitaroineen kaikkineen, jonka esim radiosta kuullessani olisin varmaan vaihtanut asemaa. Levyä kuunnellessa se jäi tekemättä, ja kas, kaunis sävel ja Kathyn jotenkin tavallinen mutta kantava ääni olikin mahtava yhdistelmä. Levyn helmi on versio Janis Ianin ”All Roads To The River”-laulusta, jonka sävel ja sovitus tukevat Kathyn ääntä niin, että lopputulos nostaa ihokarvat pystyyn. Siitä ei poplaulu parane.

Levyn esitykset ovat oikeastaan tasaisen vahvoja, kantrista folkin kautta poppiin, ja ne soivat kauniisti arkiaskareiden taustalla mutta kestävät kuunteluakin. Tämä ei silti tarkoita siirappisuutta tai sitä, että levyssä ei olisi särmää, se vain ei hypi silmille vaan löytyy mm. sanoituksista jos niitä jää kuuntelemaan. Ja tämä on juuri sellainen levy, joka voi ”jäädä soittimeen” sitten, kun sitä on ensin pysähtynyt kuuntelemaan.

Koko paketista välittyy lämmöllä tehdyn käsityön leima – en tiedä yhtään mitään siitä, minkälainen suhde Kathylla oli bändiinsä tai miten levytys sujui, mutta sieluni silmillä näen soittajia oikeiden, analogisten instrumenttien kimpussa, jotka aina välillä intoutuvat soittamaan sydämensä halusta, kun taas välillä vaan jutellaan ja hörpätään kahvia, kotoisen sotkuisessa studiossa joka lähinnä muistuttaa suuren maatalon tupaa. Niin, ja kaikki tämä tapahtuu jossain Keskilännen pikkukaupungissa, jonka elämää voimme seurata tunnin siivuissa arki-iltapäivisin joltain TV-kanavalta...