perjantai 30. lokakuuta 2009

66. Elviira: Uudet vaatteet (2007): Viehkosti pianolla, osa 2

Taannoin kehumani norjalainen Elvira Nikolaisen ei ole ainoa uusi pohjoismainen singer-songwriterlöytö, johon olen viime vuosina törmännyt – ja hämmentävää kyllä, genren toinen suosikkini, tällä kertaa kotimainen, sattuu olemaan hänen kaimansa.

Homman nimi on siis piano- tai ainakin kosketinvetoinen laulaja-lauluntekijämusiikki, joka Elviiran tapauksessa on saanut hieman modernimmat ”uudet” vaatteet. Niiden alta pilkistää kuitenkin vanha kunnon popkäsityö; tämä levy on täynnä toinen toistaan hienompia biisejä, enimmäkseen keskitempoisia tai hitaita, joiden sävelmät tarttuvat aika helposti – jo toisella kuuntelukerralla huomaa tunnistavansa useimmat laulut. Elviiran ääni on miellyttävä – ei ehkä mitenkään ainutlaatuinen, mutta hän osaa laulaa lespaamatta tai honottamatta, ja pysyy nuotissa myös hiljaa laulaessaan.

Olen huomannut suosikkibiisieni vaihtelevan eri kuuntelukertojen välillä – ensin minut taisi koukuttaa ”Mikään ei riitä”, sittemmin suosikkeja ovat vuorotelleen olleet nimikappale, ”Uskonut en”, ”Enkeli”, ”Mikään ei riitä” ja nyt viimeksi ”Hiipuu pois”. Tässä tulikin jo luoteltua puoli levyä, mutta niinkuin norjalaisen kaimansakin levyllä, tälläkin albumilla huonoinkin biisi on vähintään seiskan arvoinen.

En tiedä paljonko tätä levyä on myyty, ja mielessä oli jo ehtinyt käydä sekin mahdollisuus, ettei jatkoa koskaan tulisikaan – samaan aikaan kun kaikki saatanan Idols-finalistit julkaisevat kolmansia albumeitaan – mutta onneksi on internet, ja tarkemmin ottaen Elviiran myspace-sivut, joilla hän kertoo uuden levyn työstöprosessista. Silloin päästäänkin sen vaikean toisen levyn kysymykseen – mutta debyytin perusteella uskoisin toivoa olevan.

torstai 29. lokakuuta 2009

65. Elvira Nikolaisen: Quiet Exit (2006): Viehkosti pianolla, osa 1

Tämä levy taisi tarttua mukaan ihan vahingossa kirjastosta – artisti oli minulle entuudestaan täysin tuntematon – mutta ensikuuleman jälkeen oli aika elvää, että joutuisin kaivamaan kuvetta. Norjalaisen Elviran ”nuhaisen hunjainen” ääni, hyvät sävellykset ja pianovetoinen soundi oli aika vastustamaton kokonaisuus.

Joko musiikkibisnes on muuttunut viime vuosina, tai sitten minun korvani ovat vihdoinkin auenneet – tai sekä että – mutta minusta ennen vanhaan oli huomattavasti vaikeampi löytää nuoria naispuolisia artisteja jotka sävelsivät ja soittivat tuotantonsa itse, ja nyt heitä pomppaa esiin oikealta ja vasemmalta. En oikein jaksa uskoa vian olevan ainoastaan minussa, koska olen kuitenkin kohtalaisen valveutunut popmusiikin kuluttaja, ja olen aina etsinyt uusia suosikkeja laajalla säteellä.

Elvira on niin nuori, ettei häntä kyllä olisi voinutkaan löytää paljon aikaisemmin, mutta hyvä näinkin. Hänen musiikkinsa on siis pianovetoista ”singer-songwriter-kamaa”; sovitukset ovat välillä riisutumpia, välillä täyteläisempiä, mutta aina lämpimiä ja vetoavia, ja sävellykset ovat mieleenpainuvia. Esitykset liikkuvat balladi-midtemposkaalalla; jos jostakin haluaisi valittaa, niin ne ovat keskenään aika samankaltaisia olemukseltaan.

Parhaimmistoon kuuluvat esim. hitinpoikanen ”Love I Can´t Defend”, nimikappale ja ”Cairo”, mutta kaikki sävelykset ovat vähintään OK. Tämän levyn tahtiin tekee mieli sytyttää kynttilä, istuttaa oma rakas kotisohvalle ja tarjota teetä tai punaviiniä, ja sitten katsella lumihiutaleiden tanssia tai kuunnella sateen ropinaa, tietäen että on turvassa sisällä lämpimässä.

perjantai 23. lokakuuta 2009

64. Kent: Vapen & ammunition (2002): Alakulon aalto

1990-luvulla aloin tuntea itseni vanhaksi, kunuusi nuorisomusiikki ei innostanut minua vaikka samanikäiset tuttavani kehuivat mm. Kentin levyjä; minusta kitaravallit olivat rasittavia ja Joakim Berg säälittävä inisijä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vajosin sitten keski-iän hellään syliin – ja tämä levy tuli ja rä jäytti tajuntani.

Kiehtovinta tässä laulukokoelmassa on se soundi, joka tekee etenkin nopeista biiseistä kuolemattoman melankolisia timantteja (ilmankos Kent on aina iskenyt hyvin Suomessa, varsinkin kun kolme viidesosaa yhtyeen klassisesta kokoonpanosta omaa suomalaiset sukujuuret): ”Kärleken väntar” ja ”FF” ovat parhaat esimerkit, mutta ”Pärlor” ja ”Dom andra” eivöt tule kaukana perässä. Aloitus ”Sundance Kid” on midtempomaisempi mutta kypsää kauraa sekin.

Näitä kappaleita yhdistää komppi joka kulkee kuin juna, kompakti mutta ei ahdistava äänikuva, ja melodiat jotka varsinkin kertosäkeissä tarttuvat kuin sikainfluenssa varuskuntaan.En tiedä, syyttäisinkö tuottajaa vai ketä, mutta viidennelle levylleen Kent löysi sellaisen ”loiventajan” kitaravoittoiselle soitolleen, että rasittavasta kitaravallista tuli miltei sähköinen versio suomalaisesta melankoliasta... eräänlainen alakulon aalto, joka istuu ainakin minun sielunelämääni pelottavan hyvin.

Laulajan rooli ei ole ylikorostunut, ja siksi hänkin saa kokonaisuudesta puhtaat paperit – mutta levyn hitaammat/hiljaisemmat hetket paljastavat sen, että hän pysyy paremmin nopean ja hyvin sovitetun taustan tahdissa. Se ei kuitenkaan pilaa levyn parhaiden – nopeampien – esitysten loistoa. Tämä on loistava autoilulevy, toimii hyvin bileissä tai vaikkapa ihmisten mentyä jo kotiinsa (kunhan ei jätä nappuloita kaakkoon).

lauantai 17. lokakuuta 2009

63. Cornelis Vreeswijk: Tio ballader och Personliga Person (1968): Pohjoismaiden suurin laulaja ja runoilija (hollantilainen, tosin)

Jos minulla olisi kynänkäyttäjänä idoli, niin se olisi Cornelis – Ruotsin suurin trubaduuri, jonka kieli taipui sekä proosaan että runoon paremmin kuin kaikkien aikalaistensa ja melkein kaikkien ruotsalaisten ylipäätänsä, vaikka hän muuttikin Ruotsiin vasta 11-vuotiaana ja aluksi oli täysin ummikko. Yli kolmenkymmenen vuoden ja levynura tuotti hämmästyttävän määrän loistavaa musiikkia – laulelmasta kansansävelten ja jazzin kautta rockiin asti. Hän levytti enimmäkseen omia tekeleitä, mutta joskus jopa teemalevyjä – Taubesta Bellmaniin ja jopa yhden Tapio Rautavaaran muistoksi.

Niinkuin nimi kertoo, tällä levyllä on periaatteessa kymmenen balladia ja yksi protestilaulu, mutta yksi mestarimme vahvoimmista osaamisalueista oli eri tyylilajien suruton sekoittelu keskenään. Äänikuva on akustinen, mutta yksi kappale onlevytetty kokonaisen viihdeorkesterin kanssa. Sovitukset ovat välillä bluesia, välillä sambaa – ja tietysti balladia.

Kaksi suurinta helmeä ovat yhteiskuntakriittinen ”Somliga går med trasiga skor” ja romanttinen balladi ”Saskia”, mutta itse asiassa useimmat kappaleet ovat hyviä – tuo ”protestilaulu” ”Personliga Person”, balladit ”Veronica” ja ”Bibbis visa” tulevat ensi hädässä mieleen. Kaiken yllä leijuu Cornelisin muhkea ääni, joka taipui hellyyteen, nauruun tai uhoon yhtä helposti kuin hänen laulunsa elivät akselilla romanttiset balladit, humoristiset kupletit ja yhteiskuntasatiirit - ja sekoittivat niitä mielensä mukaan yhteen.

Ja hänen tekstinsä – tässä meillä siis on mies joka aikuisuuden kynnyksellä joutui vaihtamaan kotimaansa vieraaseen maahan, jonka kielen joutui opettelemaan alusta alkaen. Ehkä juuri siksi hän hallitseekin sen niin suvereenisti, mutta uskaltautuuu leikittelemään rakenteilla ja jopa keksimään uusia ilmaisuja. Teksteissä elävät romantiikka, kapinamieli ja empatia sorrettuja kohtaan sekoituksessa, jonka vertaista ei kukaan syntyperäinen ruotsalainen ole koskaan saanut aikaan.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

62. Whitesnake: Come An´ Get It (1981): Yksi- tai kaksimielisyyden huippu

Teinivuosina aloittamani klassinen heviharrastus ei ole koskaan mennyt pois, vaikkakin ko. tyylilaji ja etenkin sen jälkeläiset ovat kehittyneet suuntiin jotka eivät minua kiinnosta. Sen sijaan soittimeeni palaavat aina välillä sellaiset ”klassiset” nimet, jotka sinne kerran löysivät: Thin Lizzy, Ufo, Nazareth, Uriah Heep – ja ennen kaikkea Deep Purple johdannaisineen, joista vähäisin ei ole tämä Whitesnake.

Tämän bändin levyt seurasivat aikoinaan samaa kaavaa: Bluesahtavia kappaleita, konservatiivisen jykeviä sovituksia, sopivasti kaksimielisiä – ellei peräti yksimielisiä – sanoituksia, ja sitten yksi kaikkien aikojen lauluäänistä, bändin nokkamies ja ennen pitkää ainoa perustajajäsen, takatukan kummisetä David Coverdale. Bändin kulta-aikana, perustamisesta vuoteen 1982, tuli miltei vuosittain tyrnä paketti heviä, ja tämä lätty on niistä paras – tai pahin, jos tästä menosta ei pidä.

Menopaloissa löytyy; A-puolelta nimikappale, ”Hot Stuff”, hitti ”Don´t Break My Heart Again” ja bändin raivoisin paahtobiisi ”Wine, Women An´ Song” – arvatkaapa muuten mistä se kertoo – ja B-puolelta esim. soulahtavasti svengaava ”Would I Lie To You”, jotka kaikki kelpaisivat mille hevilevylle tahansa. Tunnelmointiosaston helmi on ”Lonely Days, Lonely Nights”, mutta myös lopetus ”Child Of Babylon” toimii. Kumpikin on paitsi hitaampi esitys myös painava siinä missä bändin nopeatkin biisit; jos jotain voisi moittia, niin kuusimiehisen orkesterin pitäisi voida sovittaa materiaalinsa hieman vaihtelevammin; nyt ei välttämättä aina huomaa kappaleen vaihtumista.

Se on kuitenkin kevyt moite; minua juuri tuo soundi hivelee vaikka se ei hirveästi uusiudukaan. Bändiä vastaan useimmiten esitetyn varauksen – seksistiset tekstit – voi myös nähdä suhteellisena; eivät muutkaan heviyhtyeet, tai muutkaan iskelmä- tai rockpumput, välttämättä olleet sen parempia, ja sen lisäksi rockmusiikki on kai nimenomaan lisääntymisen soundtrack.

lauantai 10. lokakuuta 2009

61. Kate & Anna McGarrigle: Pronto Monto (1978): Liian hyvä hitiksi

Myisikö joku minulle tämän levyn? Minulla on vain joskus 80-luvun alkuvuosina tehty kasettikopio – Basfin keltaiselle nauhalle – ja viimeksi kuunnellessa se huojui jo aika pahasti. LP jonka silloin kopioin löytyy samasta kaverini isonveljen kokoelmasta, josta jo esiteininä bongasin Beatlesin, CCR:n ja vastaavien lisäksi mm. Chicagon, Blood, Sweat & Tearsin – ja sitten nämä kanadalaiset sisarukset, joiden sielukkaat äänet ja soljuva folkpopsoitanto iskivät jo silloin.

Myöhemmin olen hankkinut muita heidän levyjään, mutta tätä ilmeisesti ei niin tärkeänä pidettyä lättyä en vain ole nähnyt – ja esim. allmusic.comin mukaan tätä ei ole edes julkaistu CD:nä. Ilmeisesti tämän levyn piti olla jonkinlainen läpimurto kulttisuosiosta poplistoille, mutta se oli heidän muuhun tuotantoonsa verrattuna liian sliipattu ja floppasi, jonka jälkeen sisarukset saivat kenkää levy-yhtiöltään.

Minua tuo mahdollinen liiattu puleeraus ei kyllä häiritse. Laulut ovat kauniin melodisia olematta siirappisia, ja teksteissä on yleensä joko hauska, koskettava tai muuten mieleen jäävä koukku. Yksi mieleen jäänyt laulu on ”NaCl”, joka kertoo rakkaudesta käyttäen suolaa metaforana. Muita kohokohtia ovat esim. aloitus ”Oh My Heart” ja erolaulu ”Dead Weight”, kun taas ”Bundle of Sorrow, Bundle Of Joy” on yksi parhaimmista lapselle omistetuista lauluista mitä olen kuullut, ehkäpä juuri koska se on kaunis olematta siirappinen.

Siskojen äänet ovat loppujen lopuksi se asia, joka minun kirjoissani sinetöi tämän levyn hyvyyden. Kumpikin on sielukas solisti, äänet ovat persoonallisia, herkkiä mutta vahvoja, ja soivat yhteen kuin ihmisen mieli; itse asiassa heidän laulamanaan voisi kuunnella melkein mitä musiikkia tahansa. Ehkäpä tämäntyyppiset artistit ovat liian hyviä saavuttaakseen suurten massojen suosion?

* Jälkikirjoitus, 1.10.2017 *

Hyviä uutisia; jo noin 2015 löysinkin tämän albumin Spotifystä, ja pari viikkoa sitten sain käsiini myös CD-version. Se toimii vielökin yhtä hyvin, ellei jopa paremmin kuin ennen - harvassa ovat ne albumit, joiden tenho pysyy vuosikymmenestä toiseen. No, enpähän välivuosina ehtinyt kuunnella tätä puhki.

Vieläkin nuo samat laulut viehättävät minua - mutta samoin esim. surumielinen lopetuslaulu "Cover Up My Head", jolla sisarten stemmat taas kerran nostattavat ihokarvoja, loistavasti sovitettu "nimikappale" "Pronto Monto (Prends Ton Manteau)" tai miltei ragtimesävyjä - mutta siedettävästi - viljelevä "Side Of Fries"... Itse asiassa kaikki levyn kappaleet ovat hyviä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

60. Bo Kaspers Orkester: Hittills (1993-1998): Cocktailjazzia pintaliitäjille – vai?

Ensin alkuun minä en ollenkaan käsittänyt tämän orkesterin hienoutta. Soundi oli jotain popjatsia joka selvästi oli suunnattu värikkäitä drinkkejä lipittäville jupeille, ja laulaja oli sietämätön inisijä. Kunnes minulle kerran – eräissä joulujuhlissa – välähti kuinka hieno biisi onkaan ”Undantag”. Ja sen jälkeen tuli muita, melkein yhtä hienoja esityksiä, ja vielä aika monta.

Levy, joka niissä joulujuhlissa myös kokonaisuutena kolahti, oli juuri tämä BKO:n 90-luvun ja neljä ensimmäistä albumia kattava kokoelma. Myöhemmin, kun olen tsekannut ko. albumit kokonaisuudessaan, olen voinut todeta valintojen tälle albumille olleen varsin onnistuneita – muitakin hyviä kappaleita löytyy tietenkin, mutta en itse vaihtaisi tältä levyltä kuin pari kolme esitystä toisiin.

Suurimmat helmet ovat juuri kuubalaisesti kaihoisa ”Undantag” ja bändin alkuaikojen suurin hitti ”Hon är så söt”, jonka pianovetoinen jazzsointi onkuin suoraan edesmenneen Jan Johanssonin nuottikirjasta, mutta muitakin helmiä on; soulveto ”Allt ljus på mig”, bossahtava ”Ett och noll”, latinalaismerikkalaisesti kaihoisa ”Fyrarättersmål” ja niin edelleen. Ehkä koko levyn tärkein anti on se, miten vaivattomasti tämä orkesteri liikkuu eri tyylilajien välillä, kattaen melkein koko mustan populaarimusiikin kirjon, kuulostaen silti koko ajan omalta itseltään.

Bo (Kasper) Sundströmin ääni on tavallaan ryhmän musiikin heikoin lenkki – pidin häntä siis ennen inisijänä – mutta tarkemmin kuunneltaessa hänen laulusuorituksensakin muuntuvat eri tyylilajien mukana niin, ettei hän ainakaan ole kokonaisuuden tiellä. Ja se kokonaisuus on musiikkia, joka soi yhtä hyvin autossa, juhlissa kuin myös esim. yöllä juhlien päätyttyä, kun nauttii vielä tilkan punaviiniä ennenkuin menee nukkumaan – sinisävelien tuudittamana.