100. Anna Stadling + Idde Schultz: Hjärtat fullt (2008): Kaunista laulua ja etevää soittoa – eikä muuta sitten tarvitakaan

Mistä tietää levyn olevan potentiaalinen klassikko? Monesti olen hurahtanut johonkin uuteen julkaisuun ja soittanut sitä päivät pitkät – mutta havahtunut esim. vuoden päästä siihen, ettei sitä ole kuulunut kaiuttimista yhdeksään kuukauteen, eikä uusintasoittoja ole näköpiirissä. Yksi mahdollinen kriteeri tulevalle klassikkostatukselle on se, että saman levyn löytää yhä uudelleen, ja se ilahduttaa korvaa joka kerta, oli edellisestä soitosta sitten kuulunut viikko tai vaikkapa vuosi.

Yksi tällainen lätty on Anna Stadlingin ja Idde Schultzin ”Hjärtat fullt”, jota olen nyt ihastellut runsaan puolen vuoden ajan, ja johon huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä kaksi ruotsalaista jo kokenutta ”pitkän linjan” laulajaa ovat viime vuosina löytäneet sellaisen ilmaisumuodon, joka ainakin minulla menee jakeluun ihan täpöllä. Menestyksen resepti on periaatteessa yksinkertainen – otetaan hyviä lauluja, sovitetaan ne hyvin ja esitetään perinnetietoisesti mutta tuoreesti, kruununa kaksi lauluääntä jotka kumpikin ovat hyviä yksitellenkin, mutta yhdistettynä suorastaan maagisia.

Aloituskappale, ”Chaufför” – eli Bob Dylanin ”Señor” – on tyyppiesimerkki yllämainitusta, ja vielä kovempi veto on ”Där dimman möter dag”, eli Richard Thompsonon kuolematon balladi ”Dimming Of The Day”. Tätä ovat tulkinneet monet suuren maailman tähdetkin, mutta minun korvissani ei kukaan näin hyvin. Suurin osa lauluista on originaaleja, enimmäkseen hitaita tai keskitempoisia, ja niitä leimaa juuri se, että laulu saa arvoisensa huomion keskellä keskeliäästi ja ilmavasti sovitettua äänimaailmaa. Joskus leikitellään stemmoilla, joskus laulumelodiaa tuetaan hienovaraisilla pikku aksenteilla – ja kokonaisuus on sellainen levy, jota voisi ajatella kuuntelevansa vaikkapa kesäaamun sarastaessa, kun juhlat ovat ohi mutta vielä ei oikein nukuttaisi – ja kun sydän on täynnä.

99. Riki Sorsa & Leirinuotio-orkesteri (1993): Oikeaa länsirannikon jenkkikamaa

Riki Sorsa oli minulle vuosikausia jonkinlainen viihteen ja popin välillä hoippuva hybridi, jonka musiikkia ei oikein saanut sovitettua mihinkään lokeroon niin, että olisin voinut päättää, pitäisinkö siitä vai en – kunnes sitten hankin tämän levyn ja totesin, että hän onkin hyvä juuri siksi, että hänellä on paitsi hyvä ääni myös taju ja kyky sukkuloida eri musiikinlajien välillä niin, että lopputulos kuulostaa omanlaiseltaan – vaikka jo kappalevalikoimakin on yhdistelmä omia ja kaverien tekeleitä ja hyvällä maulla tehtyjä coverversioita.

Niinpä tältä levyltä voi kehua estottomasti ainakin neljä esitystä; ”Afrikan tähti” on hieman Davemainen ralli akustispohjaisine poljentoineen ja vetävine kertosäkeineen, ”Joki” taas kaihoisa folkahtava balladi joka panee Styxin originaalia ”Boat On The Riveriä” yhden paremmaksi, kun taas ”Haaveissa vainko oot mun” on samaten akustispohjainen uustulkinta miehen aikaisemmasta suurhitistä, ja ”Muuttohaukka” oikein toimiva suomennos Pugh Rogefeldtin klassisesta ”suomenruotsalaisten kansalaislaulusta” ”Aftonfalkenista”, joka on yksi parhaista tietämistäni kaihon tiivistelmistä. Ja sitten pitää erityisesti mainita ”Satiinisoulii”, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin – eli täyteläinen soulballadi, jonka Riki tulkitsee tavalla ja tunteella, joka normaalisti ei onnistu näillä leveysasteilla. Hienoa musiikkia.

Vielä haluan tuoda esille koko levyä leimaavan pakottomuuden ja rentouden tunteen – juuri tuo akustispohjainen poljento, johon viittaa ilmeisesti bändin nimikin, joka on pinnistämättä jäntevä, ja tunteikas olematta imelä. Länsirannikon jenkkikamaa, joku ehkä sanoisi, eikä se tässä tapauksessa ole ollenkaan väärä tai huono määritelmä.