103. Ian Anderson: Rupi´s Dance (2003): Matka huilumiehen maailmaan

Periaatteessa en oikein ymmärrä miksi Ian Anderson on ylipäätänsä julkaissut soololevyjä, kun Jethro Tull kuitenkin on niin sidoksissa hänen persoonaansa, lauluihinsa, ääneensä ja huiluunsa - no, toisaalta Martin Barre on ollut Tullissa niin kauan, että varmaan tuo kitaraotekin on nimetty hänen mukaansa, ja vaikka kaikki muut jäsenet ovat vaihtuneet moneen kertaan, ei voi ajatella Jethro Tullin levyä ilman kelpo kitaristiamme.

Sen sijaan kaikki muut elementit ovat läsnä tällä levyllä, joka samoin kuin edeltäjänsä "Sedret Language Of Birds" on herkullinen kokoelma aika akustisvoittoisia (mutta välillä jopa voimasointuja viljeleviä) sävellyksiä, jotka esitetään sävykkäästi, kruunattuina miehemme ajan mittaan madaltuneella mutta yhä lämpimällä ja sisäänsä kietovalla äänellä - ja tietysti huilulla. Tämä on samalla aikaa yhteneväinen ja vaihteleva kokoelma, josta on hankala poimia yksittäisiä helmiä - mutta aloitus, "Calliandra Shade (The Cappuccino Song)" on tyypillisen Andersonmainen tuokiokuva, "Week Of Moments" hieno balladi, "Raft Of Penguins" hieman ripeämpi, "Pigeon Flying Over Berlin Zoo" taas enempi hidas, "Lost In Crowds" jopa riffittelee - eivätkä muutkaan biisit huonoja ole. Soinniltaan tämä on tavallaan Tullin levytyksistä lähimpänä 70-luvun lopun folkprogelevyjä "Songs From The Woodia" ja "Heavy Horsesia", mutta kevyemmällä otteella olematta silti unplugged.

Ian Andersonin (tai JT:n) levyt ovat parhaimmillaan kuin matkoja, retkiä maailmoihin joihin voi ikäänkuin hukkua tai uppoutua, ja sitten tulla ulos toisella puolella virkistyneenä ja viisastuneena painaakseen taas play-nappia. Kappaleita ei välttämättä edes pysty kovin hyvin erottelemaan toisistaan - kunnon progenikkarina Anderson tietysti viljelee kaikenlaisia pikku osia, riffejä, fillejä ja ties mitä, jotka tekevät oikeastaan jokaisesta kappaleesta erikseen pikku matkan, ja aivan erityisesti minun on mainittava hänen melko uniikki taitonsa luoda pikku melodianpätkiä, usein kansanmusiikkiin viittaavia, jotka tarttuvat korvaan kuin tauti.

102. Elton John: Peachtree Road (2004): Ei olisi uskonut...

Elton John ei aikaisemmin oikein kuulunut musiikilliseen arvomaailmaani, mutta onnistui silti hiipimään tajuntaan vähän salavihkaa. Jossakin vaiheessa totesin, että monet lapsuudestani muistamani iskelmäesitykset olivat suomennoksia hänen tekeleistään - "Maalaismaisema", "Krokotiili-rock", mitä niitä nyt olikaan - ja joskus kahdeksankymmentäluvulla totesin "Blue Eyesin" olevan periaatteessa ihan pätevä balladi mutta aivan liian lipevää kamaa minulle, mutta esim. kokonaista lättyä hänen tuotoksiaan en ollut kuullut ennen 2000-lukua. Nykyisin hänen laulujaan ovat kyllä sitten jo tulkinneet monetkin osaajat - mm. Bettye Lavette, varsin järisyttävin tuloksin, mutta luulin hänen omien tulkintojensa olevan yhdentekeviä.

Ja sitten jätkä yllätti. Jo "Songs From The West Coast" oli hieno levy, mutta tämä vasta iski. Hän on tietenkin ensi kädessä tunnelmoija, eli ohjelma on vieläkin balladipainotteinen - mutta "Freaks In Love" ja etenkin "My Elusive Drug" ovat niin hienoja esityksiä ettei paremmasta väliä, ja esimerkkejä on muitakin. "They Call Her The Cat" on menopalana pätevä, ja esim. "Porch Swing In Tupelo" sellaista americanaa, ettei vanhaa kunnon Reginaldia britiksi luulisi.

Osa sävelmistä on ehkä hieman tavanomaisia, mutta soitto ja sovitukset toimivat - tässä on trendien jahtaamisen sijaan löydetty se ajattomuus, jota itse huomaan koko ajan arvostavani yhä enemmän. Ja kun kynässä on vanha taistelupari Bernie Taupin, tietää että tekstipuoli on hanskassa - sekä aiheskaala että ilmaisu ovat laaja-alaisempia ja värikkäämpiä kuin useimmilla muilla popartisteilla. Kun tähän vielä lisätään se, että Elton John on ihan kelpo laulaja vaikka ei mikään pavarotti olekaan, tämä levy sopii viittäkymmentä lähestyvän rockkuluttajan korvaan oikein hyvin.

Ja sitä paitsi myös tämän levyn seuraaja, "The Captain And The Kid" on hyvä. Nämä kolme levyä ovat niin vakuuttava kokonaisuus, että itsekin olen lainaillut miehen 70-luvun alkupuolen klassikoita - ja tykännyt niistäkin.

101. Ian Gillan: One Eye To Morocco (2009): Henki ei vain pihise, vaan liekehtii

Ian Gillanista olen pitänyt siitä asti, kun 15-vuotiaana sain käsiini tuoreen "Deepest Purple"-kokoelman ja hurahdin "Child In Timen" vokaalisuoritukseen. En tunne hänen koko uraansa - sooloviritykset 70-80 luvuilla ja vierailu Black Sabbathissa ovat jääneet minulla välistä pois - mutta miehen DP-studiolevytykset taitavat löytyä levyhyllystäni aika täydellisenä sarjana, ja pari 90- ja 2000-luvun sooloplattaa olen myös saanut hankittua.

Näistä viimeisin, vuoden takainen "One Eye To Morocco" onkin aika maukas tapaus. Se on äänimaailmaltaan monipuolinen, etnopopista rock´n´rolliin ja kevyeen hardrockiin, mutta muistuttaa samalla aika lailla Morsen ajan Purple-levyjä, vaikka soikin hieman ilmavammin. Mitään "Child In Time-kiljahduksia" ei miehemme enää kansaneläkeiän lähestyessä harrasta, eikä ääni varmaan nouse enää lähellekään nuoruuden huippuja, mutta hän osaa edelleen käyttää sävyjä (puhumattakaan siitä, että nuotti löytyy ja pysyy), ja hieman vinksahtaneen huumorin ja empatian täyttämät tekstit soljuvat hänen kynästään aika vaivattoman tuntuisesti.

Kevyt rokki "Don´t Stop", nimensä mukaan Välimeren eteläpuolelle kumartava nimikappale, Purplemainen "No Lotion For That", powerpopveto "Girl Goes To Show" sekä pari vähäeleisen kaunista, bluesahtavaa hidasta numeroa ovat tämän jäntevästi (ja tarvittaessa lujaa) soivan, mutta ei uhmakkaan tai räyhäävän platan selkäranka, mutta ennen kaikkea tältä ei löydy ensimmäistäkään myötähäpeää synnyttävää nuoruuden tavoitteluyritysrä tai vastaavaa, vaan homma toimii aikuisten miesten rutiinilla, rennosti mutta ei leipääntyneesti. Lisää tällaisia, jos Purple ei pian tee uutta levyä.

Dinosaurusten paluu

Kävin tässä sattuneesta syystä läpi kirjoittamiani tekstejä, kun kehuttuja albumeja tuli sata täyteen, ja totsein käyttäneeni jopa kolmessa eri otsikossa termiä "dinosaurus". Kyseisissä teksteissä käsiteltiin Deep Purplen, Chicagon ja Procol Harumin levyjä - eli vaikka tyylilajit hieman eroavat, on kyseessä kolme yhtyettä joiden tarinat ovat alkaneet 1960-luvulta ja jatkuneet meidän päiviimme asti tai jopa vieläkin (en tullut käyneeksi Procolin Äänekoskenkeikalla heinäkuussa, vaikka tarkoitus alunperin oli). En tietenkään ole keksinyt sitä itse, vaan luullakseni lainannut sen joltain nuoruuteni gurulehti Soundin toimittajalta - ja vaikka itse käytän sitä kohtuullisen neutraalisti, luulen että sillä Soundissa on tarkoitettu sellaista artistia, joka on niin vanha/suuri/kuolemassa sukupuuttoon, että sen pitäisi väistyä uusien kykyjen tieltä.

Oli miten oli, viime viikkojen aikana olen myös etsinyt levyhyllystäni sellaisia teoksia, joiden tekijät ovat jo ylittäneet elämänsä lakipisteen eli täyttäneet vähintään 50 - ja huomannut niitä olevan huomattava määrä, ja että nuoruuteni rocktoimittajien mielipiteet vanhempien artistien pölyisyydestä ja turhuudesta olivat hieman asenteellisia. Sinänsä ei ole ihme, että ostelen 60-vuotiaiden pappojen tai mammojen levyjä - monessa tapauksessa kyseessä ovat sellaiset tekijät, jotka minun myöhäisteinivuosinani olivat vasta vähän yli kolmekymmentä, ja monessa tapauksessa he ovat vanhentuneet nimenomaan oman, samanikäisen yleisönsä kanssa.

Ja suuri osa tästä laulusta ja soitosta on oikein mieluisaa korvilleni; sen, mitä mahdollisesti nuoruuden innossa ja raivossa menetetään, korvaa monesti kokemuksen tuoma sävykkyys, itsevarmuus ja pitkä perspektiivi. Rock voi olla kapinaa - mutta myös viihdettä, viitekehystä, eskapismia, kaikennäköistä joka aina välillä keventää esim. 45-vuotiaan virkamiehen maailmantuskaa.

Tästä syystä ajattelinkin jatkaa levynkehumista jonkun aikaa pienimuotoisen "oldboy-sarjan" muodossa - joitakin tällaisia levyjä olen jo kehunutkin, mutta lisää on tulossa. Avainsanat olkoon vaikkapa, että levy on tehty 2000-luvulla mutta tekijä syntynyt ennen vuotta 1950, eli ollut julkaisuhetkellä vähintään 50 v - ja sitä mukaa kun 2010-luku etenee voi mukaan tulla myös sellaisia 50-luvun alkupuolella syntyneitä nimiä, joiden ikä on selvästi lähestymässä kuuttakymmentä. Yhden tällaisen dinosauruksen, Ian Andersonin (s. 1948) hieman alle nelikymppisenä tekemää laulua muotoillakseni; "you´re never too old to rock´n´roll if you´re too young to die". Watch this space!

Sata täynnä...

Jaha, runsaan puolentoista vuoden urakka on nyt sitten siinä jamassa, että olen tämän blogin puitteissa listannut sata mielestäni erinomaista, tärkeää ja suositeltavaa albumia populaarimusiikin viimeisten vuosikymmenien historiasta. Jossakin vaiheessa ajattelin tehdä niistä jonkinlaista yhteenvetoa ja analyysia, mutta tarkemmin mietittyäni asiaa annan sen olla, koska tuo luku sata ei ole mikään päämäärä tai rajoitus - listalla on vielä parikymmentä nimikettä, joita en ole ehtinyt käsitellä, ja jos oikein tarkkaan ryhtyisin pohtimaan asiaa, löytäisin varmaan vielä sata lättyä kehuttavaksi.

Sen verran voin silti todeta, että joukosta löytyy suomalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, irlantilaisia ja amerikkalaisia julkaisuja (tietysti), mutta sen lisäksi myös jonkun verran muunmaalaisia. Aikahaitari on kuusikymmentäluvusta tähän päivään, ilmeisesti kohtuullisen tasan jakaantuneena - joskaan kaikkein uusimmista levyistä ei ehkä voi sanoa vielä varmasti, tulevatko ne kestämään kulutusta niinkuin kaikkein vanhimmat suosikkini ovat tehneet, jotkut jopa 70-luvulta lähtien.

Sata hyvää levyä ei ole sama asia kuin sata parasta tietämääni levyä, tai sata suosikkiani, koska olen yrittänyt välttää liian monen lätyn kehumista yhdeltä ja samalta artistilta - linja on pitänyt aika hyvin, vaikka jouduinkin ottamaan mukaan neljä albumia Van Morrisonin uran varrelta.

Ja tämä ei siis lopu tähän - tahti on hiljentynyt viime kuukausina, mutta se johtuu enemmän muista kiireistäni kuin hyvän musiikin loppumisesta. Sen lisäksi mieleen putkahtaa esim. ajatus, että albumien sijaan tai niiden ohessa pitäisi kehua myös biisejä, koska niitäkin olisi käsiteltävissä vaikka kuinka paljon. Eli vaikka juuri nyt lisäystahti onkin hitaanlaista, niin lisää tekstiä on tulossa, ennemmin tai myöhemmin.