112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua

Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.

Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.

Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.

Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...

111. Kolmas Nainen: Onnen oikotiellä (1994): Suomirockin jalokivi

Tämän levyn ilmestyessä Kolmas Nainen oli muuttunut pohjalaisesta räimepoppoosta koko Suomen Kansan perimmäisten tuntojen tulkiksi, ja samalla myös minun sydämessäni vallannut Eppu Normaalin paikan ykkösvalintana kotimaisten bändien kategoriassa. Tämä jäi myös pitkäksi aikaa bändin viimeiseksi tekeleeksi – mutta se ei haitannut minua, koska Perunateatteri osaltaan osoitti aika äkkiä, että Se Juttu tässä yhteydessä oli Pauli Hanhiniemi, hänen tekstinsä ja lauluäänensä, eikä niinkään se kuka häntä komppasi.

Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.

Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.

Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...

110. Bruce Springsteen: Darkness On The Edge Of Town (1978): Ameriikan sankari

Minulle Bruce Springsteen ei koskaan ole ollut mikään jumalasta seuraava (niinkuin ei sen puolen Dylan, Clapton tai Neil Youngkaan), ja vuoden 1984 ja "Born In The USA":n jälkeen kiinnostukseni hänen tuotantoonsa hiipui pariksi vuosikymmeneksi, mutta parhaimmillaan äijä on tehnyt todella komeaa musiikkia, joka ymmärtääkseni on peilannut erään kansakunnan tunnelmia ja soittanut sen sielun kieliä - ja uran kruunu on mielestäni tämä hänen neljäs albuminsa.

Tämä on vain rockia - mutta levyn kymmeneen kappaleeseen mahtuu elämän koko kirjo, ja soitto ja sovitukset ovat ns. perusrocklevylle todella monipuolisia. Levyltä löytyy päteviä perusvetoja, kuten aloitus "Badlands" - mutta heti seuraava esitys, dramaattinen "Adam Raised A Cain" räjäyttää minun pankkini kitaravallillaan, kertosäkeen vuorohoilauksella ja pelkän laulusuorituksen intensiteetillä. Huh huh. Muita herkkuja ovat esim. "Candy´s Room", sekin persoonallisine sovituksineen, öisten valtateiden hymni "Racing In The Street", tiheätunnelmainen nimikappale ja toinen sydän- ja äänihuuliraastaja "Streets Of Fire", levyn toinen perinteisempi rokkari "Promised Land" - mutta muutkin laulut täyttävät paikkansa.

Soitto on siis sujuvaa, komppi liitää ja kitarat soivat komeasti, koskettimet ja foni täydentävät - ja Pomon ääni on kunnossa. Jylhä äänimaailma vie tämän levyn suoraan öisille, sateesta märille kaduille, tavalla johon ei enää päässyt edes sinänsä pätevä seuraava lätty "The River" eikä varsinkaan mikään sen jälkeen ilmestyneistä tekeleistä.

Tämä levy on ajankohtainen juuri nyt, koska siitä on ilmestynyt juhlaversio jolta löytyy myös parin albumillisen verran Springsteenin vuosina 1976-78 - eli edeltäjän, riman korkealle asettaneen "Born To Runin" ja "Darknessin" välillä- levyttämiä ja hyllyttämiä äänityksiä. Koska oma kopioni tästä lätystä on vanha ja kulunut, taidan joutua laittamaan pennosiani likoon, koska vaikka tämä levy ehkä onkin hänen mielestään sen teon aikana levytettyjen ymmärtääkseni n. 40 laulun kerma, voisin kuvitella että raakattujenkin biisien joukossa on tämän "Ameriikan sankarin" helmiä.

109. Weeping Willows: Presence (2004): Alakulo palaa...

Weeping Willows on jännittävä bändi. Magnus Carlson ystävineen on tähän mennessä levyttänyt viisi albumillista monenlaista musiikkia - suuria balladeja jousimattoineen, menevää syntikkapoppia, puoliakustisia ralleja, jonkinlaista Ultra Bra-räimettä - jota melkein järjestään yhdistää alakuloisuus. Jos rakkaus ei ole mennyttä, se on menossa pieleen - tai sitten sitä ei koskaan ollutkaan, ainakaan molemminpuolista. Ja silti kokonaisuus ei tunnu pelkältä surussa rypemiseltä.

Tämä, bändin neljäs levy, on synteesi WW:n siihenastisesta musiikista. Debyytin suuresta viihteestä, kakkoslevyn räminävaihteesta ja kolmosen syntikkapopista syntyy soppa, joka on elektroninen olematta synteettinen, sovitettu olematta liian täyteen ahdettu, ja monipuolinen mutta yhtenäinen. Jotkut esitykset nousevat esiin; "Lost Love" on juuri sitä mitä nimi sanoo, "Skin On Skin" hidas, vetoava esitys rakkauden kaipuusta, aloitus "Stairs" kuin oppikirja sovittamisen saloista, mutta kokonaisuutenakin tämä on vaikuttava.

Minä pidän sitä paitsi laulaja-Magnusin äänestä, hänen ääntämisensäkin on OK, ja hän osaa loihtia tarinoita ja tuokiokuvia jotka elävät vaikka tematiikka onkin ehkä yksipuolista. Minulla oli vielä onni sattua bändin keikalle keväällä 2004 juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin, Tampereen Tullikamarin Klubilla, joka oli näille herroille juuri oikeanlainen ympäristö - ja jonka yleisö selvästi arvosti bändiä ja bändi yleisöä. Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten tällainen "alakulon palon" näin täydellisesti hanskaava pumppu voi olla Ruotsista eikä täältäpäin...