115. Ida Kristin: Stumble (2001): Osta tämä levy (jos vain löydät sen)!

Aina välillä olen lainaillut kirjastosta minule entuudestaan tuntemattomien tekijöiden levyjä ihan vain siksi, että ne ovat vaikuttaneet jollakin tavalla mielenkiintoisilta - ja useimmiten olen saanut todeta, että ne ovat yhdentekeviä. Ja joskus taas käy niin, että löytyykin uusi suosikki jonka musiikki osaltaan rikastuttaa elämääni.

Tämä on juuri sellainen levy; en ollut kuullut Ida Kristinistä mitään, kun tämän joskus vuonna 2002 kotiin lainasin, mutta ensireaktioni silloin oli, että minun pitää hankkia hänen muutkin levytyksensä. Ida Kristinin ääni muistuttaa jossakin määrin Emmylou Harrisia - mutta toisaalta hänen musiikkiaan ei voi luokitella yhden viitteen perusteella. Tämä on mietiskelevää, ilmavaa, enimmäkseen hidastempoista - mutta nopeitakin kappaleita on, kosketinvoittoista - vaikka kitaraosuuksiakin löytyy, mutta ennen kaikkea tämä on oman itsensä kuuloinen kokonaisuus.

Suosikeistani "Under Purple Skies" on avara balladi, jonka teema muistuttaa Ebba Forsbergin tekeleitä, tai laajemmassa mittakaavassa ehkä Bic Rungan tai Chris Isaakin musiikkia, ja "Easy Living" hieman nyrjähtäneine pianoteemoineen taas nuoren, heleä-äänisen naispuolisen Tom Waitsin soundia (ja kyseessä ei ole mikään Uriah Heep-cover :-). Myös esim. nimikappale ja "Addicted To Me" ovat tietyllä tavalla samantyyppisiä esityksiä, jotenkin ilmavia ja leijailevia mutta silti maanläheisiä. Taas kerran minua miellyttävät lauluäänen lisäksi hyvät sävelet ja sävykkäät sovitukset - mm. puhaltimia käytetään välillä mausteina, mutta perusilme on aina pelkistetty, laulua ja lauluääntä palveleva.

Niinkuin alussa totesin, artisti oli minulle tuntematon, enkä sittemminkään ole löytänyt mitään hänen levytyksiään, vaikka hän ilmeisesti on tehnyt ainakin yhden albumin tämän jälkeenkin. Ja ainakaan minun tietääkseni hän ei kuulu naapurimaamme tunntuimpiin nimiin, eikä ilmeisesti komeile levylistojen kärjessä. Se on huutava vääryys - jos joskus löydätte jostakin tämän levyn, ostakaa se heti pois kuljeksimasta. Se on kulttuuriteko, ja kaupan päälle saatte 35 minuuttia ajatonta popmusiikkia.

114. Anna Puu: Anna Puu (2009): Klassinen pop elää

Kehuessani taannoin Jani Wickholmia taisin ilmaista mielipiteen, jonka mukaan myös esim. Idolsin tapaisen kilpailun kautta pinnalle noussut artisti voi olla ihan hyvä - ja minusta toinen hyvä esimerkki tästä Wickholmin lisäksi on Anna Puu(stjärvi), jonka viimevuotinen debyyttilevy on monella tapaa riemastuttava tapaus. Kakkoslättyä en ole kuullut, mutta vaikka se olisikin aivan kauhea ja Annan ura ohi, niin tämä kokonaisuus sinänsä on aivan tarpeeksi hyvä syy todeta, että myös idoli- ja muilla kisailijoilla voi olla rahkeita.

Anna kujertava ääni ei ehkä ole niitä suurimpia, mutta tähän ympäistöön se istuu kuin nakutettu. Levyä on tehnyt joukko suomipopin kärkinimiä, ja se kuuluu sävellyksissä, soitossa ja sovituksissa. Kymmenen kappaleen jatkumo on miltein beatlesmainen sikäli, että kappaleet eroavat selvästi toisistaan äänikuviltaan ja tunnelmiltaan, mutta muodostavat silti yhtenäisen kokonaisuuden. Minun suosikkejani ovat jatsahtava "C´est la vie", dramaattinen "Vieraiden valoon" ja "Palava tuuli", mutta melkein jokainen kappale on sinänsä oma pieni taideteos.

Yhdistävä tekijä on mielestäni oivaltava sovitustyö - popmusiikin raameihin on hyviä sävellyksiä hyödyntäen rakennettu äänitaideteoksia, joiden sovitusratkaisut ovat ilmavia mutta samalla täyteläisiä, oivaltavia mutta eivät liian kikkailevia, useimmiten niin kevyesti leijailevia että ilo ja suru sekoittuvat maistuvaksi kokonaisuudeksi joka jättää hyvän mielen. Ja vaikka soitto liitää kevyesti, musiikki ei ole imelää tai kevyttä höttöä - siinä on elämää siinä kuin säröisessä yön bluesissakin, vaikka tämä kokonaisuus kuuluu pikemminkin päivään ja aurinkoon.

Tämä ei siis ehkä ole se juhlien vaudikkaan kohokohdan tunnarilevy, mutta kun laittaa sen soimaan kotona ja asettuu sohvalle silmät kiinni, on kuin olisi joutunut elokuvaan joka tarjoillaan tuokiokuvina olohuoneen nurkassa musisoivan kombon toimesta. Tällaista on kevyt musiikki parhaimmillaan - ei tyhjää höttöä vaan tiivistettyä mielihyvää. Klassinen pop elää!

113. Värttinä: Oi dai (1991): Syvällä selkäpiissä

Musiikki on kokemista ja kokemuksia, ja minun kartassani musiikkikokemuksisra syvimmät ovat niitä, jotka itkettävät, naurattavat ja nostattavat ihokarvat pystyyn. Niitä ei usein koe, mutta aina joskus eteen tulee jotakin niin ravisuttavaa, että on ihan pakko pysähtyä koska syvällä selkäpiissä tuntuu siltä, kuin maailmaa ja olemista rukattaisiin uuteen uskoon. Yksi tällainen kokemus sattui minun tielleni kesällä 1991, kun Down By The Laituri-kaupunkifestareilla Turussa kuulin ensi kertaa Värttinää. Yhtyettä oli kyllä jo kehuttu minulle aiemmin, mutta kun en pahemmin esim. radiota kuunnellut, niin minulla ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia.

Tajunnan räjäyttäneen keikan jälkeen minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia tämä levy, joka sekin oli hyvä - joskaan ei niin erinomainen kuin keikka. Vielä tässä vaiheessa Värttinän uraa levyt olivat aika varovasti tuotettuja, eikä äänimaailma siten kunnolla tavoittanut "popilla pilattuja ja rokilla runnottuja" korviani - tosin kamalan 80-luvun jälkeen tällainen luonnollinen äänimaailma sinänsä oli vapauttavaa kuultavaa.

Levyn esitykset olivat läpeensä vakuuttavia - ja tietenkin lauluesitykset etunenässä; olisiko peräti niin, että Värttinä on "osasyyllinen" siihen, että nyt 20 vuotta myöhemmin suomalaisen kevyen musiikin kentässä naiset ovat ajaneet miesten ohi monellakin tavalla? Vielä tuolloin hyvät, voimakkaat naisäänet olivat harvassa. Lauluista minulle kaikkein rakkain on nimikappale, balladi joka jotenkin tiivistää suomalais-ugrilaisen kaihon paremmin kuin mikään muu kuulemani esitys; vieläkin sen kuullessani joudun pysähtymään ja hetkeksi antamaan musiikin viedä. Muitakin hyviä biisejä on, "Marilaulu", "Miinan laulu" ja muut nopeammat esitykset etunenässä, ja koko levy kestää kuulemista.

Värttinä teki myöhemmin muitakin hyviä levyjä, ja syvensi suhtautumistaan suomensukuisten kansojen lauluaarteisiin, tehden myös äänimaailmaltaan paremmin minun viitekehykseeni sopivia levytyksiä. Minulla oli myös mahdollisuus kuulla heitä useampiakin kertoja - Nurmeksessa Bomban pihalla 1992, toisen kerran DBTL:ssä Vanhalla Suurtorilla joitakin vuosia myöhemmin, sitten Kaustisella ja viimeksi Haapaveden folkfestareilla 2001, mutta valitettavasti tuo uudistunut äänimaailma ainakin ulkoilmakeikoilla lähti lapasista niin, että laulun ja soiton sävyt hukkuivat räimeeseen kerta kerralta pahemmin. Se ei kuitenkaan vähennä tämän levyn loistokkuutta tippaakaan.