sunnuntai 30. tammikuuta 2011

118. Rosanne Cash: Rules Of Travel (2003): Ajattomia arvoja popmusiikin muodossa

Mikä tekee musiikista ajatonta? Asiasta voitaneen olla monta mieltä, ja ehkäpä käsitettä ei vielä voida soveltaa tällä vuosituhannella julkaistuihin levyihin, mutta jos yritän taas kerran kerrata niitä kriteerejä, joita minun kirjoissani sovelletaan musiikkiin, jota oletettavasti tulen kuuntelemaan loppuelämäni ajan, siihen tarvitaan hyviä sävellyksiä, hyvä laulaja, sanoituksia jotka eivät ole liian räikeästi kiinni jossain hetken asenteissa, ja jollakin tavalla maanläheinen tuotanto.

Rosanne Cash on arvatenkin saanut osan "ajattomuuden taidostaan" verenperintönä, mutta hän on minusta onnistunut tekemään itsensä kuuloista musiikkia eikä jäämään isänsä varjoon - mutta ei myöskään kääntänyt hänelle selkäänsä; duetto "September When It Comes", joka lienee yksi viimeisistä Johnnyn levyttämistä laulutulkinnoista, on koskettavuudessaan pysähdyttävä, mutta ei suinkaan levyn ainoa kohokohta. Muita ihokarvojen nostattajia ovat mm. nimikappale, jonka melodia kuuluu melankolian aateliin, ja jonka säestys slideinen ja sähköpianoineen jotankin sitoo yhteen Liverpoolin, Nashvillen ja Memphisin, samaan sarjaan kuuluvat "Closer Than I Appear" ja "Hope Against Hope" sekä astetta akustisempi "I´ll Change For You", jossa duettokaverina on Steve Earle.

Rosannen ääni ei sinänsä mitään duettoja kaipaa, se on - sanotaan nyt klassinen, etten ryöstöviljele vain yhtä adjektiivia - ilmeikäs, vahva olematta mitenkään päällekäyvä, ja pysyy nuotissa. Vielä pitää kehua John Leventhalin tuotanto - sähköiset ja akustiset elementit soivat kauniisti yhteen, levy on jämäkkä mutta kevyt. Ajattoman jälkeen toiseksi eniten käyttämäni kehumasana taitaa olla "ilmava", ja juuri sitä tämä levy on, alusta loppuun.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

117. The Ark: In Lust We Trust (2002): Enemmän kuin köyhän miehen Queen

The Ark ja sen laulaja Ola Salo taitavat olla ilmiöitä, jotka joko ihastuttavat että vihastuttavat (tai sitten tekevät molempia samanaikaisesti), ja minä kuulun siihen joukkoon, jotka pitävät heidän musikaalista soppaansa oikein maistuvana - ja huomattavan omalaatuisena ja ainutlaatuisena, vaikka yhteyksiä löytyykin esim. edesmenneen Freddie Mercuryn poppooseen. se taas johtuu osittain siitä, että Queen parhaimmillaan teki levyjä, joilla ei koskaan voinut olla varma siitä, miltä seuraava kappale kuulostaa.

Niinpä tämän levyn hyvään antiin kuuluu, hyvien ja omaperäisten tekstien, oivaltavan laulun, hyvien melodioiden tai ainakin niiden pätkien sekä sävykkään tuotannon lisäksi myös tietty ennalta-arvaamattomuus. Bändi liikkuu taitavasti hard rockin ja taidekouluballadien välissä, kattaen oikeastaan koko tuon skaalan. Minun henkilökohtaisia suosikkejani ovat kevyt mutta nopeatempoinen "Disease", jonka pateettinen mutta liikuttava tarina iskee suoraan suoneen, kaihoisa "I Wish I Was A Virgin", stadionrockmainen "Calleth You, Cometh I" sekä käsittääkseni homojen adoptio-oikeutta kommentoiva hymni "Father Of A Son", mutta muissakin lauluissa on mukavia koukkuja.

Miinuspuolelle pitänee kirjata tietty julistamisen perinne (liekö jotakin periruotsalaista?) sekä juuri nuo kerta toisensa jälkeen kuvioihin palaavat suuret tunteet, jotka eivät aina jätä tarpeeksi tilaa omalla ajattelulle tai vielä vähemmän oivaltamiselle, ja jotka tietenkin pitemmän päälle aiheuttavat tuotannollisia haasteita. Toisaalta Queenkään ei koskaan kavahtanut paatosta - päin vastoin saattoi hyvin kuvitella bändin velikultien vääntävän potikkoja kymppiin ihan silkasta shokeeraamisen halusta - joten hyvässä seurassa ollaan.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

116. Squeeze: Ridiculous (1995): Difford & Tilbrook - vähän kuin Lennon & McCartney

Tämä yhtye teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kaukana 80-luvulla, kun tulin ostaneeksi uran ensimmäiset viisi vuotta ja albumia loistavasti summaavan "Singles 45 And Over"-kokoelman, joka puolustaa paikkaansa vinyylistössäni yhtä ansiokkaasti vielä tänäänkin. Muutamia muitakin tuotoksia tarttui mukaan, ja tulin huomaamaan että 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tehdyt, ehkä vähän vähemmälle huomiolle jääneet albumit ovat nekin päteviä tapauksia.

Tätä levyä en ole sen ilmestyessä nähnyt missään levykaupassa, edes Anttilan alehyllyssä, mutta sen sijaan se löytyi joitakin aikoja sitten huuto.netistä, ja oli kyllä todella hintansa arvoinen hankinta. Homman nimi on vieläkin pop, useimmiten hyvin sävelletty, oivaltavasti sanoitettu ja loistavasti sovitettu sellainen; kitara- ja kosketinosia tai vaikkapa kuoropätkiä löytyy joka lähtöön, lauluäänet ovat hallussa ja kokonaisuus kuulostaa samalla aikaa sliipatulta ja elävältä, tiukalta ja ilmavalta.

Aloitus "Electric Trains" on juuri sellainen popveto, joita ei monikaan yhtye maailmassa saisi aikaan, "Walk Away" hitaampi mutta painokas, vähän Del Amitrin (toisen popsuosikkini) mieleen tuova esitys, "This Summer" sellainen kitaravetoinen poplaulu, joka antaa aihetta epäillä että muuan Per Gessle on hakenut innoituksensa näiltä jätkiltä, ja "Got To Me" ilmavampi, surumielien keskitempoinen popkappale joka olisi kuin kotonaan vaikkapa Beatlesin levyllä.

Itse asiassa koko levy tulvii sellaisia pakottoman kuuloisia esityksiä, jotka ovat "beatleaanisia" sikäli, että onnistuvat kuulostamaan kepeiltä olematta pelkkää höttöä - aivan kuin tässä livautettaisiin ajanvietteen lomaan ajatuksia. No, vaikka tämä ei ehkä ole tiedettä, filosofiaa tai edes taidetta, niin kunnon laatuviihdettä ainakin, niinkuin Fab Four aikoinaan.

Vuoden 2010 parhaat

Vaikka en olekaan vielä ehtinyt kehua ihan kaikkia tietämiäni hyviä levyjä, huomaan että toiselle sadalle päästyäni raaka-aineet ovat hupenemaan päin, varsinkin kun en halua lähteä kehumaan pystyyn useampaa levyä samalta artistilta vaikka ne hyviä olisivatkin - tosin tietyin poikkeuksin. Ja koska ajatuksenani vieläkin on ensisijaisesti kertoa levyistä, jotka ovat tehneet psysvämpää laatua olevan vaikutuksen, ei esim. viime vuode levysatoa oikein vielä voi kelpuuttaa tänne.

Joitakin sellaisia vuoden 2010 levyjä olen silti kuullut, joista tekee mieli hieman sauhuta vaikka en vielä voi taata niille klassikkostatusta - nämä ovat siis hyviä sillä varauksella, että voin niihin vielä tulla kyllästymään:

Bo Kaspers Orkester: New Orleans

BKO on pysytellyt suosikkilistallani jo pitemmän aikaa, vaikka bändi itse asiassa 2000-luvulla on julkaissut vain kohtuullisen hyviä tai jopa vähän puolivillaisia levyjä - kunnes sitten tämä järjestyksessä yhdeksäs albumi syksyllä ilmestyi levyhyllyyni. Sointi oli ehkä vähän leveämpi ja samalla hengittävämpi kuin viimeksi, kappaleissa oli vähän enemmän ajatusta kuin etenkin viime levyllä (joka sekin tosin nyt kuulosti paremmalta kuin ilmestyessään kaksi vuotta sitten), tai sitten se vain jostain syystä osui parempaan rakoon.

Ensimmäiset kaksi biisiä antavat tahdin; kevyesti bluesahtavana mateleva "Kom och håll om mig" on maukas esitys, ja kakkonen, jonkinasteinen hitti "Låt mig komma in" jonkinlaista "NO kohtaa Kuuban"-tyylistä juhlaa; mielessä kävi iki-ihana "Undantag", ja pelkästään se on minulle tarpeeksi hyvä suositus. Mukana on monenlaista esitystä, itse asiassa koko BKO:n osaamisen kirjo, kuten poprenkutus "Morgonfågel", surumielinen "Tiden läker ingenting" tai kevyt "En sländas andetag", eikä oikeastaan yhtään täytekappaletta. Aika näyttää, kestääkö tämä levy aikaa; ainakin se jo nyt on siis saanut minut kuuntelemaan edellistäkin lättyä uusin korvin.

Willie Nile: The Innocent Ones
Willie on 2000-luvulla vihdoin päässyt kohtuusäännölliseen julkaisutahtiin - 80-luvulla tuli kaksi levyä, 90-luvulla yksi, ja lopun aikaa hän on käsittääkseni lähinna tapellut levy-yhtiöidensä kanssa, mutta tämä on jo neljäs levy kuuden vuoden sisään, ja kuusikymppiseltä katuromantikolta ehkä kaikkein kiihkein ja täysipainoisin teos. Oikea kunnon LP, yksitoista kappaletta neljässäkymmenessä minuutissa, enimmäkseen nopeahkoin temopoin, hyvin sävellyksin ja asiallisesti tuotettuna - soundi muistuttaa välillä uuden aallon soittotaitoisempaa laitaa ja välillä vaikkapa Kinksiä tiukimmillaan.

Biiseistä nousevat esiin erityisesti nimikappale kevyen soulbiittinsä ja byrdiläisesti helisevän kitaransa kanssa, majesteettinen "Song For You", synnynnäinen popklassikko "My Little Girl" ja Ray Daviesille nyökkäävä "Rich And Broken", mutta koko levy kestää kuuntelua, ja vaikka osa biiseistä rokkaa aika rujostikin on äänimaailma jotenkin klassisen kuiva ja kuuntelun kestävä. Toivottavasti Willie ei tämän levyn myötä sentään ponnahda aivan kirkkaimpaan kärkeen, koska se voisi johtaa seuraavan teoksen vesittymiseen. Ai niin, vielä pitää kehua reippaasti ryntäilevä "Can´t Stay Home", jonka säkeistöt ovat kuin Lontoosta vuonna 1978.

Los Lobos: Tin Can Trust
Tämä levy on, toisin kuin BKO yllä, koko vuosikymmenen kestäneen komean suoran viimeinen osa. Päästyään 90-luvun tuotantokikkailusta tämä bändi on tehnyt komeaa musiikkia, jossa latinojuuret yhdistyvät koko amerikkalaisen populaarimusiikin tyylien kirjoon, kruunuina pätevä laulu ja vetävä soitto - ja nyt siis juureva äänimaailma.

Aloituskappale "Burn It Down" on pahaenteisen jämäkkä mutta silti ilmava, "West LA Fadeaway" bluesahtava juurihymni (onkos tämä muuten vanha Grateful Deadin laulu?), "All My Bridges Burning" taas hitaampi esitys joka yhdistää soulin tuohon eteläisempään tunnemaailmaan. Espanjankielinen "Yo Canto" on bändin tämän osaston tyylipuhtaimpia vetoja, kun taas "The Lady and The Rose" on taas yksi sellainen ilmava, akustisia ja sähköisiä elementtejä yhdistävä hymni joka tavallaan kuuluu bändin tavaramerkkeihin. Kunnon juurihoitoa.