125. Folkkarit: Pako Pohjanmaalta (1994): Viuluviikarien voittokulku (Sovellettua kansanmusiikkia 2)

Kiinnostukseni kansanmusiikkiin on aina ollut sikäli marginaalista, että olen kasvanut rockmusiikin energian ja sähköisyyden kanssa, ja "liian perinteinen" esitystapa on kuulostanut välillä vieraalta. Sen lisäksi monet ns. autenttiset kansanmusiikin esittäjät ovat kuulostaneet museokapineilta juuri koska ovat pyrkineet toistamaan alkuperäistä äänikuvaa vaikka tämän päivän sointi on toinen. Toisaalta voi pohtia, onko tämän päivän kansanmusiikki oikeastaan sitä, mitä kansa kuuntelee ja laulaa tänään, mutta en nyt lähde siihen keskusteluun, vaan totean, että minua sen sijaan on aina miellyttänyt se kansansävelmistä polveava musiikki, joka yhdistää vanhat laulut tämän päivän energiatasoon ja esitystapaan.

Maailmalla esimerkkejä on paljon, Suomessa vähemmän - ja yksi parhaista on tämä Kaustisen ja lähiseudun lahja maailmalle, eli Folkkarit. Käydessäni 90-luvulla useammankin kerran festareilla, minulla oli tilaisuus kuulla heitä livenä, yleensä keskellä yötä kiehuvalla päälavalla, jossa nuorempi festarikansa oli ihan banaaneina - ja keksi-ikäinen palvelijanne myös. Levyllä esitys ei ehkä pääse aivan yhtä korkeisiin sfääreihin, koska tuotanto on minun rock-korviini aika hillittyä, mutta kyllä tämä maistuu näinkin.

Nopeammat kappaleet ovat järjestään energisiä, täynnä pikku jippoja ja soiton ja laulun riemua. Ehkä nuoruus välillä kuuluu tiettynä epätarkkuutena, ja ehkä laulajan äänessä ei ole kokemuksen syvyyttä, mutta voi pojat sitä latausta. Instrumentaalit, jotka yleensä kiinnostavat minua vähemmän, istuvat kokonaisuuteen kuin voisilmä pullaan. Ja kaiken kruununa on hidas ja kaihoisa "Etelästä lensi", joka taitaa olla kaikista suomalais-ugrilaisista rakkaudesta kertovista mollisävelmistä suosikkini.

Ja loppujen lopuksi tuo ohut soundikin on oikeastaan etu - tämähän on luomua kaikenlaiseen "E621-botoksipoppiin" verrattuna, ja kaikki minkä nämä pojat levyllä esittävät on samalla kombolla siis esitettävissä myös livenä. Harmi vain että yhtyeen ura käsittääkseni jäi kahden pitkäsoiton mittaiseksi - mutta kummatkin albumit pesevät kyllä paitsi suurimman osan tietämistäni ns. tavallisista poplevyistä myös esimerkiksi Lauri Tähkän tuotokset mennen tullen.

124. Alias Ron Kavana: Coming Days (1991): Moderni kelttiläinen protesti (Sovellettua kansanmusiikkia 1)

Yksi musiikillisista paheistani on ns. "sovellettu kansanmusiikki"; jollakin tavalla perinteisestä kansanmusiikista polveava, mutta modernisti/vapaamielisesti/sähköisesti sovitettu ja esitetty, hyvään lauluun ja soitantoon perustuva musiikki. Niinpä esim. irlantilaisesta musiikkiperinteestä minua innostavat enemmän protestilaulajat ja/tai popyhtyeet kuin puhtaat "pelimannit" - vaikka viimeksimainitutkin voivat olla mukavia, esim. jos soittavat pubissa ja niitä voi kuunnella tarjoilun pelatessa.

Ron Kavana yhtyeineen on nimenomaan tätä soveltavaa puolta - eli esim. tällä levyllä kättä lyövät sulassa sovussa ns. irkkumusiikki, rap, cajun, folk, rock ja vielä jonkinlainen afrikkalainen poljento - ja lauluja ovat tehneet, paitsi Kavana itse, mm. Smokey Robinson, Bruce Cockburn ja tietysti tuo "kansanmusiikin Lennon/McCartney" eli Trad Arr. Ja lopputulos on viehättävän sekametelöivä soppa, jonka kruunaa luonnollinen soitto ja Ron Kavanan pätevä laulu.

Kohokohtia ovat mm. yllämainituilta herroilta lainatut, "folksoulisti" svengaava "Ain´t That Peculiar" ja pureva "If I Had A Rocket Launcher", jotka samalla osoittavat nimenomaan folkin temaattista kirjoa - toinen on rakkauslaulu, toinen taas ilmiselvä protestisellainen (tällä kertaa suunnattu USA:n ja oikeistohallitusten hirmuvaltaan Keski-Amerikan köyhissä valtioissa), ja molemmat sulatetaan irlantilaiseen muottiin ilman mitään ongelmia. "Cajun Ceili" taas taitaa olla riemukkaan perinteisen tanssipoljennon kansallislaulu - niin viuhaan pistävät viulut, ja Kavana kertoo tarinan Paddysta, joka soittopeleineen sattuu syvän Etelän saluunaan. Alun medley yhdistää Christy Mooremaisen folkpopin (jossa mestari nopa mainitaan nimeltä) kahteen tradinstrumentaaliin, joissa soivat säkki- ja tinapillit.

Välillä mennään akustisemmin, kun taas "Pennies For Black Babies" ja "Freedom Crazy" lainaavat crossovermaisesti svenginsä suoraan mustan musiikin alkulähteiltä - ja "Psycho Mary´s Voodoo Blues" on jotain ihan muuta. Vaivaton ja ennakkoluuloton liikkuminen eri tyylilajien välillä, samalla koko ajan tietynlaiseen etno-R&B-peruspoljentoon kytkeytyen, tuo jotenkin mieleen esim. Los Lobosin seikkailut toisella puolen Atlanttia. Ja olkoon vain klisee, mutta jotenkin koko kimarasta kaikuu soiton ilo; näitä olisi pitänyt päästä kuulemaan livenä.

123. Aerosmith: Toys In The Attic (1975): Velikullat voimissaan...

Kyllähän minä tiesin "Dream Onin" ja joitakin muita biisejä jo aikaisemminkin, eikä tätä bändiä voinut välttyä kuulemasta iloisella 80-luvulla, mutta Aerormith kolahti allekirjoittaneelle toden teolla vasta aivan viime vuosituhannen lopulla, kun "Nine Lives" ilmestyi ja Anttila samaan aikaan myi bändin vanhoja klassikoita muistaakseni 29,90/kpl. Minä innostuin, hankin hyllyyni bändin koko 70-luvun tuotannon (ja samalla Aerosmithista tuli ensimmäinen klassinen hardrockbändi, joka löytyi CD- eikä LP-rivistöstäni), ja tässä sitä ollaan.

"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).

Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!

122. Ebba Forsberg: Ta min vals/Sjunger Leonard Cohen (2009): Tämän levyn edessä hiljenen

Mistähän alkaisin? Tietenkin siitä, että harva kappale on kolahtanut niin lujaa heti ensikuulemalta kuin tämän levyn aloitus "Här är det" kun sen toissa syksynä ensi kertaa kuulin. Vieläkin se nostaa ihokarvani pystyy; laulun, kompin ja sävellyksen yhteinen tenho on niin suuri.

Ja koko tämä levy on hyvä. Leonard Cohen ei ole oikeastaan koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon - ja tiedän hänen olevan artisti joka monille on suoranainen addiktio - mutta jotkut hänen lauluistaan ovat tietenkin ikuisia klassikoita. Ebba Forsberg on puolestaan tehnyt joko omalla nimellä tai duon osana viisi albumia, jotka kaikki ovat vähintään hyviä - mutta yhdistelmä vasta on maaginen. Seuraavaksi aion kaivaa verta nenästäni ja todeta, että herra Cohenin esitykset eivät aina ole olleet sanojen tai sävelen veroisia, mutta tämän levyn kaksi seuraavaa esitystä, "Dansa mig till kärleken" ja "Ta min vals" ovat juuri Ebban versioina todella hyviä - fiksu lukija onkin jo arvannut, mistä alkuperäisesityksistä on kyse. Orkesteri soi kuin ihmisen mieli, hieman waitsisti mutta toisaalta hellästi, ja kaiken yläpuolella leijuu Ebban ääni.

Ja sitten tyrmäys; neljäs biisi on nimeltään "Halleluja" (tässä vaiheessa ei saa enää pisteitä siitä, jos osaa arvata originaalin), ja se on esitys joka oikeassa kohdassa kuultuna liikuttaa minut kyyneliin - ja tiedän muidenkin sitä ihailleen. Tämä lauluhan voisi suosionsa perusteella periaatteessa olla puhkikulunut, mutta oikean esittäjän äänihuulilla se on kuolematon klassikko. Tuossa sointukulussa on sitä jotakin, ja niinkuin olen tainnut jo vihjaista, pidän todella tästä laulajasta.

En viitsi kehua sen enempää, ettei mene loppukin uskottavuus - loputkin laulut ovat vähintään hyviä, ja minulle tuntemattomampi lopetus "Vem genom eld" taas sellainen kokonaisuus, joka monella levyllä olisi kirkas jalokivi mutta tässä yhteydessä "vain" yksi hyvä laulu muiden jatkeena. Voin vain todeta, että olen säännöllisesti palannut tämän levyn pariin koko sen ajan, jonka se on hyllystäni löytynyt - ja se vain paranee.

121. Los Lobos: Kiko (1992): Enemmän kuin pelkkä rockyhtye itäisestä LA:sta

Los Lobos on kulkenut mukanani pitkän matkan, joskaan ei koskaan aivan eturivissä. Ystäväni Tom esitteli bändin minulle joskus 1984 "How Will The Wolf Survive"-albumin myötä, ja taannoin huomasin bändin jokaisen pääosin englanninkielisen pääosin aikuisille suunnatun studioalbumin löytyvän kokoelmastani. Espanjankieliset levyt ja "lastenlevyt" puuttuvat vielä, mutta ajan myötä nekin saattavat tulla ajankohtaisiksi.

Viime sykysnä bändin uusin levy, "Tin Can Trust", kolahti niin lujaa että sekin luultavasti vielä löytää tiensä näille sivuille, mutta sen lisäksi rupesin kuuntelemaan yhtyeen koko tuotantoa uudestaan muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen, ja vaikka rivistä ei löydy yhtään huonoa levyä, tämä bändin "kokeellisen kauden" avausteos nousi esiin ehkä kaikkein loistavimpana esimerkkinä näiden herrojen taiteesta.

Susilta sujuu juureva rock´n´roll ("Whiskey Trail"), bluesahtavampi meno ("Just A Man") niinkuin myös jatsahtava R&B ("That Train Don´t Stop Here"), mutta ehkä kaikkein jännittävin osa kokonaisuutta on perinteiset sointukulut ja nyrjähtäneemmät rytmit yhdistävä kokeilevampi tuotanto (esim. avauskaksikko "Dream In Blue" ja "Wake Up Dolores"), joka parilla myöhemmällä levyllä pääsi ehkä hieman lipsahtamaan käsistä, mutta tässä yhteydessä toimii kuin väärä raha. Koska kyseessä on ns. latinobändi, sujuu sentimentaalinen tunnelmointikin kuin tanssi, mutta tällä levyllä se on sivuosassa; nimikappale "Kiko And The Lavender Moon" on jonkinlainen "moderni trad" ja samalla ehkä kaikkein paras esitys.

Soitto ja laulu ovat hanskassa - rytmiryhmä taipuu mihin vaan, kitarointi on elävää ja mileikuvituksellista, koskettimet ja torvet värittävät kokonaisuutta ja muodostavat pikantteja yksityiskohtia, ja ennen kaikka dynamiikka häikäisee; välillä yhtä jäntevää kuin itse soitto on se, mikä jätetään soittamatta. Itse asiassa jopa palkeet soivat paikoitellen ihan kuunneltavasti. Ei siis mikä tahansa "pelkkä rockbändi", vaan itse asiassa eräänlainen amerikkalaisten perinteiden yhdistäjä ja sulatusuuni, jossa vanhat osat sekoitetaan ja tuodaan esille kuin uusina. Ja samalla tietysti myös kunnon rockbändi.