keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

128. Aerosmith: Nine Lives (1997): Sedät heiluu vaikka henki menis...

Kun nyt heittäydyin taas kehumaan vanhoja hevibändejä, niin antaa mennä: Aerosmith on siis aika uusi tulokas suosikkigalleriassani - itse asiassa tulin joskus noin vuonna 1997 hankkineeksi herkullisen "Big Ones"-kokoelman, joka summasi bändin uuden tulemisen vuosina 1987-1994, ja kun olin koukussa siihen ilmestyi tämä albumi, joka myynnissä ja suosiossa mitattuna ei tainnut olla yhtä iso kuin "Get A Grip" tai "Pump" olivat, mutta silti kokonaisuus joka iski minut lattiaan kuin metrinen halko.

Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.

Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.

Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

127. Deep Purple: Who Do We Think We Are? (1973): Väsyneenäkin voimissaan

Tämä levy on viimeinen, jonka itselleni hankin Deep Purplen kaikkein klassisimman kokoonpanion tuotannosta - ja taisin ostaa sen Euran S-marketista noin kuudella eurolla, kun se sattui silmään sopivana levyhyllyn täydennyksenä. Ennen sitä olin soittanut puoliksi puhki sekä "In Rock"- että "Machine Head"-albumit ja digannut niiden välissä ilmestynyttä "Fireball":ia - ja myös uudistuneen purplen "Burn" ja "Stormbringer" taisivat löytyä kokoelmista. Minusta "Woman From Tokyo" oli Purplen hiteistä huonoin, enkä sillä muodoin odottanut tältä albumilta liikoja...

ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...

Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

126. Koinurit: Yllätyspaartit (1990): Pogues suomalaisittain - ja soittotaidolla (Sovellettua kansanmusiikkia 3)

Kun viimeksi kehuin Folkkareita energisyydestä ja innosta, on tätä poppoota ja levyä ilmeisesti sitten luonnehdittava raivokkaaksi, koska tämä saattaa olla itse asiassa kaikista kuulemistani "kansanmusiikkilevyistä" eniten rock. Ei siten, että tämä olisi esimerkiksi sähköisin tai raskain, mutta juuri tuon ns. energiatason osalta. Vertaus Poguesiin tulee oikeastaan tuosta energiatasosta - mutta mikäli minä ymmärrän musiikista mitääm, Koinurit on ko. retkuetta huomattavasti puhdasoppisempi.

Äänitysteknisesti tämäkin on aika "luonnollinen" - mutta tässä tapauksessa se ei haittaa yhtään, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. Koinurit voitti mm. pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden 1990 - ja onnistui käsittääkseni herättämään pahennusta kilpailujen yhteydessä, en tosin muista mistä syystä.

Yleensä en hirveästi perusta instrumentaalimusiikista, mutta tään levyn raidat taitavat jakautua n. 50/50, eikä sekään oikeastaan häiritse, koska kokonaisuus jotenkin on niin täyttä asiaa. Materiaali on enimmäkseen "trad arria", mutta mukana on jokunen oma tekele, minkä lisäksi levyn parhaimmistoa ovat Hiski Salomaan ikivihreät "Tiskarin polkka" ja "Lännen lokari", jotka luetaan kiperästi ja tunteella. No, samoja sanoja voi käyttää monista muistakin levyn kappaleista. Instrumentaaleista esim. "Polska 1762" kulkee kuin hirvi, kun taas lauluista parhaimmat, Salomaan biisien lisäksi, ovat hellän karhea "Hyvää iltaa sanon sulle" sekä raivokas (taas!) "Progelaulu" - jonka tekstistä suurin osa on minulle tutumpi nimellä "Onko sinun paperisi kastunnu".

Vähän niinkuin Folkkareillakin, laulu itse asiassa kalpenee soitolle - eikä se oikeastaan haittaa minua (muuta kuin että joskus nuoempana manasin etten sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja päässyt laulajaksi...). Yhtyeen muusikoista Arto Järvelä, joka kuuluu maineikkaaseen pelimannisukuun, on sittemmin soittanut melkein kaikissa alan yhtyeissä, mutta muiden herrojen myöhemmät vaiheet ovat minulta hukassa. Tämä levy on sinänsä oikein hyvä testamentti, ja ilmestyipä paria vuotta myöhemmin toinenkin - mutta minä olisin kyllä toivonut vielä lisää jatkoa.