130. Santana: Inner Secrets (1978): Toisenlainen kitarasankari

1970-luvun loppupuolella heräävää popmusiikillista tietoisuuttani muokkasi ennen kaikkea parhaan kaverini isoveljen levykokoelma, joka oli suoraan sanoen mielenkiintoinen varhaisteinille, joka siihen asti oli kuunnellut vain Biitlesiä ja Abbaa. Yksi platoista, joka sieltä löytyi varmaan ihan tuoreeltaan, oli tämä Carlos Santanan ja bändinsä tekele, joka ilmeisesti oli bändin siihen asti "popmaisin" tuotos (myöhemmin sitä poppia tulikin enemmän), ja joka jo silloin kauan sitten teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Yksi syy taisi olla tuo lattarivaikutteinen soundi, joka ainakaan siihen aikaan ei ollut kovin tavallinen ainakaan minun musiikillisessa maailmassani.

Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka sittemmin hankin CD-hyllyyni, ja se on vieläkin suosikkini Carlos Santanan laajassa tuotannossa (jota en kylläkään ole systemaattisesti kuunnellut). Samaten tykkään vieläkin soundista, sen jonkinlaisesta yhdistelmästä latinalaisamerikkalaista kaihoa ja jonkinlaista jyräystä, ja kitaristivelhomme soolot käyvät hyvin korviini. Senaikaisen laulajan Greg Walkerin ääni on myös mieleeni - ja esim bändin 2000-luvun hittilevyihin verrattuna tämä kuulostaa yhtenäiseltä, koska sama mies hoitaa vokaalit läpi levyn.

Jonkinlaisia suosikkikappaleitani ovat mm. "Well All Right", vanha Buddy Hollybiisi joka saa aika toisenlaisen käsittelyn riffeineen ja breikkeineen; tätä laulua (ja nimenomaan tätä sovitusta) höyläsimme lukiolaisina itsekin 80-luvun alussa, kun olin oikein rocklaulaja, midtemponumero "Open Invitation", alotus "Dealer/Spanish Rose" sekä tunnelmallinen "The Facts Of Love". Niinkuin jo yllä totesin, tätä albumia taidetaan pitää Santanan "taiteellisen tason laskun ja kaupallistumisen" aloituspisteenä, mutta se ei sanottavasti haittaa minua koska pidän juuri popmusiikista - taiteellisempia genrejä sinänsä väheksymättä. Ja vaikka en osaa soittaa kitaraa, juuri Carlos Santanan kitaran ääni kuuluu niihin jotka kuvittelen tunnistavani - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän ei juuri vaihtelua harrasta.

129. Mariska & Pahat sudet (2010): Suloinen myrkyttäjä ja reipas rytmiryhmä

Mariska taitaakin yllättäen olla monipuolisin ns. mustan musiikin esittäjä, mitä tästä maasta löytyy. Käsittääkseni hän on luonut uraa lähinnä rap-artistina, mutta tämä hänen viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen bändilevynsä on jotain ihan muuta; tämä on jonkinlainen osittain iskelmällinen perinteinen R&B-levy, jonka analogiset soundit ovat riemastuttavia, ilmava komppi soi kuin ihmisen mieli - ja artistimme laulu ja tekstit ovat kuin nenä päässä.

Jo aloitus "Hurrikaani" rullaavine rumpukomppeineen ja rivakkoine puhallinriffeineen - ja jotenkin hävyttömältä kuulostavine teksteineen - on oiva makupala, sitä seuraava "Suloinen myrkynkeittäjä" heittää melkein humpaksi (itse asiassa mieleen tulee Vaya Con Dios), kun taas "Venäläinen ruletti" on kuin Roy Brownin tai Wynonie Harrisin laulukirjasta. Teksti kulkee, ja laulu on eloisaa. Itse asiassa hänen ilmaisunsa on yksi harvoista tässä maassa, joka taipuu rytmimusiikin dynamiikkaan vaikka kuinka helposti, ollen samalla vielä ilmeikäs.

Todellinen kohokohta on silti "Kokkaa mua", jota on vaikea punastumatta kuunnella; mitenköhän keikkakuulijoiden mahtaa käydä... tunnelma on kuin jostain speakeasysta pikkutunneilla, kun saksofoni soi ja urut viekottelevat taustalla. Loputkin levystä voisi vielä kehua, mutta tämä riittää ainakin minulle. Todettakoon vielä, että viimeisenä raitana on tango-bonusbiisi "Sua kaipaan", joka ehkä menee pastissimaisuudessaan vähän yli - mutta sanon tämän sillä varauksella, että tango ei varsinaisesti ole minun lajini. Vanha R&B sen sijaan on sitä, varsinkin näin etevästi päivitettynä. Uuh, ihan tässä marinoituu...