150. Lou Gramm: Ready Or Not (1987): Laulajan helmi

Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko - mutta onneksi bändin laulajan Lou Grammin ensimmäinen soololevy on sitä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen tekijä on tietenkin solistimme ääni; hän ei kuulu kaikkein tavanomaisimpiin hard rock-kailottajiin, vaikka osaa myös kiljua, vaan hän ymmärtää myös nyanssien päälle, ja minun korvissani hänen laulussaan on juuri se ripaus bluesia joka erottaa osaajat wannabeistä. Toinen tekijä ovat biisit; tämän levyn kymmenestä esityksestä yli puolet on oikein hyviä sävellyksiä, ja vain pari yhdentekevää. Nuo yhdentekevimmät sattuvat sitten olemaan balladiyritelmiä - päinvastoin kuin Foreignerilla, jonka suurimmat mestariteokset olivat juuri hitaampia esityksiä. Ja kolmanneksi minusta tämä on aika eloisa esitys; sopivasti vauhtia ja ääntä, mutta tilaa myös vivahteille.

Levyn aloituskaksikko on parhaimmasta päästä; sekä nimibiisi että "Heartache" kulkevat mukavasti, melodisen rokkaavasti jossain popin ja jenkkihevin välimaastossa. Gramm on biisintekijäpartnerinsa Bruce Turgonin kanssa panostanut vahvoihin kertosäkeisiin, joita tukevat säkeistöjen sovitukset. Särmää on juuri sopivasti, jotta tämä musiikki erottuisi keskitiestä, mutta ei niin paljon että tätä autossa kuunellessa tulisi mieliteko vaihtaa radiokanavaa.

Oikeastaan samaa osastoa ovat B-puolen kolmikko "Arrow Thru Your Heart", "Until I Make You Mine" ja "Chain Of Love"; viimeinen näistä on jo melkein hevibiisi, ja keskimmäinen - jota ehkä voisi kutsua hitaaksi rypistykseksi tai rockslovariksi - onkin sitten yksi niistä biiseistä, joita huomaan kierrättäväni kaikenlaisilla "aikakautensa/bändinsä/tyylilajinsa parheet"-koosteilla. Siinä sävellys ja teksti kohtaavat tavalla, joka olisi voinut tehdä tästä megahitin jos se olisi sovitettu isoksi balladiksi.

Tällä levyllä on myös yksi hitti, "Midnight Blue", joka onkin sitten aika tasapaksu tapaus - mutta se ei sentään pilaa kokonaisuutta. Eikä se loppujen lopuksi tehnyt Lou Grammista supertähteä - hän palasi jossakin vaiheessa ruotuun, ja itse asiassa pari tämän levyn soittajaa löytyi myös myöhemmän Foreignerin jäsenistöstä, mutta yksikään hänen tai Foreignerin muista levyistä ei tule mielestäni lähellekään tätä "laulajan helmeä".

148-149. Joan Osborne: Relish (1995) & Righteous Love (2000): Enemmän kuin yhden hitin ihme

Joan Osborne tunnetaan lähinnä megahitistä "One Of Us" ja erinomaisesta debyyttilevystään, jolta tuo hitti löytyy - ja "Relish" onkin oikein hyvä levy. Toisaalta melkein koko hänen tuotantonsa on minun korvissani oikein mieluisaa kuultavaa, ja varsinkin tuota debyyttiä vasta viisi vuotta myöhemmin seurannut kakkosplatta "Righteus Love" on hyvä, joskin vähän eri syistä. Olen aikaisemmin tässä blogissani pyrinnyt aina valitsemaan suosikkiartistieni hyvistä levyistä yhden, joka nousee muiden yläpuolelle, mutta tässä tapauksessa täytyy tehdä poikkeus, koska molemmat ovat hyviä.

"Relishistä" aloittaakseni, se on ehkä Joanin uran rokein (tai popein) levy, koska myöhempien vuosien soulvaikutteet eivät vielä ole lyöneet läpi - pikemminkin tässä on jonkinlainen "Hooters kohtaa americanan"-tunne koska kyseisen bändin nokkamiehet ovat myötävaikuttaneet sen syntyyn. Tuo hittibiisi on sinänsä ihan OK renkutus, mutta ei minusta ollenkaan kuvasta kokonaisuutte samalla tavalla kuin esim. "Pensacola" tai vaikuttava "St Teresa", joissa perispoljentoon sekoitetaan folkahtavia sävyjä aika kiehtovin tuloksin. Toisaalta Joanin tulkinta niinkin kalutusta biisistä kuin Willie Dixonin "Help Me" on raikkaan erilainen. "Ladder" ja "Spider´s Web" ovat virkistävästi hieman valtavirrasta vasemmalla, kun taas "Right Hand Man" hakeutuu jo vähän rankempaan suuntaan.

Kokonaisuutena tämä on hieno, mukavan monipuolisesti soiva teos, ja jo julkaisun aikaan yli kolmekymppinen laulajamme kruunaa esitykset kypsillä tulkinnoillaan. Tämä meni minulta aikanaan vähän ohi, ehkä juuri koska en vakuuttunut hittibiisin erinomaisuudesta, mutta olen sittemmin nauttinut sen annista kohtuullisen usein, eikä se selvästi pelkää kovempaakaan kulutusta.

Seuraava levy on toisenlainen tapaus - tällä kertaa viitekehys on selvästi tiukempi, tuottaja Mitchell Froom vie soundia enemmän Los Lobosin kuin Hootersin suuntaan, ja debyytin rönsyilevä äänimaailma on poissa. Minulle käy myös tämä R&B-muottiin tehty paketti, jonka parhaat esitykset kuten "Safety In Numbers" viittaavat suoraan tanssilattialle; se on ehkä tietyllä tapaa yksitotisempi kuin edeltäjänsä, mutta bändin kompakti soundi kompensoi - tämä on hieno levy esim. automatkalle. Ja ennen kaikkea Joan itse laulaa jotenkin hillitymmin; juuri tässä paketissa hänen kykynsä todella pääsevät oikeuksiinsa. Hän pääsee kyllä välillä kailottamaankin, mutta ennen kaikkea tältä levyltä löytyy myös sitä "pidäteltyä voimaa", joka oikein käytettynä on yksi parhaista jutuista, mitä musiikissa tiedän.

"Righteous Love" ei pärjännyt listoilla ollenkaan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä - mutta sehän ei todista mitään musiikin laadusta. Yhtenä päivänä tämä levy on parempi, toisena "Relish" - mutta ennen kaikkea kumpikaan ei ole vielä kertaakaan kuulostanut huonolta.

147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha

Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.

Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.

Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...

Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.

146. Kassu Halonen: I Have Played Rock´n´Roll (1986): Suomen Ian Gillan

Pieni kasariheviteemasarjani ei olisi täydellinen ilman kotimaista panosta, mutta onneksi levyhyllystä ja muistista löytyy apu siihenkin. Tämä on mielenkiintoinen levy; sen tärkeitä osia ovat ajan henkeen komeasti sopiva soundi, hyvät tai ainakin kohtuulliset originaalikappaleet ja se tosiasia, että artistimme paitsi lauunteon, sovittamisen, tuottamisen ja soittamisen taitaa myös laulamisen - minulle tulee paikoitellen mieleen oma vanha suosikkini Ian Gillan.

Kun tämän levyn aikanani hankin, tein sen koska olin kuullut Halosen pari aikaisempaa, bluesia ja AOR:ää sisältävää teosta ja pitänyt niistä - mutta tämä räjäytti tajunnan; ensin kaahaava "I´m Rock", sitten nimikappale, joka on yksi perinteisen heviballadin lajityypin parhaista toteutuksista kotimaassamme, ja vielä "hitti" "Strangers In The Night" - joka on kuin Desmond Childn muistikirjasta. Ja tämä biisi on siis tuttu Kirkan, ei Sinatran tulkintana - Frankie veti ihan toisen samannimisen laulun. B-puoli on vähän tavanomaisempaa kamaa, mutta koko levy soi miellyttävän vanhakantaisesti, Halosen urkujen vetämänä (Gillanin lisäksi pitää kohta mainita myös Jon Lord...).

Joissakin lauluissa on hieman AOR-kaikuja, ne rakentavat siltaa Halosen aikaisempaan materiaaliin - ja toisaalta myös miehen laulutuotannon pääosaan, koska hän kuuluu niihin voimiin, jotka voimakkaimmin ovat rakentaneet siltaa popin ja iskelmän välillä. Eikö esim. juuri Kirkan paluu huipulle perustunut aika pitkälle Halosen sävelteoksiin? Ja siitä puheen ollen: En tiedä, onko tämän levyn synnyllä mitään tekemistä Kirkan samana vuonna (ehkä vähän aikaisemmin?) ilmestyneen "R.O.C.K"-albumin kanssa - sekin löytyy kyllä hyllystä (ja soi ihan komeasti), ja ellen väärin muista niin tekijöissä on aika paljon samoja nimiä... Valistakaa minua, jos joku tietää - mutta jos tämä on sivutuote, niin se on hyvinkin päätuotteen tasoinen tekele.