151. Billy Joel: Greatest Hits, Vols. 1 & 2 (1973-1985): Pianomies panee parastaan

Nuoruudessa tuli hengailtua muusikonalkujen kanssa, ja muutaman kerran muistan istuneeni parhaan kaverini, basistin, kanssa kuuntelemassa biisejä joita tanssiorkesteri johon hän kuului oli ottamassa ohjelmistoonsa, ja kirjoittamassa niiden tekstejä muistiin. Eagles ja CCR tulivat tutuiksi, ja samaten Billy Joelin jotkut balladit, joiden tahdissa moni nuoripari tai wannabe-sellainen nojaili illan viimeisiä hitaita tansseissa kotikulmillani. Kaverillani oli pari Billy-pojan albumia, ja kun tämä siihenastisen uran summaava paketti ilmestyi vuonna 85, laitoin minäkin pennoseni likoon - ja tätä on tullut soitettua silloin tällöin aina siitä lähtien.

Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.

Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...

Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.