160. Joe Bonamassa: Dust Bowl (2011): Enemmän kuin kitarasankari

Jokin aika sitten kehuin muutamia levyjä, joiden yhteinen nimittäjä oli tekijöiden ikä - vähintään 50 ja joskus yli 60 vuotta - ja yleensäkin olen huomannut kuuntelevani aika paljon "pappojen ja mammojen" tekemää musiikkia. Eikä siinä mitään, minusta esim. käsitys rockmusiikin kuulumisesta yhteen nuoruuden, vimman ja kapinan kanssa on yhtä vanhentunut kuin ensimmäinen rockin kanssa kasvanut sukupolvi, joka nyt jo löytyy vanhainkodeista - ja monesti vanhuus ja viisaus tuo musiikkiin sellaista vivahteiden tajua, jota ei nuorempana omannut. Ja kyllähän esimerkiksi bluespohjaisen musiikin saralla elämänkokemus tuo uskottavuutta. Toisaalta aina välillä löydän myös uusia suosikkeja, selvästi itseäni nuorempia, jotka osaavat tehdä kääkkääkin puhuttelevaa musiikkia.

Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.

Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.

Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.

Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.

159. Thin Lizzy: Black Rose (1979): Kelttihevin kruununjalokivi

Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, ja Phil Lynott on laulajana ja biisintekijänä samaa sarjaa. 1970-luvun loppupuolella bändi eli noin kolmivuotisen kultakauden, jonka aikana syntyi neljä loistavaa studioalbumia ja bonuksena yksi rockhistorian parhaista livelevyistä. Tämä kaikki "huipentui" tähän levyyn, joka ilmestyi armon rockvuonna 1979, ja joka tietyllä tavalla näyttää laihan Lissun osaamisen koko skaalan paremmin kuin edeltävät albumit, vaikka ne olivat vielä kovempia kokonaisuuksia.

Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.

Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.

Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.

Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.

158. Rainbow: Down To Earth (1979): Ehkä maailman paras välityö

Koska en itse osaa soittaa mitään, mutta sen sijaan laulan - aikanaan jopa bändissä - ovat sellaiset bändit minulle haasteellisia, jotka laulajan sijaan tunnistetaan esim. kitarististaan, kuten tämä Richie Blackmoren Rainbow. Ei sillä, että minun olisi pakko kuulla yhdeltä bändiltä vain yhden ja saman laulajan esityksiä, vaan siksi, että ne on vaikeampi nähdä loogisina jatkumoina. Rainbowin ollessa kyseessä voi tosin hyvin sanoa, että bändi muutti linjaansa laulajanvaihdosten myötä; ensimmäisillä kolmella albumilla laulanut Ronnie James Dio teki itsensä näköistä/kuuloista musiikkia riippumatta siitä, millä nimellä se julkaistiin, kun taas Blackmore ja Rainbow reivasivat soundia popimpaan suuntaan Graham Bonnetin tulon myötä.

Ja tekivät sen hyvin; tämän lätyn kahdeksasta raidasta suosikkejani ovat majesteettinen "Eyes Of The World", hidas blues "Love´s No Friend", B-puolen päättävät kaksi menopalaa "Danger Zone" ja "Lost In Hollywood", hitinpoikaset !All Night Long" ja "Since You´ve Been Gone" sekä balladiviritelmä "Makin´ Love", joka on todellinen helmi, jolla olisi jopa klassikkopotentiaalia ellet teksti olisi niin tyhmä. Itse asiassa A3, "No Time To Lose", on kokonaisuuden ainoa keskinkertainen esitys. Se johtuu lähinnä sen olemattomasta sävelmästä - vaikka Blackmore olisi minkälainen ääliö, ja vaikka hänen sooloviritelmänsä joskus ovat aivan paljon hooked on classicsia kuulostaakseen uskottavilta, niin hän osaa säveltää. Tämän levyn biisinippu on vaan niin hyvä (mukaanlukien vanhan ketun Russ Ballardin panos).

Ja tietysti pitää kehua laulaja. Lukuunottamatta läpimurtohittiään, "Only One Womania" 60-luvun lopulta ja tätä levyä, hän ei ole tainnut saada aikaan mitään muistamisen arvoista - ja hittiyritelmä "Night Games" ja sen ympärille kyhätty levy, jonka hän teki saatuaan juopottelun takia potkut Rainbowsta, oli aika surkea. Mutta nämä laulut hän laulaa kuin kuningas - tarvittaessa hiljaisemmin, tarvittaessa rääkyen, mutta pitäen paketin kasassa. Ja bändi soi kuin öljytty salama - se on sentään tehty vuonna 1979, jolloin jopa hevi/hard rock/mitä se nyt onkaan oli parhaimmillaan ilmavaa dynaamista, monipuolista ja melodista - vaikka tärykalvot soivatkin.

Tämän "välityön" jälkeen mikin eteen astui Joe Lynn Turner, kolmen levyn ajaksi ja kymmenen vuotta myöhemmin jopa yhdelle Purplen levylle. Hän hoiti leiviskänsä asiallisesti, mutta jotenkin kasvottomammin kuin "paha poika" Bonnet - ja tämä levy on minun kirjoissani paras Rainbow-nimellä julkaistuista. Näitä minä kuuntelin teininä paljon ja hartaasti - vieläkin tekstit tulevat mieleen vain biisejä ajattelemalla. Lisää välitöitä!