231. Diana Krall: Christmas Songs (2005): Rekiretki ensimmäisessä luokassa

Olen tähänastisen elämäni aikana ehtinyt tuntea inhoa aika monta joululaulua ja niiden esittäjää kohtaan, koska joulumusiikkia tiettynä aikana vuodesta tulvii joka tuutista, toinen toistaan räikeämpinä versioina, mutta varsinkin viime vuosina olen oppinut tuntemaan jopa tiettyä ymmärrystä tätäkin genreä kohtaan - joskin valikoivasti, ja usein muista kuin "joulullisista" syistä. Yksi hyvä esimerkki on ympärivuotinen suosikkialbumini The Jethro Tull Christmas Album, ja toinen on tämä enemmän joulun ajassa kiinni oleva mutta musiikillisesti yhtä korkeatasoinen laulukokoelma.

Yksi syy on varmaan Dianan ääni - vaikka hän on ensi kädessä pianisti, hän kuuluu minun kirjoissani tämän genren parhaisiin vokalisteihin, etenkin koska hän hallitsee nyanssit ja hiljaisuuden vaikean taidon - ja toinen on orkesterin sointi; häntä komppaava iso bändi, The Clayton-Hamilton Orchestra, soi vivahteikkaasti ja syvästi, täyteläisesti muttei räikeästi, ja vaikka kulkuset helkkäävät niin maku säilyy kokonaisuutena hyvänä.

Lauluvalikoima on siitä standardeimmasta päästä - en voi väittää minkään näistä kuuluvan varsinaisiin suosikkeihini, mutta esitykset ovat kautta linjan paremmasta päästä, ja vaikka tyylilajina on jazz, tulkinnat ovat hillittyjä, eli tahtilajit pysyvät hanskassa ja laulun sävelen tunnistaa tulkinnasta. Tämä on varmaan vanhoillisen viihteellistä - mutta toisaalta joulukin on vanha perinne, ja yksi sen pointeista, ainakin minulle, on hyvä olo ja viihtyminen. Kuvittele talvinen ilta, lumi joka sataa hiljalleen, takkatuli, kuusi ja paketit sen alla, nojatuoli, hyvä kirja, peitto jalkojen päällä ja lämmin toti tai lasi hyvää punaviiniä - siinä tilanteessa tämä on loistava ääniraita, oikea ensimmäisen luokan rekiretki.

Mieleen tulee myös, etten ole vielä käsitellyt Diana Krallin "normilevytyksiä", joista ainakin paria voisin täällä kehua - mutta ehkä ne voi säästää ensi vuoteen; nyt on joululaulusesonki.

230. Paul Carrack: Groovin (2001): Reissulaulajan retrohelmi

Paul Carrack on hieno laulaja - hänellä on hellän voimakas, ilmeikäs ja soinnukas ääni joka sopii vaikkapa popsoulin laulamiseen kuin nenä päähän. Hän on käyttänyt sitä monissa yhteyksissä - minun levyhyllyssäni löytyy ainakin Squeezen ja Mike & The Mechanicsin levytyksiä, joilla hän on mikin ääressä, ja sen lisäksi hän on tehnyt jonkinlaisen kasan lättyjä ihan omissakin nimissään. Ne eivät kaikki ole olleet mestariteoksia, mutta ainakin tämä levy on kyllä oikein hyvä. 

Homman nimi on tässä soololevytys - ellen muista väärin, hän soittaa kaikki instrumentit ja on vielä itse tuottanutkin tämän kotona tehdyn lätyn. Se kuulostaakin intiimiltä, vaivattomalta ja läheiseltä, ja sovitukset ovat maanläheisiä ja kevyen svengaavia, antaen hyvin tilaa mm hänen omalle pääsoittimelleen, keyboardille. Laulu on siis hallinnassa, ja kun vielä ohjelmisto on suoraan popin ja soulin huipulta, lopputulos on hyvä ja hetkittäin loistava.

Levyn kohokohdat ovat kaksi minulle originaaleinakin tuttua ja rakasta biisiä, Van Morrisonin iki-ihana "Crazy Love" sekä Bill Withersin "Ain't No Sunshine When She's Gone", joista Carrack tekee omansa näköiset mutta alkuperäisiä kunnioittavat versiot, jotka eivät ollenkaan häpeä tai kalpene niiden rinnalla. Muita hienoja esityksiä ovat esimerkiksi "Sunny", joka tosiaankin kuulostaa hänen käsittelyssään aurinkoiselta, olematta silti imelä tai ylihilpeä, sekä minulle Percy Sledgen tulkintoina tutut ja rakkaat "Any Day Now" ja "Cover Me", mutta koko levy kestää kuuntelua.

Kuulin taannoin radiosta jonkun hänen uuden levytyksensä, joka kuulosti aika lailla samalta kuin tämä jo toistakymmentä vuotta vanha levy - soundi oli miellyttävä, laulu loistavaa, mutta kappale jokseenkin yhdentekevä. Se onkin ollut minun korvissani hänen tuotantonsa suurin ongelma, yleisesti ottaen; hän ei ole mikään suuri lauluntekijä, eivätkä aina hänen soittokaverinsakaan (Squeezeä lukuunottamatta) - mutta tällaisella hyvällä maulla tehdyllä coverlätyllä hän on kyllä elementissään.

229. Maija Vilkkumaa: Ei (2003): Uuden ajan airut

Nykyisin valtaosa mielenkiintoisista uusista poplevyistä on naisten tekemiä, mutta vielä kymmenen vuotta sitten asia oli toisin ainakin valtavirran osalta; hieman kauemmin mukana olleiden Maaritin ja Kaija Kärkisen lisäksi minusta hyvää musiikkia tekivät vain Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Viimeksimainitun musiikissa minua viehätti - sen lisäksi että pidin hänen äänestään - hänen kykynsä yhdistää hyvät iskusävelmät kulkevaan komppiin, ja sen lisäksi kirjoittaa jollakin tavalla nyrjähtäneen henkilökohtaisilta tuntuvia sanoituksia.

Tuosta tarinankertomistaidosta parhaat esimerkit ovat mielikuvitusta kutittava nimibiisi sekä kunnon Zeppelinveto "Ei saa surettaa", kun taas parhaimpia sävellyksiä ovat tekstinäkin kiehtova "Mun elämä" ja varsinkin sen nerokas kertosäe, sekä "Häviän", joka jotenkin onnistuu kuulostamaan sydänveren viime pisaroilla lauletulta olematta silti pateettinen tai ylitulkittu.

Toisaalta tämä on levy, jota on helpompi ruotia kokonaisuutena kuin yksittäisten kappaleiden kautta - ja ehkä sen heikoin puoli onkin tietty samankuuloisuus, koska kitaravetoinen rocksoundi on aika pitkälle samankuuloista kappaleesta sointiin - mutta samalla yksi koko levyä yhteen nivova ominaisuus on sellainen sävellysten ja sovitusten yllätyksellisyys, joka tämän tästä vie biisejä ihan muualle kuin popkorvani olisi odottanut, ja joka saa kokonaisuuden pysymään tuoreena kuuntelusta toiseen.

Bändistä ja sovituksista pitää vielä sanoa, että tämä on onnistuneella tavalla sekä heviä että kevyttä - toisella tuotannollisella otteella tämä olisi voinut olla melkeinpä metallia, mutta silloin tietyt pikku omalaatuisuudet ja nyanssit, kuten esim. korvia hivelevä stemmalaulu, olisi saattanut jäädä huomaamatta. Ja vaikka tämän päivän kotimaisen musiikin taivaalla tuikkii monta muutakin naispuolista rocktähteä, Maija Vilkkumaan tuotanto, tämä levy mutta oikeastaan kaikki muutkin, on tietyllä tavalla vieläkin omaa luokkaansa.

228. Runrig: The Cutter And The Clan (1987): Ylämaan kaikuja

Taannoin kehumani Big Country oli ehkä 80-luvulla kelttiläisen rockin äänekkäin ja menestynein ilmentymä, mutta jos katsoo pidemmällä aikavälillä ja mittaa tunteen palon lämpöhuiput, taitaa kyllä Runrig viedä pisteet kotiin. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, bändin keikat Skotlannissa ja varsinkin omilla kotikonnuillaan Skyellä ja ylipäätänsä Ylämaissa ovat ns. hurmoksellisia tilaisuuksia. Itse olen seurannut heitä sitten tämän levyn ilmestymisen, ja vieläkin jotkut biisit saavat ihokarvat pystyyn. En muista miksi tämän ammoin hankin - mutta olin siihen aikaan kovasti irkku- ja kelttihenkinen, ja varmaankin tämä kehuttiin jossain alan julkaisussa niin, että siihen oli pakko tarttua.

Ensimmäinen vaikutelma on tunnekuohu - joka varmaan joillakin menee jopa yli, mutta ainakin minun sentimentaaliseen luonteeseeni se ainakin ensi kuulemalla jätti jäljen. Esimerkiksi "Hearts Of Olden Glory" on näkökulmasta riippuen joko komea hymni tai sietämätön vuodatus - komea sävelmä ja vokalisti Donnie Munron tulkinta ovat huomiotaherättäviä - ja "Worker For The Wind" jo pateettisen rajamailla tasapainotteleva balladi, jota säestää pelkkä kitara- ja syntikkakuvio. Toisaalta marssirytminen, levyn kansanmusiikkimaisin esitys "Pride Of The Summer" on komea millä tahansa skaalalla - ja säkkipillikin kuuluu suosikkeihini.

Suurin osa levyä on silti selvää kasaria kompressoituine soundeineen - kitarat möyryävät tai kujertavat, mutta kiiltävät kosketinsoundit ja rummunläiskähdykset vievät suurimman huomion aika pitkälle folkpohjaisten sävellysten esityksistä. Aloitus "Alba" on siitä oiva esimerkki, vieläpä skotiksi laulettu jolloin lauluäänestäkin tavallaan tulee instrumentti kun ei osaa kieltä. "Our Earth Was Once Green" on levyn rokeimpia esityksiä, kruununa komea kertosäe, ja "The Only Rose" kunnon sytkäriballadi jonka kertosäe on kun tehty hoilattavaksi kaulakkain kaljahuuruissa. Ylipäätänsä sävelkynä on bändin jäsenillä terävä.

Tässä kohtaa huomaan esittäneeni oikeastaan aika monta varausta ja/tai vähemmän mairittelevaa määritelmää musiikista tai pikemminkin sen esitystavasta - mutta totuus on, että kaiken kuorrutuksen alla tästä saa jotenkin ylevän olon. Omalla kohdallani se saattaa johtua osittain historianinnostuksestani ja etenkin kelttiläisen maailman vastoinkäymisten herättämästä sympatiasta - ja toisaalta laulajien englanninkielen hurmaavasta aksentista välillä sorahtelevine r-kirjaimineen - mutta oli syy mikä tahansa, Runrig kuuluu niihin bändeihin jotka haluaisin kuulla livenä, ja nimenomaan kotikentällä.

227. Egotrippi: Matkustaja (2003): Oman tien kulkijat

Egotripiltä ilmestyi juuri uusi levy, ja siihen tutustuessani muistuivat mieleen bändin aikaisemmatkin teokset - joista yksi itse asiassa on aika lähellä mestarisellaista, nimittäin tämä kymmenen vuotta sitten ilmestynyt lätty. Egotrippiä käsiteltäessä mainitaan aina välillä sellaisia termejä kuten brittipop tai jopa Beatles, ja tietyllä tapaa määritelmän voi ymmärtää - mutta tässä yhtyeessä on myös ihan omia piirteitä, jotka tulevat huomattavan hyvin esiin "Matkustajalla".

Beatlesista muistuttaa tietenkin lähinnä riemastuttava monipuolisuus ja eräänlainen puhdas popsointi, mukaanlukien hieno stemmalaulu - mutta toisaalta Egotripin musiikissa on myös esim. hyvinkin persoonallisia sävelkulkuja ja velmuja (tai raivostuttavia) sanoitusten painotuksia - ja välillä hyvinkin raivoisaa rokkausta. Jos vaikka aloitetaan A-puolesta, niin "Mustat varjot" on tyylipuhdas balladi hienoine puhallinsooloineen, "Älä koskaan ikinä" huomattavan iskevä renkutus jonka kertosäekoukku kuuluu maamme pophistorian parhaimmistoon - ja jonka laulusovitus on ainutlaatuinen, "Teitäni sinuun" nopea suora veto särökitaroineen, "Sininen" taas loistava bluesiskelmä jonka ilmava soundi 0n lumoava - ja taas kerran kertosäkeen melodia ja stemmat hivelevät korvia.

Sama tahti jatkuu myös kiekon loppupuolella - jopa pastissimainen "Polkupyörälaulu" menee täydestä - ja sovitusten pikku kikat ja mausteet tekevät keitoksesta vielä maukkaamman, kantaen niitäkin biisejä jotka eivät sävellyksinä tai sanoituksina ole kuolemattomia. Ennen kaikkea taidan ihailla heidän taitoaan jättää kokonaisuuteen ilmaa - tämä on todella leijuvaa musiikkia, vaikka se on myös kiinni maassa ja rytmissä ja pääosin sähköistä. Tosi akustisvoittoiset vedot kuten "Varovasti nyt" toimivat siinä kuin äänekkäämmätkin teokset.

Ääntä ja vimmaa

Pian viiden vuoden ja runsaan kahdensadan levyn (ja tiukan palautteen) jälkeen tuli tarve hieman tuunata tätä blogiani; ensimmäisenä askeleena voit löytää sivun oikeasta reunasta linkin luomiini Spotify-soittolistoihin, joilta löytyy maistiaisina musiikkia kehumiltani levyiltä, järjestettynä arvostelun järjestysnumeron mukaan. Hanke sisältää tähän mennessä ensimmäiset 150 levyä, mutta tarkoitus on täydentää piakkoin loputkin.

Koska listojen ja tekstieni yhtymäkohdat (taas kerran palautteen mukaan) ovat aika epäselvät, seuraava kehitysaskel on linkittää yksittäiset viittaukset teksteissä suoraan ko. biiseihin - mutta se voi kestää vähän kauemmin. Varsinkin kun kaikki pitää varmuuden vuoksi kuunnella läpi :-)

226. Tom Cochrane: Ragged Ass Road (1995): Osaa ne kanadalaisetkin rokata

En millään muista, miksi aikanaan poimin tämän levyn mukaani Turun musiikkikirjaston hyllystä - se tapahtui varmaan aika pian sen julkaisemisen jälkeen - mutta se kolahti kuin halko päähän, ja on kulkenut matkassani siitä saakka. Ei ehkä jokapäiväisenä suosikkina mutta sellaisena helmenä jonka muistaa aina välillä ja tunnistaa aina yhtä hyväksi.

Homman nimi on jonkinlainen amerikkalainen perusrock ilmavin maustein - mieleen tulevat Springsteen, Seger mutta ehkä ennen kaikkea John Mellencamp: Juureva, mutta ilmava soundi, joka on kohtuullisen "orgaaninen" vaikka esim. koskettimia käytetäänkin, sähköiset ja akustiset kieli-instrumentit soivat hienosti yhteen, lauluissa on sekä potkua että säveltä, ja tekstien asiataso vaihtelee nollasta sataan. Pisteenä i:n päällä on Cochranen hieno lauluääni - käheä, tarvittaessa voimakas mutta silti vivahteikas; sointi muistuttaa vähän toista Tomia eli Pettyä, mutta Cochranen ääni on syvempi - nasaalius ei hyppää silmille.

Ennen kaikkea kaksi biisiä nousee esiin, ehdokkaina kaikkien aikojen rockbiisilistalleni; "Just Scream" on kitararevitys jossa on kulkeva riffi ja hyvä sävel, kertosäkeen kruunaama, kun taas "Paper Tigers" on astetta hitaampi mutta ehkä vielä painokkaampi teos, jonka sävel on miltei uhkaava. Muutkin biisit ovat järjestään hyviä - esim. "Wildest Dreams" voisi olla varsinainen yleisönhuudatushymni, väliin mahtuu kevyempää poppia, nimikappaleen pelkistetympi ääniasu toimi sekin hyvin - ja kokonaisuus on miellyttävän yhtenäinen olematta koskaan tylsä. Kyllä ne kanadalaisetkin osaavat...

225. Manfred Mann: Mighty Garvey! (1968): Legendan synty

Manfred Mann eri bändeineen kuuluu pitkän linjan suosikkeihini - ei ehkä etulinjassa, eikä joka levytyksensä osalta, mutta tasaisesti vuosikymmenten ajan, 60-luvun parhaasta britti-R&B-bändistä hämmästyttäväksi progepopilmiöksi ja maailman parhaaksi coverbändiksi. Kautta linjan herra Lubovitz on liikkunut vaivattomasti eri tyylilajien välillä ja niitä iloisesti sekoittaen, ja tämä aikanaan ilmeisesti flopannut albumi on yksi tämän kyvyn parhaista esimerkeistä - tosin vuonna 1968 tämä monipuolisuus oli ehkä enemmn toimialastandardi kuin poikkeus.

Manfred Mannin hittisinkut olivat alusta asti useimmiten tulkintoja muiden tekemistä biiseistä - tällä levyllä ne ovat Bob Dylanin "Mighty Quinn" ja Tony Hazzardin "Ha! Ha! Said The Clown", molemmat hienoja esityksiä, viimeksimainittu mm. muikean kosketintyöskentelyn ja soundin vuoksi, ja edellinen jo siitä lähtien että biisi on hieno - esitänpä tässä yhteydessä muuten väitteen josta olen joskus saanut melkein turpiini; Dylan on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, mutta esiintyjänä korkeintaan keskinkertainen, kun taas MM(EB) on tehnyt pitkän rivin loistavia versioita jotka järjestään pesevät alkuperäiset. Lead Belly-versiointi "Big Betty" on loistava menoveto ja liittymäkohta bändin bluesjuuriin.

Levyn varsinainen kohokohta on täyteläinen popbiisi "Cubist Town", yksi aikakautensa "kadonneimmista helmistä", mutta esim. etnomukailu "Country Dancing" on hieno. Levyn nivoo yhteen kolmiosainen "Happy Families", joka esitetään siis kolmessa eri tyylilajissa kolmen eri pseudonyymin alla, kieli tiukasti poskessa; jos jotakin haluaisin kritisoida, niin tämä levytetty huumori ei välttämättä kestä kovin monta kuuntelukertaa - joten tämä on ehkä vähän osiensa summaa pienempi kokonaisuus. Toisaalta, jos osat ovat tarpeeksi hyviä niin senkin kestää.

Vaikka se ei musiikin tasoon tai elämykseen vaikutakaan, tämä albumi on vielä mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus siksi, että siitä kuulee sekä 60-luvun monimuotoisuuden tradition että Manfred Mannin ja joukkojensa pyrkimyksen laajempaan ilmaisuun - tätä seuranneet Manfred Mann Chapter Threen levyt ovat minusta jazzrocksekoilua, kun taas Earth Bandissä tyylilaji löytyi, ehkä suurimpana erona se, että 70-luku vapautti bändin kolmen minuutin kahleista. Minua taas miellyttää tässä legendan synnytysalbumissa myös se, että sanottava, jota on paljon, sanotaan tiiviisti.

224. Roomful Of Blues: Turn It On! Turn It Up! (1995): Sinisäveliä ja torvikaahausta

Blues on tavallaan mielimusiikkiani, mutta levytettynä se voi olla ongelmallista - monet suuretkin bluesnimet toimivat nimenomaan livenä parhaiten, kun lauluun ja soittoon yhdistyvät vuorovaikutus yleisön kanssa ja hetken lumo, kun taas monet levytykset voivat tuntua kaavamaisilta ja yksitotisilta, varsinkin jos artistilla on tapana esittää bluesinsa tuettyyn tyylilajiin nojautuen ja pienimuotoisesti, joko pelkän kitaran säestyksellä tai vaikkapa trion säestämänä. Toisaalta jotkut artistit ja yhtyeet onnistuvat vaihtelemaan sovituksiaan ja liikkumaan niin laajalla alueella musiikillisesti, että tuo vaara ohitetaan.

Roomful Of Blues kuuluu tuohon myöhempään joukkoon - yleensä noin kahdeksanpäinen bändi on esiintynyt jo nelisenkymmentä vuotta, sen soundiin ovat aina kuuluneet sekä koskettimet että torvet, ja sen laulajat ovat kautta linjan olleet vähintään hyviä. 1990-luvulla mikin takana hääräsi huuliharppunsa kanssa yksi suosikkilaulajistani, Sugar Ray Norcia, jonka johdolla tämäkin herkullinen levy tehtiin. Siltä löytyy varsin perinteistä, jopa vanhakantaista jump bluesia, modernimpaa Vaughanin veljesten suuntaan nyökkäävää kamaa, rock´n´rollia ja jatsahtavia sävyjä - ja yhdistävänä tekijänä on tuon mainion harpisti/vokalistin lisäksi täyteläinen, torvin vahvistettu soundi.

Kuunnelkaapa vaikka "Angry Woman" - klassinen keskitempoinen esitys - tai "If You Know It", joka vie suoraan 40-luvulle; nimikappale on taas hieman modernimpaa ränttää, ja "I Left My Baby" on klassinen hidas numero täyteläisine torvineen, kun taas "Danger Zone" on savuisine saksofoneineen suoraan pikkutunneilta. Tempo vaihtelee, intensiteetti ei - ja omat ja lainatut kappaleet sopivat saumattomasti yhteen. Mukaan mahtuu myös pari instrumentaalinumeroa - ne eivät minua yleensä niin puhuttele, laulufriikki kun olen, mutta kyllä esim. "Slam Jam" on aika makea kaahaus.

Bändin varhaisimpia levytyksiä en kovin hyvin tunne, mutta sen sijaan olen tsekannut myös Norcian jälkeisen ajan tuotantoa, joka vain jatkuu - ja vaikka uudemmat levyt eivät minun korvissani ehkä yletä aivan tämän levyn tasolle, ne ovat järjestään ihan kuunneltavia. Resepti on ehkä pysynyt samana - mutta jos keitos maistuu näin hyvältä, ei ole mitään syytä vaihtaa mausteita liian radikaalisti. Sama pätee myös Sugar Ray Norcian levytyksiin - mieleen tulee määritelmiiä kuten "ajatonta kamaa"...

223. Richard Thompson: Mirror Blue (1994): Mies, kitara ja tuska

Jotkut ovat hyviä laulajia, toiset hyviä soittajia. Sitten on niitä, jotka tekevät hienoja lauluja. Ja joskus harvoin nämä kaikki kolme ominaisuutta yhdistyvät samassa persoonassa. Kun tällainen persoona on tehnyt pian puolivuosisataisen uran, eikä kangistunut kaavoihinsa vaan jaksaa aina vain etsiä uutta, kyseessä on todella harvinaislaatuinen jalokivi - ja juuri tällainen jalokivi Richard Thompson on. Hänen uusimmatkin levytyksensä ovat hienoja (niihin pitääkin palata tällä palstalla), mutta minusta hän teki kaikkein komeimmat levynsä 1990-luvun puolivälissä.

"Mirror Blue" on monipuolinen, mutta silti eheä kokonaisuus. Thompsonin kitaroinnille on tilaa, mutta hillitysti - suurin osa kappaleista on varsin vähäeleisesti sovitettu, ja äänimaailmaa koristavat paitsi perinteisemmät soittimet myös tuottaja Mitchell Froomin suosimat prosessoidut efektit. Hänen työnjälkensä jakaa mielipiteitä, mutta vaikka hänen tehokeinonsa ovat vähän "kasaria/ysäriä" tämä levy kuulostaa vielä myöhäisteini-iässäänkin tuoreelta. Laulu on tietenkin komeaa, ja kappalevalikoima hieno; Richard Thompson osaa kiteyttää tuskan ja sen kanssa yhteenkuuluvat tunnetilat todella hyvin - ei rypien vaan puhdistautuen, ja parhaimmillaan tämä ilmiö ulottuu myös kuulijoihin.

Nopeatempoisista esim. melkein popveto "I Can´t Wake Up To Save My Life", perinteisempi rock "Shane And Dixie" ja itämaisesti folkahtava "MGB-GT" toimivat hyvin, mutta levyn varsinainen kohokohta on sen akustisempi osasto; "Beeswing" on hauraan kaunis, "I Ride In Your Slipstream" bluesahtava tunnelmapala, "Easy There, Steady Now" taas nopeampi mutta hallitun hillitty, välillä vähän jatsiksi pistäen, kun taas "King Of Bohemia" on kuin tehty leirinuotiolle.Levyn jokaisessa biisissä on joku sellainen juttu tai koukku, joka jää mieleen - mutta silti tämä ei ole mikään kosiskeleva kokonaisuus, pikemminkin hieman etäisen viileä pinnaltaan.

Kaikkein kaunein helmi on päätösbiisi; "Taking My Business Elsewhere" on sellainen menetetyn lemmen elegia, jollaista jotkut artistit yrittävät säveltää turhaan koko uransa ajan, mutta Thompson tekee niitä silloin tällöin. Surumielinen tarina, jumalaisen kaunis sävellys, harras esitys ja hieno sovitus saavat yhdessä aikaan sellaisen kappaleen, jota välillä pitää yöllä kuunnella erikseen jos uni ei ota tullakseen.

222. Del Amitri: Change Everything (1992): Skotlannin paras Beatlesalbumi

Jos Del Amitrin ja sen laulaja-lauluntekijän Justin Currien uran tiivistää lukuihin, se koostuu tähän mennessä yhdeksästä albumista ja noin sadasta levytetystä laulusta vajaan kolmenkymmenen vuoden ajalta. Bändin ensimmäiset kaksi albumia olivat vielä hakuammuntaa, uusin soololevy vasta tilauksessa joten en osaa sitä vielä ruotia, mutta väliin jäävältä kuudelta teokselta olen koonnut Spotifyhyn listan johon olen kelpuuttanut vain loistavat tai melkein loistavat laulut - ja niitä on 38. Lisäksi ne jakaantuvat aika tasan - jotkut levyt ovat vähän parempia kuin toiset, mutta mikään näistä ei ole täydellinen huti.

Tämä, bändin kolmas albumi, on se osa sarjaa jossa Currie & kumppanit löysivät muotokielensä - tämä on leveän skaalan popmusiikkia, hyvin soitettua ja loistavasti laulettua (Justin Currie kuuluu suosikkilaulajiini), joka perustuu hyviin lauluihin ja monipuoliseen mutta hyvin yhteensopivaan tyylikirjoon. Aloituskaksikko on killerikamaa - "Be My Downfall" akustispohjainen veto, "Just Like A Man" hymni joka lainaa soulaineksia, kun taas esimerkisksi "The First Rule Of Love" on folkahtava, nojaten skottilaiseen ääniperinteeseen - ja toisaalta levyllä on myös "areenarockia" kuten hitinpoikanen "Always The Last To Know" tai "Sometimes I Just Have To Say Your Name" - mutta vaikka soundi kasvaa isoksikin, siinä on ilmaa ja jotenkin intiimejä elementtejä. Välillä kuuluu myös esim. kevyen kantrahtavia tuulahduksia.

Balanssi on hallussa - laulun lisäksi pidän sekä kitaroinnista että koskettimien äänimaailmasta, eikä mikään palanen pääse liikaa niskan päälle. Parhaimmillaan bändi soi yhteen kompaktisti mutta ilmeikkäästi, kuten vetoavan melankolisella "Behind The Fool"illa, jonka sävellys lisäksi on loistava. Jos nyt jotakin haluaisi valituksena esittää, voisi ehkä todeta tekstien ihmissuhdetematiikan olevan aika mollivoittoista - mutta näin suomalaiseen makuun se toisaalta tuntuu tutulta.

Otsikon viittaus Beatlesiin ei sinänsä tarkoita sitä, että Del Amitri minun tai kenenkään muun mielestä olisi mikään "uusi Beatles" tai että Justin Currie kumppaineneen olisi aikakautensa Lennon/McCartney, vaan sitä, että hoksasin tätä kirjoittaessa ja albumia samalla kuunnellessa, että se nimenomaan kokonaisuutena on juuri sellainen monipuolinen, melodinen, hyvin sovitettu, vaihteleva mutta silti popmusiikkiin pohjautuva kokonaisuus, joiden tietynlainen esikuva tai prototyyppi löytyy tietyistä Beatlesien huippukauden albumeista kuten esim "Rubber Soul". Ja niinkuin tuo edeltäjänsä, myös "Change Everything" on ajatonta kamaa.

221. Marstio: Marstio (1982): Ameriikan meininkiä

Hankin taannoin CD:n, jolta löytyi Harri Marstion kaksi ensimmäistä, englanninkielistä albumia, "Marstio" ja "A Date With Mr. Marstio" (1984) - ja bonuksena hänen "Romany Violin"-tulkintansa Pedro´s Heavy Gentlemenin samanaikuiselta Tango-albumilta - ja tulin pitkästä aikaa kuunnelleeksi näitä vinyyleinä ahkerasti kuluttamiani levyjä. Molemmat olivat aikanaan minulle rakkaita, mutta tämä debyytti on rupineen kaikkineen se, joka näin pitemmälläkin perspektiivillä on jäänyt mieleen.

Tuo rupisuus on tietyllä tapaa osa levyn charmia, vaikka siinä on jopa raivostuttavia piirteitä. Minua häiritsivät aikanaan levyn originaalibiisien tekstien epäselvyydet ja selvät kielivirheet - kaikki ei ole pelkkää tulkintaa - ja taustakuoron miltei mielipuolinen mylvintä. Toisaalta Marstion englanti on vähintäänkin hyvää kansallista tasoa, ja levyn äänimaailma kokonaisuutena miellyttävän vanhakantainen - mieleen tulevat tietyt 70-luvun bluespohjaiset jenkkibändit.

Levyn suurin vahvuus on sen hidas osasto. Marstion oma "Light And Dark", hieman hämärine teksteineen, Lee Clayton-versiointi "One More Chance", ja originaalisovituksen sata-nolla pesevä pianoballadi-"Tennessee Waltz" etsivät kokonaisuutena vertaistaan ainakin Suomessa tehdyiltä englanninkielisiltä levyiltä - ja raspikurkkumme oli jo nuorena miehenä kypsä tulkitsija. Levyn soundit kehuin jo, ja eritoten sormio-osasto on makea. Myös jotkut nopeammat esitykset ovat ihan hyviä, etunenässä "Rhapsody In Red" ja "J.D.Blues". Kokonaisuus on hallittu - missään kohtaa ei uptempo-kamakaan repeä täysin räntäntäntäksi.

Tämä levy on osittain hyvä myös suhteellisesti - vaikka sen seuraajakin oli ihan OK, siinä oli jo paljon enemmän sellaista jazz-iskelmäosastoa, joka ei minuun iske ainakaan suurempina annoksina, ja myöhemmät suomenkieliset levyt olivat nimenomaan kielensä takia jotenkin arkisempia, vaikka soitto soi jatkossakin kohtuullisen makoisasti. Silloin aikanaan tämä oli musiikinnälkäiselle myöhäisteinille rohkaiseva merkki siitä, että Ameriikan meininkiä saadaan aikaan myös Pohjolan perukoilla, vaikka ehkä vähän kotikutoisestikin.

220. Rainbow: Long Live Rock´n´Roll (1978): Kahden menninkäisen viimeinen valssi

Aika usein, kun olen saanut aikaan sepustuksen jostain vanhasta suosikkilevystäni tänne, on se johtanut ko. artistin ja tuotantonsa lisäkuunteluun - ja nyt, kun pari viikkoa sitten kehuin "Rising"-albumia, piti sitä tietysti kuunnella, ja päälle vielä tätäkin. Lopputuloksena on, että minun on pakko kehua tämäkin, koska tämä ajoittain tuntuu yhtä hyvältä ellei vielä paremmalta kuin "Rising". Makuhan on muuttuvaista, mutta kun pohdin asiaa lähemmin näiden kahden loistavan levyn suuruus kokonaisuutena on se, että niiden erinomaisuuksissa on eroja.

Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.

Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.

On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.

219. Eppu Normaali: Tie vie (1982): Ramonesista Jethro Tulliksi

Olen viime päivinä soitellut autossa sekalaista Eppu Normaalia, ja tullut taas miettineeksi miten mielenkiintoista on, että Eput muuttuivat jopa levy levyltä noin vuoteen 1985 ja "Kahdeksanteen ihmeeseen", mutta sen jälkeen ovat kuulostaneet periaatteessa samalta pian kolmenkymmenen vuoden ajan. Ja vaikka varsinkin "Imperiumin vastaisku" oli todella kova levy, osuivat bändin suurimmat tähtihetket silti tuohon kehitysvaiheeseen.

Odotukset "Cocktail Barin" jälkeen eivät olleet korkealla, mutta muistan vieläkin miten leuka loksahti kun kuulin ensi kertaa "Murheellisten laulujen maan" - se oli täystyrmäys koska siinä oli hyvä teksti, hieno sävel ja loistava joskin täysin epäeppumainen sovitus pianoineen. Kun sitten sain käsiini itse LP:n, oli hienoa huomata miten sama meno jatkui - ilmavat ja kekseliäät sovitukset jotka silti myös rokkasivat, mielenkiintoiset sävellykset ja tekstit jotka osoittivat Martti Syrjän olevan varteenotettava tarinankertoja. Sen lisäksi hän lauloi komeammin kuin koskaan - miehekkäästi mutta sävykkäästi, ilman sitä jollottavaa sävyä joka hieman verottaa myöhempien hittilevyjen arvoa.

Koko A-puoli on yhtä juhlaa; avauksen jälkeinen "Kuulen parran kasvun" on mielenkiintoinen kasvutarina, "Jackpot" niin lähellä balladia kuin uusi aalto vuonna 1982 saattoi tulla, kauniine teksteineen, "Jumalan poika" hyvin eppumainen tarina jonka kitarointi on silkkaa metallia, sähköpianon vetämä "Argentiina" lennokkaasti svengaava... Kun B-puolen alkuun vielä mahtuvat komea "proge-eepos" "Vahantajoki", joka hyvin monessa seurassa voisi olla kohokohta - mutta kun sitä seuraava "Pahan puun metsä" on yksi komeimpia suomeksi levytettyjä rockbiisejä. Ilmava hymni, joka silti kulkee kuin juna, taas kerran persoonallinen sävellys ja sanoitus... ihan kuin Ian Anderson olisi muuttanut jonnekin Vahannan ja Mutalan välille.

Levyn viimeiset pari-kolme biisiä ovat vähän kevyempää kamaa, joten ihan täydellinen mestariteos tämä(kään) ei ole - mutta mikä tahansa albumi jolla on 7-8 loistavaa kappaletta on jo enemmän kuin vain hyvä. Ja ollakseen 80-luvulla tehty tämän lätyn soundi ja tuotanto ovat todella ajattomia - myös esim. muutamiin sitä seuranneisiin Eppujen levyihin verrattuna.

218. Big Country: The Crossing (1983): Taistelulaulujen maan tähdet

En yleensä ole jäänyt harmittelemaan käymättä jääneitä keikkoja, mutta kesällä 1986 olisi pitänyt lähteä Provinssiin kuuntelemaan tätä bändiä - autolastillinen kavereita kävi, ollen täysin myytyjä, ja myös Ylen taltiointi oli mahtavaa kuultavaa. No, lohdutin itseäni ostamalla sen sijaan tämän levyn, joka sinänsä taisi olla vielä parempi sijoitus kuin päivä festareilla, koska se löytyy hyllystä vieläkin ja pääsee aina välillä jopa levylautaselle.

En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.

Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.

217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen

Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.

Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.

Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.

216. Little Milton: Walking The Back Streets (70-luku/1981): Sielukkaiden sinisävelien seitti

Viimeksi kun kehuin Little Miltonia, kohteena oli Chessin kokoelmasarjaan kuuluva julkaisu, joka summasi hänen 60-luvun tuotantonsa, ja kun nyt tarkastelen hänen 70-lukuaan korkeimmalle pomppaa tämä albumi, joka saattaa olla julkaistu 1981, mutta jonka sisältö on "ylijäämätavaraa" hänen 70-luvun alkupuolen Stax-sessioistaan. Silloin ilmestyneet varsinaiset albumit ovat nekin hyviä, mutta jostakin syystä tämä levy on vielä parempi.

Syy ei ole soundissa - se on kautta linjan hyvä; jos minun pitäisi valita yksi ainoa "suosikkibändi" se voisi olla juuri Staxin studio-orkesteri, joka soitti monen soul- ja bluestähden takana 60- ja 70-luvuilla, jonka yhdistelmä funkyä komppia ja paksuja torvia on todellista mannaa korville. Kun sen päälle liitetään Miltonin sielukas lauluääni ja vetoava kitarointi, on lopputulos melkein aina mannaa korville - ja eron eri levyjen välillä tekevät nimenomaan biisit. Tämäkin kuulostaa kokonaisuudelta, vaikka sitä käsittääkseni ei ole paranneltu kokoamisen yhteydessä.

Yhtään huonoa biisiä ei ole livahtanut mukaan, mutta kokonaisuuden kohokohtia ovat hitaat kappaleet. Nimikappale, "Walking The Back Streets And Crying", on Miltonin versiona jo melkein täysi tyrmäys, mutta ennen kaikkea "Eight Men And Four Women" on sellainen kellotkin pysäyttävä purkaus, joka parhaimmillaan voi pelastaa musiikin ystävän huonon päivän ja tehdä siitä hyvän. Välillä sankarimme tulkitsee ehkä vähän yli, mutta ei koskaan sillä tavalla kuin nuoret valkoihoiset rääkyjät, vaan nimenomaan genren laatukriteerien mukaisesti. Ja tausta soi kuin unelma - varsinkin puhaltimet ovat kautta linjan hienot, samaten sovitus - urkujen, kitaran, torvien ja kompin kokonaisuus.

Muitakin hyviä esityksiä on, esim. "Somebody´s Tears" - hidas sekin - ja hieman nopeatempoisempi "Before The Honeymoon", mutta kaikkein hienointa on ettei tätä levyä tarvitse pilkkoa kokoelmille - sen sielukkaiden sinisävelien seitti kestää alusta loppuun. Klassista kamaa.

215. Hanna Pakarinen: Paperimiehen tytär (2010): Tuotteesta taiteilijaksi?

Hanna Pakarinen taisi kuulua kaikkein menestyksekkäimpiin "ensimmäisen Idols-aallon artisteihin" jotka pian kymmenen vuotta sitten valtasivat suuren osan popskeneämme. Ottamatta mitenkään kantaa Idolsiin tai vastaaviin formaatteihin ilmiönä sinänsä, hän kuulosti minusta silloin hieman väärin tuotekehitellyltä - kovasti keskitien kulkijalta, ja sinänsä kelvollisesta englanninkielestään huolimatta vielä vähän persoonattomammalta kuin jos olisi esiintynyt suomeksi. En tiedä, oliko kielivalinta hänen omansa vai seurausta stailauksesta, mutta muutama muu saman genren artisti oli minusta vakuuttavampi. Niinpä muistan, löytäessäni tämän levyn kirjastosta, ensin ohittaneeni sen yhdentekevänä kunnes jostain syystä kiinnitin huomiota kielivalintaan, ja ilmeisesti se oli sillä kertaa riittävä syy kantaa se kotiin. Siitä lähtien varsinkin jotkut sen biisit ovat päässeet kotimaisten osastossa kaikkein soitetuimpien joukkoon - itse asiassa koko menneiden kolmen vuoden ajan.

Lähtökohta on myös, että Hannalla on mielestäni hyvä ääni - altto, sopivassa määrin voimakas mutta samalla herkkä, varsinkin balladiosastolla sellainen joka istuu hyvin suomalaiseen sielunmaisemaan - ja varmaan juuri siksi nimenomaan suomenkielinen tuotanto iskee minuun, vaikka se yleissoundiltaan ei hirveästi eroa siitä, mitä hän teki ennen englanniksi. Resepti ei siis ole hirveän ainutlaatuinen, mutta mausteet ja kypsyttäminen ovat nyt hanskassa - ja ehkä juuri tietynlainen "jenkkisoundin" tavoitteleminen erottaa tämän edukseen kaikkein tavanomaisemmasta suomipopista. Käsittääkseni hän on myös tehnyt laulujen sanat itse - ehkäpä ne ovat sitten myös omakohtaisempia.

Paras esimerkki on "Hetken pieni liekki", joka jotenkin tulee lähemmäs kuin useimmat muut poplaulut, kauniin sävelmän ja juuri laulun voimalla, mutta myös lopetus "Nyt on mun vuoro", joka onnistuu kuulostamaan haavoittuvalta mutta voimaantuvalta, on vakuuttava. "Yksinäinen morsian" taas kuuluu vakuuttavimpiin tässä maassa tehtyihin "rockhymneihin". Toisaalta "Miehet" on vallan mainio akustinen esitys, jonka teksti kaikessa yksinkertaisuudessa kuuluu viimeisten vuosien populaarikulttuurimme klassikoihin. Sävellykset ovat kautta linjan toimivia - ehkä eivät oman alansa kuolemattomimpia, mutta istuvat hyvin - ja äänimaailma on hyvä, ilmava ja ajaton mutta silti kohtuullisen moderni.

Tässä vaiheessa huomaan kirjoittaneeni aika suuren osan tästä kehusta tyyliin "tämä on hyvää, vaikka tämä onkin sitä tai tätä" - mutta ehkä juuri se onkin se juttu; aika suuri osa keskitien kevyestä musiikista on aika samankuuloista, mutta aina joskus joku yksityiskohta erottuu edukseen, ja Hanna Pakarisen ja tämän levyn kohdalla niitä yksityiskohtia on osunut samaan kokonaisuuteen niin monta, että se todella erottuu edukseen. Jos hän ehkä joskus olisikin ollut "vain Idols-tuote", niin viimeistään nyt hän on lunastanut taiteilijan statuksen. Yksi syy siihen, että juuri nyt tartuin nimenomaan tähän levyyn, on muuten että sen seuraaja ilmestyi juuri tänään - ja se pitäneekin tsekata.

214. Eva Dahlgren: För väntan (1981): Nuori lupaava rockartisti vauhdissa

Eva Dahlgrenista tuli sittemmin sekä megatähti ainakin pohjoismaisella tasolla että yleinen kulttuurihenkilö, mutta tämä hänen kolmas levynsä vuodelta 1981 esitteli parikymppisen, jopa ehkä vähän vihaisen nuoren laulajan, joka teki omat biisinsä - ja joka oli nainen. Tänään se ei olisi epätavallista, mutta vielä tuolloin ainakin minun muistikuvistani löytyi kovin vähän vastaavia esimerkkejä - tietyllä tapaa ehkä Chrissie Hynde, vaikka tämä levy ei olekaan varsinaista uutta aaltoa, mutta toisaalta Eva ei mielestäni oikein istu perinteiseen singer-songwriterkuvaan.

Tämän levyn ansiot ovat kuitenkin ensi kädessä musikaalisia. Soundi on irtonainen, funkahtava, välillä hieman reggaeta lainaava, kitarointia suosiva. Avauskaksikko on hyvä esimerkki; "Sommarbarn" on nuoruuden vimmalla laukkaava esitys, hitti "Titta på mig" taas tanssittavampi, mutta molemmat tiukkoja ja svengaavia. Toisaalta jo neljännellä raidalla Eva esittää ehkä tunnetuimman ja vahvimman puolensa; kauniisti jousisovitettu "Jag vill ha dig" on täysipainoinen balladihelmi, joka saumattomasti vaihtuu pianovetoiseen "Egoism":iin, joka laulusuorituksineen on jopa vähän progemainen. B-puolen "Häxorna" täydentää tätä osastoa.

Välillä mukaan sekoitetaan englanninkielisiä esityksiä; ne eivät mitenkään häviä ruotsinkielisille, ja esim. kolmas raita "Violence" sopii hyvin aloituskaksikon perään, mutta minua tuo sekoitus hieman häiritsee - pidän enemmän kielellisesti yhtenäisistä albumeista. No, se jos mikään on makuasia - ja toisaalta hänen sävellyksensä toimivat kielestä huolimatta, sovitukset (jo tuolloin konkariosastoon kuuluneen tuottajan Anders Glenmarkin työtä) ovat kekseliäitä ja ilmavia. Niin, ja jo nuorena Eva oli kova laulaja.

Pidän myös hänen myöhemmästä tuotannostaan, ainakin silloin kun hän ei ole sortunut kokeilemaan liikaa, mutta vieläkin (ja ehkäpä myös ajan kultaamana) tämä levy on paitsi hänen tuotantonsa kruunu yksi ruotsalaisen rockin hienoimmista hetkistä.

213. Mikael Wiehe: Basin Street Blues (1988): Aatteen palosta kytevään kaihoon

Jos Björn Afzelius oli laululiikkeen kruununprinssi, niin Mikael Wiehe oli (ja on) kunkku. Hänen kannanottojaan on ilmestynyt säännöllisesti jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja sanan säilä on sivaltanut niin instituutioita, vallanpitäjiä, markkinavoimia kuin myös artistia itseään. Musiikillinen kirjo on Wiehen tuotannossa leveämpi kuin Afzeliusilla - välillä levyt ovat silkkaa syntikkapoppia, joskus mukana on suuri kuoro - ja hän onkin mm. tehnyt jonkun verran teatterimusiikkia.

Tämä albumi oli ilmestyessään eräänlainen paluu - Wiehen 80-luvun levytykset olivat äänimaailmaltaan aika kokeellisia ja synteettisi, mutta tämä on akustisvoittoinen levy, jota maustavat oivallisesti puhaltimet ja jouset. Teksteistä kuuluu päälle puskeva keski-ikä ja pohdinta vanhojen aatteiden ja suhteiden kestävyydestä, saavutetuista ja saavuttamattomista tavoitteista - tämä on paikoitellen kaihoisa ja joskus jopa alakuloinen kokonaisuus. Kaikki tämä tiivistyy erinomaisesti nimikappaleeseen, joka summaa ikääntyvän laulajan tarinan. Tangoksi pistävä "Balladen om den stackars Karlsson" kertoo mitä tapahtuu, jos saa vahingossa liikaa maistiaisia omaa elämää paremmasta, kun taas aloitusbiisi "Tystnaden tätnar" on raportti siitä, miten eristäytyneisyys ja yksinäisyys valtaavat tilaa.

Toisaalta kaikkea toivoa ei ole menetetty - "Weekend i Harare" on jopa jonkinlainen taistelulaulu, mutta rohkaiseva pikemmin kuin julistava, ja sitä seuraava sinänsä kaihoisa "Ska nya röster sjunga" toteaa sen olevan vain luonnollista että joskus on laskettava liput ja siirryttävä syrjään - mutta myös että tilalle tulee uusia, tuoreita voimia jotka jatkavat taivalta. "Som ett andetag", joka on silkkaa yökerhojatsia saksofoneineen ja pianoineen, on sinänsä hieno kokonaisuus, mutta Wiehen lauluäänen rajat tulevat tässä vastaan - hän ei ehkä muutenkaan ole maailman paras laulaja, mutta onnistuu yleensä tekemään omat biisinsä niin, että selvittää ne kunnialla.

Vaikka mukana on muutama hieman nopeatempoisempi esitys, tämä ei ole mikään bailu- tai esimerkiksi hengennostatuslevy, vaan nimenomaan Edward Hopperin taulua lainaavaa kantta myöten yöllisen filosofoinnin taustateos. Valot himmeämmälle, lasi viskiä tai hyvää punaviiniä, nojatuoli ja tämä levy soimaan matkalle menneisyyteen...

212. Björn Afzelius: Riddarna kring runda bordet (1987): Aatteen ja tunteen paloa

Siinä kun suomalainen poliittinen laululiike minusta kuulosti turhan julistavalta ja totiselta, onnistuttiin länsinaapurissamme paremmin yhdistämään idästä tuleva ideologia läntiseen populaarimusiikilliseen viitekehykseen, ja samalla yhdistää poliittinen vaikuttaminen ja kansansuosio. Tämän liikkeen keulahahmoja olivat muiden muassa Mikael Wiehe (josta myöhemmin enemmän) ja Björn Afzelius, joiden ura alkoi 1970-luvun alussa Hoola Bandoola Bandissa ja sitten jatkui sooloina ja joskus yhdessä - Afzeliuksen kohdalla vuoteen 1999, jolloin hän menehtyi syöpään.
Hänen levynsä olivat harvoin arvostelumenestyksiä, mutta usein myyntisellaisia - ja häntä kuuntelivat myös monet porvarit (minunkin tuttavapiirissäni näitä levyjä kuuntelivat eniten kaikkein konservatiivisimmat kaverini).

Tämä lätty ilmestyi suurimman suosion jo laannuttua, mutta Afzeliuksen kynä oli saavuttamassa uusia korkeuksia. Vaikka hän välillä oli vasemmistolaisuudessaan aika naiivikin, on esim. tämän levyn "Glasnost" eräänlainen tilinteko itänaapurimme kanssa - kaikkein eniten Afzelius taisi olla pienen ihmisen puolella, oli sitten vastassa mikä systeemi hyvänsä. Tämän levyn kantava teema on silti eräänlainen taustapeiliin katsominen - nimibiisissä ja aloituksessa "Sådan herre..." hän muistaa lapsuuden ja nuoruuden kavereitaan, kun taas levyn päättävä balladi (ja paras biisi) "Tid att leva, dags att dö" käy kertojamme kanssa kirkkomaalla katsomassa hautakiviä. "Odyssevs" taas kertoo laulajan kiertolaiselämästä ("snart har jag sett varannan vuxen svensk i ögonen").

Toisaalta hän kommentoi myös kilpavarustelua ja välinpitämättömyyttä - ja kritisoi Neuvostoliittoa. Romantiikalla on myös paikkansa, kuten hänen levyillään yleensäkin. Musiikillisesti tänä on aika perinteistä, ehkä joskus aavistuksen liiankin miellyttävää menoa, mutta esim. bluesahtava "Morristown" ja päätösballadi ovat jänteviä esityksiä, sävellykset kautta linjan hienoja ja esim slidekitarointi maukasta. Bändi on soittanut vuosikausia yhteen, ja se kuuluu kokonaisuudessa. Afzelius itse on hyvä laulaja, skoonelaisvivahteisen ärrävikansa kanssa, ja esittää välillä ehkä ylitsevuotavan romanttiset tekstinsä tunteella.

211. Kim Lönnholm: Minulla on koti (1990): Kalifornia kohtaa kaihon

Broadcast oli ihan hyvä bändi, vaikka sen levytykset eivät ehkä olleet ihan sataprosenttista tavaraa - vaikka jotkut hitit olivatkin kuolematonta kamaa, loppuvaikutelma oli silti jotenkin ulkolukuinen. Sen sijaan bändin riveistä nousi esiin rivi tekijöitä, jotka omalla tavallaan ovat kyntäneet amerikkalaisen populaarimusiikin sarkaa Suomessa hyvinkin persoonallisesti - ja kaksi tämän saran suurimmista saavutuksista ovat Kim Lönnholmin soololevyt. Ensimmäinen niistä oli massiivinen hitti jo pelkästään nimikappaleensa voimalla, mutta minun korvissani sitä huomattavasti parempi on sen seuraaja, joka kai myi ihan kohtalaisesti sekin mutta huomattavsati edeltäjäänsä vähemmän.

Levyltä löytyy samaa kansanlaulunomaisuutta joka teki niin suuren hitin "Minä olen muistanut"-laulusta ja levystä - yksi suosikkibiisini, "Tuulee", voisi olla vaikkapa karkulainen jonkun kelttibändin tuotannosta - mutta ennen kaikkea tämä on enemmän rocklevy kuin tuo edeltäjä. Edu Kettusen rustaama nimibiisi on komea hymni, ja vielä sitäkin ylväämpi on Esa Kaartamon kynästä tuleva "Joen yli puiden siimekseen", joka on kuin tehty stadioneilla hoilattavaksi - en tosin tiedä, onko sitä koskaan kokeiltu esim. 20.000 ihmisen voimalla.

Tämä on jollakin tavalla tunnelmallinen levy, vaikka se taitaa olla aika lailla studiobändin tuote - tietty kaiho leimaa näitä lauluja, jotka periaatteessa ovat jonkinlaista ameriikan meininkiä - esimerkiksi aloitus "Syvä vesi vie" on sekä soinniltaan että soinnuiltaan silkkaa Eaglesiä. Samalla ne ovat hyvin suomalaisia - molemmat lauluntekijät onnistuvat tavoittamaan suomeksi kirjoittaessaan jotain sellaista, missä eivät englanniksi onnistuneet. Harmi vain, ettei tälle levylle ole tullut jatkoa - mutta toisaalta se merkitsee sitä, että Kim Lönnholmin soolotuotanto keskimääräiseltä tasoltaan kuuluu maamme huippuihin.

210. Queen: Sheer Heart Attack (1974): Tästä se lähti

Queen teki 1970-luvulla pitkän rivin komeita levyjä, joilla yhdistyivät monipuolisuus, jyrääminen, teatraalisuus, hyräiltävyys ja ties mitä, ja jotka vielä olivat kaupallisia menestyksiä ainakin "A Night At The Operasta" lähtien. Sitä edelsi tämä, bändin kolmas albumi, jolla yhtyeen taiteellinen visio ensimmäisen kerran puhkesi täyteen kukkaan.

Käytännössä se tarkoittaa ensinnäkin musiikillista monipuolisuutta: Bändin "hevipuolta" edustavat tyrmäävä aloitus "Brighton Rock" ja tuleva liveklassikko "Now I´m Here", kun taas "Tenement Funster" on oiva osoitus Roger Taylorin juurimusiikki-innostuksesta. "Lily Of The Valley" on klassinen pikku Mercury-pianoepisodi, kun taas lopetuskaksikko "She Makes Me" ja "In The Lap Of The Gods (Revisited)" ovat kunnon sytkärihymnejä. John Deaconin popkorvan kutittelun aloittaa "Misfire" jne. jne. Tällä levyllä ei ole sellaista yhtä täyden kympin laulua joka loistavuudessaan jättäisi kaikki muut varjoonsa, vaan mielestäni kymmenkunta kasi-ysitason esitystä, mikä on aika harvinainen saavutus.

Eli vaikka itse asiassa voisin kehua erikseen melkein jokaisen biisin, mutta tärkeämpää on todeta, että minua jo 70-luvulla ja yhä vieläkin viehättävät bändin monipuolisuus, Brian Mayn uniikki kitarointi, Freddie Mercuryn lauluääni, bändin stemmalaulu sekä se, että Brianilla ja etenkin Rogerillakin on hyvät lauluäänet - olisikohan kyseessä Beatlesin jälkeisen ajan paras "kakkosketju"? Ja vaikka ehkä jo Queen II-levyllä keksitty "levymuotti" kantoi läpi koko 70-luvun, pysyen aika lailla samanlaisena, se kestää kuuntelua nimenomaan koska sen idea oli monipuolisuus.

209. Thin Lizzy: Nightlife (1974): Jotain aivan muuta

Jos olet seurannut tätä blogia jonkun aikaa, tai vaikkapa selannut sen sisällystä, sinun ei liene vaikeaa arvata mikä on kaikkien aikojen suosikkibändini - aivan oikein, Thin Lizzy. Voit myös ehkä päätellä joitakin syitä siihen; on totta, että pidän ns. raskaasta rockista, varsinkin "klassisesta" sellaisesta - joskaan se ei ole ainoa suosikkigenreni. Ja toisaalta pidän dynamiikan tajusta ja vaihtelusta; vaikka ne harvemmin yhdistetään tuohon raskaaseen rockiin, niin Phil Lynott kavereineen osasi sen kyllä.

Niinpä tämänkin albumin kymmenestä raidasta vain kaksi on ns. perinteistä hevijyräystä - mutta sekä "It´s Only Money" että "Sha-La-La" on varustettu paitsi räväkällä riffillä myös esim. oikealla laulumelodialla. Levyn huippukohtia ovat myös bändin klassisin balladihitti "Still In Love With You", jonka studioversiolle ääntään lainaa myös toinen suuri kelttiläinen ääni Frankie Miller, popahtava aloitus "She Knows", yökerhobluesiin kallellaan oleva nimikappale sekä ovelasti jatsahtava "Showdown". Myös kelttiläiseen kansanperinteeseen nojaava "Philomena" ja pianovetoinen "Frankie Carroll" puhuttelevat, sekä sanoin että sävelin.

Läpi levyn voi kuulla myös Thin Lizzyn orastavaa tavaramerkkiä, hienoa kaksoiskitarointia, Brian Downeyn jäljittelemättömän funkya rummutusta - ja tekstimaailmakin ilmentää Phil Lynottin taiteellisen vision kypsymistä; sekin puhkesi lopullisesti kukkaan paria albumia myöhemmin. Kun hän kaiken lisäksi oli todella hyvä laulaja, ei lopputulos voi olla muuta kuin maukas keitos.

Phil Lynottin suuri ansio oli se, että hän osoitti raskaan rockin voivan olla muutakin - paljon muuta, ja aivan muuta - kuin pelkkää äänekästä jyräystä, vaikka hänen tuotantonsa aina sisälsi myös sitä. Myöhemmin hän ensin joi/narkkasi äänensä ja sitten taiteellisen visionsa - ennenkuin kuoli aivan liian nuorena - mutta Thin Lizzyn levytykset, sekä 70-luvun loppupuolen hittilevyt että nämä varhaisemmat yritelmät - ovat komea testamentti.

208. Per Gessle: Mazarin (2003): Makeaa mahan täydeltä

Naapurissa osataan tarttuvan popmusiikin tekemisen taito, ja yksi koulukunnan menestyneimpiä mestareita on Per Gessle. Hän on tuottanut häpeilemättömän tarttuvaa popmusiikkia yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ensin uuden aallon poplaidalla Gyllene Tiderin kanssa, sitten maailmanlaajuisesti Roxetten kanssa, ja nykyisin yhä enemmään soolourallaan (joskin esim GT kiertää tänä kesänä taas Ruotsia yhdeksän vuoden tauon jälkeen). Asian on hoksannut myös ostava yleisö - tämä albumi taitaa löytyä suurinpiirtein jokaisesta ruotsalaistaloudesta.

Gesslen suurin taito on biisinteko; tämä on loistava biisinippu. Melkein joka kappaleesta löytyy heti mieleen jäävä koukku, ja vaikka hänen tekstinsä välillä poikkeavat korniuden puolella, ne istuvat silti tähän hymy suupielessä tehtyyn kokonaisuuteen kuin - no, hymy suupieleen. Laulajana hän on vähän sinnepäin; nuorempana ja enemmän ehdottomana en sietänyt hänen väärinlaulamistaan, mutta nyt tiemme ovat taas kohdanneet. Soitto ja sovitukset toimivat kuin ihmisen mieli - kekseliäästi, ilmavasti mutta tarvittaessa jämäkästi.

Lauluista "Spegelboll" on ehkä vähän Blondiemainen velmusti diskoileva pop-pläjäys, "Födelsedag" on mukava menopala, "Vart du än går" ja "Om du bara vill" sellaisia nättejä popballadeja joita yleensä kuulee Paul McCartneyn levyillä, ja levyn absoluuttinen kohokohta on "Tycker om när du tar på mig", balladi sekin mutta astetta tummempisävyinen, melankolinen esitys jonka sävel ja katkeransuloiset sanat notavat sen minun kirjoissani kaikkien aikojen ruotsalaisten popbiisien kärkijoukkoon.

Levyn nimi tarkoittaa mantelimassalla täytettyä kuorrutettua vuokaleivosta, yhtä ruotsalaisen kahvipöydän peruskiveä - ja se on osuva koska tämäkin pakkaus on maukas joskin se liian suurina annoksina voi olla äitelä ja jopa lihottava. Kohtuullisesti käytettynä se sen sijaan on oivallinen lisä myös rukiisempiin musiikkiruokavalioihin.

207. Tehosekoitin: Freak Out (1999): Enemmän kaikkea

Edellisessä postauksessa kehumani Laura Närhen levyn monipuolisuus ei liene sattumaa - yksi taustasyy on varmaankin Matti Mikkolan oma tausta Tehosekoittimessa, joka ehkä aloitti uransa punkvaikutteisena mutta jo tämän albumin kohdalla oli kehittynyt täysipainoiseksi rockorkesteriksi. Vaikka jokainen biisi sinänsä ei ole mestariteos, on yhtyeen ote minusta huikea - tyylilaji toisensa jälkeen on hallussa häpeämättömällä rockasenteella.

Suosikkikappaleistani "Ote irtoaa" on huikea jousilla vauhditettu soulshouterdraama - vähän joidenkin 60-luvun lopun ylilyöntien tapaan - jossa silti on pohjalla hieno sävellys, kun taas "Valonkantaja" heittää 70-lukulaiseen poljentoonsa ripauksen ajan diskokaikuja. "Meksiko-Kuusamo" on jonkinlainen bluesrockpastissi, kun taas "Vi**u tajuutsä" on kunnon 70-lukulainen rockjyrä. Levyltä löytyy myös utuisempaa maalailua, hitaampaa bluespohjaista viritelmää ja soulimpaa soittoa, jopa iskelmällisyyttä - monipuolista kevyttä musiikkia kaiken kaikkiaan.

Mutta vaikka tyylit vaihtuvatkin, on kokonaisuus silti hallittu - yksi sitova asia on tuo soiton ote, toinen Otto Grundströmin laulu. Kaikkein eniten taidan silti ihailla sovituksia ja äänimaailmaa - juuri tuo vaihtelu tekee tästä ns. klassisen rocklevyn, sellaisen joita vielä 70-luvulla tehtiin, ja tarvittaessa kehiin heitetään jousia, koskettimia, mitä tahansa mitä kulloinkin tarvitaan. Ehkä joku kappale kestää turhan kauan, ehkä kaikki sävelteokset eivät ole yhtä loistavia - mutta kokonaisuutena tämä "enemmän kaikkea-filosofia" on onnistunut.

206. Laura Närhi: Tuhlari (2012): Osaa se "nuorempikin" polvi...

Näin keski-ikäisenä ei aina tule seurattua kaikkea uudempaa musiikkia samalla tavalla kuin vanhoja suosikkeja, joten esim. Kemopetrol on minulta mennyt täysin ohi, mutta sen laulaja Laura Närhi tuli tutuksi kun teimme "The Mill Sessions"-sarjaa, ja hän tyrmäsi minut täysin uudella sovituksellaan ekan soololevynsä hitistä "Mä annan sut pois" (tulkinta löytyy täältä). Pakkohan se levy oli tsekata, ja se oli oikein hyvä - mutta juuri tuo hitti hävisi "meidän" versiollemme sen verran että se ehkä vähän laski kokonaisvaikutelmaa.

Seuraava tyrmäys tapahtui viime syksynä, kun radiosta yhtäkkiä soi Lauran ja Erinin duetto "Siskoni", joka sarallaan edustaa ehkä parasta, mitä tässä maassa on koskaan levytetty; solistit laulavat kuin olisivat siskoja konsanaan, ja sävellys ja sovitus hivelevät korvia - melkein kuin McGarriglen sisarukset olisivat keksineet levyttää suomeksi. Ei auttanut muuta kuin hankkia levy, ja se on ehkä parasta suomenkielistä popmusiikkia, mitä juuri nyt tehdään. Esimerkiksi Lauran versio Tehosekoittimen iki-ihanasta "Hetken tie on kevyt"-hitistä on loistava - olisikohan tuottaja-kapellimestari Matti Mikkolalla sormensa pelissä?

Soundimaailma on vieläkin moderni, mutta mielstäni astetta orgaanisempi ja monipuolisempi kuin debyytillä; esim. "Varjo" rokkaa irtonaisemmin kuin hänen aikaisemmat sooloesityksensä, kun taas esim. "Onnellinen" ja nimikappale soivat popimmin. Ja itse asiassa liki kaikissa biiseissä on koukkuja, jotka kiinnittävät ne kuulijan mieleen niin, että mukana hyräileminen sujuu aika helposti jo noin toisella kuuntelukerralla. Pidän Lauran äänestä yhä enemmän, ja hänellä on myös mukavasti dynamiikan tajua.

Tuo "nuorempi" on lainausmerkeissä sikäli, että artistimme tietenkin popmusiikin perinteisten ikäkriteerien mukaan ei enää ole mikään nuori - mutta minun maailmassani itseni selvästi yli kymmenen vuotta nuoremmat artistit ovat kyllä nuoria kykyjä :-)

205. Revolver: Argan (2011): Me gusta el viejo rock´n´roll

Vietimme kevään 2006 Espanjassa, ja vaikka en esimerkiksi tullutkaan opiskelleeksi kieltä systemaattisesti, vaikka niin olin ajatellut, jäi konkreettiseksi jäljeksi sieluuni mm. espanjalainen popmusiikki - aika lailla satunnaisen otannan muodossa. Monet löytämistäni artisteista olivat aika poppia tai jopa viihteellisempää kamaa, tietysti latinomaustein - iki-ihana Luz Casal etunenässä - mutta myös vanhaa kunnon rockia löytyi espanjaksikin.

Paras esimerkki rockista taitaa olla Revólver, eli käytännössa laulaja/lauluntekijä Carlos Goñi vaihtelevine bändeineen, jota ehkä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi espanjalaiseksi Bob Segeriksi (ei vähiten koska hänen coverinsa tämän "Old Time Rock´n´Roll"-klassikosta, jota olen itsekin aikoinani bändissä laulanut, on hyvinkin toimiva veto) - ellei tuollainen vertailu periaatteessa olisi turhan rajoittava. Tämä on siis lähtökohdiltaan rehtiä "stadionrockia", mutta samalla omanlaistaan juuri etnisten mausteidensa vuoksi.

Ensinnäkin latinalainen tausta kuuluu jollakin tavalla läpi - ehkä tiettynä tunteellisuutena, ehkä sävellyksissä; en oikein osaa selittää mikä sen aiheuttaa, muuta kun tietysti kieli. Toisaalta tällä levyllä on myös pohjoisafrikkalaisia arabimuusikoita, ja sekin kuuluu sekä sovituksissa että sävellyksissä - mikä sinänsä ei ole mitenkään epätavallista Espanjassa, jo historiankin vuoksi. Esimerkiksi aloitus "No hay mañanas" on hyvä esimerkki tästä sekoituksesta, ja "Manos Arriba" on vastaansanomaton rockhymni, joka kävisi mallista jopa Robert Plantin samansuuntaiselle fuusiolle.

Pidän myös Goñin äänestä - miehekkäästä, mutta taipuisasta - ja lauluntekotaidoista. Hän pysyy nuotissa sekä matalalla että tarvittaessa korkealla, ja ainakin hänen sävelkielessään espanja taipuu anglosaksiseenkin viitekehykseen. Ja vielä kun sovituksetkin siis ovat monipuolisia, sekoittaen akustisia ja sähköisiä instrumentteja, ja (kliseevaroitus!) rokkaavat ilmavasti, niin en osaa vaatia enempää. Tykkään vanhan ajan rock´n´rollista myös näillä mausteilla.

204. Elvis Costello and the Attractions: Get Happy! (1980): Nuori vihainen popnero vauhdissa

Jos puhutaan taiteilijoista, jotka ovat pystyneet yhdistämään laadun ja määrän siten, että ovat julkaisseet suhteellisen lyhyin välein pitkän sarjan hyviä levyjä, ei Elvis Costellon uran ensimmäistä viittä-kuutta vuotta ja albumia mitenkään voi sivuuttaa. Olen jo aikaisemmin kehunut mestariteosten sarjan viimeistä lenkkiä, Imperial Bedroomia, joka ehkä on musiikillisesti sarjan huippu - mutta myös tällä platalla on paikka sydämessäni.

Yksi syy on varmaan se, että se aikanaan oli ensimmäinen Elvislevyni, mutta toinen on se, että tämä 20 biisin pläjäys on paitsi musiikillinen runsaudensarvi myös harvinaisen suoraviivainen ja selväpiirteinen hänen levykseen - jos yhtä asiaa hänen tuotannossaan moittisin, se olisi ajoittainen taipumus yrittää liikaa ja siten sotkea sävellyksiä ja sovituksia. Ja kolmanneksi tämä soi niin hienosti - dynaamisesti, voimakkaasti mutta herkästi, ja hyvin läsnä; etenkin koskettimien käyttö hivelee välillä korvia. Vielä kun lisää listaan sen, että Elvis itse laulaa kiihkeästi mutta silti hallitusti - toisin kuin joillain toisilla levyillä, varsinkin hieman myöhäisemmässä vaiheessa uraa - niin keitos on valmis.

Suosikit? No, haikeat "Clowntime Is Over" ja "New Amsterdam", tunnelmallinen "Secondary Modern", tarttuva "Black & White World", kaahaavat "High Fidelity" ja "Beaten To The Punch" - koko levy on täynnä mainioita melodisia koukkuja, sovituksellisia kikkoja ja finessejä, tunnelmallisia äänimaailmoja... ja suurin osa vain parin minuutin palasina; melkein jokainen kappale loppuu niin, että sitä olisi vielä kuunnellut enemmänkin. Jotenkin tämä on tunnelmaltaan soullevy - ja löytyyhän listalta myös yksi vanha soulbiisi, "I Can´t Stand Up For Falling Down" - mutta sitä ei voi lokeroida pelkästään yhteen tyylilajiin. Tämä on popmusiikkia - tarttuvaa, kiihkeää, nerokasta. Nuori vihainen popnero vaudissa. 

203. Scandinavian Music Group: Manner (2011): Hiljaa hyvä tulee

Joitain aikoja sitten kehuin täällä Hoedownin mainiota "Black & White"-albumia, ja käytin siitä termiä "finlandicana" koska halusin luonnehtia sitä suomalaiseksi versioksi amerikkalaisesta kansanmusiikista. Se oli jälkikäteen ajatellen virhe - se olisi pitänyt säästää Scandinavian Music Groupin myöhemmälle tuotannolle ja etenkin tälle albumille. Tässä yhdistyvät nimittäin amerikkalaisperäisen folkahtavan musiikin parhaat perinteet suomalaiseen kaihoon tavalla, jota ei voi pitää kuin ainutlaatuisena.

SMG on kehittynyt kauan ja hiljaa - taustalla tietysti Ultra Bra ja poliittisen laululiikkeen iso soundi lauluharmonioineen, sitten ensimmäiset, stadionrockiin kurottavat omat albumit jotka olivat ihan hyviä nekin, ja vähitellen kolmannella albumilla "Hölmö rakkaus, ylpeä sydän" alkanut keventäminen ja karsiminen joka nyt on puhjennut kukkaansa. Sinänsä voisin kyllä tässä kehua jokaisen heidän albuminsa, ja jos tekisin best of-CD:n siitä tulisi enemmän kuin loistava (täytyykin muuten tehdä sellainen...)

Sävellykset ja sovitukset ovat hienoja - dramaattinen "Hautojen yli", kevyesti laukkaava "Liian laiha poikaystävä", Chisun ja hänen seuraajansa heidän omilla aseillaan hakkaava "Kaunis Marjaana", hieman 70-lukulaisesti - ehkä mieleen tulee Paradise - soiva "Mustarastas lauloi Ooh la laa", hivelevän akustisesti bluesahtava "Ruotsiin ja takaisin", ovela "Joet, korvet, niemet" kitarointeineen, kansanlaulumainen "Liikaset" - kohta olen kehunut levyn jokaisen raidan erikseen.

Hienointa on että tämän levyn jaksaa kuunnella uudestaan alusta loppuun. Tämä on vaihteleva mutta silti yhdenmukainen kokonaisuus, jonka kruunaa Terhi Kokkosen heleä mutta ei mitenkään hento ääni ja hänen ovelat sanoituksensa - joista sinänsä huomaa yhtyeen sukupuun. Ja soitto on siis ilmavaa, rullaavaa, voimakasta vaikka joskus soikin hauraammin. En tiedä, millaisen prosessin bändi ja sen soittajat ovat käyneet läpi päästäkseen tähän - mutta jos muutos onkin ollut hidas, ja jo lähtökohta hyvä, niin lopputulos on odotuksen arvoinen.

202. Blue Öyster Cult: Agents Of Fortune (1976): Sekametallisoppaa

Kun viime syksynä kehuin BÖC:in "Secret Treaties"-lätyn, oli yksi argumentti sen poikkeaminen hevin hieman kaavamaisista yleispiirteistä, ja sama argumentti pätee vielä paremmin tähän, bändin seuraavaan studiolevyyn, jota ihmettelin jo sen ensi kertaa kuullessani joskus noin vuonna 1982, ja joka vieläkin jaksaa viehättää minua nimenomaan monipuolisuudellaan. Toisaalta kaikenlainen lokerointi on loppujen lopuksi turhaa - tämä on yksinkertaisesti hyvää rockmusiikkia, joka ei ehkä tartu korvan taakse heti ensi kuulemalta, mutta jääkin sitten sinne asumaan.

Aloitus, "This Ain´t The Summer Of Love", on jonkinlaista punkheviä, sitä seuraava "True Confessions" vähän kuin 50-lukulainen balladi, sitten megahitti "(Don´t Fear) The Reaper", joka on jotain aivan muuta - teemaltaan hevi, mutta soundiltaan jonkinlaista areenarockin pehmeämpää päätä. Riffeissäkin löytyy, esimerkkeinä "E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence)" ja "Sinful Love", kun taas "Tattoo Vampire" puskee voimallisesti... levyn jokaisen biisin voisi melkein kehua erikseen, ja kaiken lisäksi sen vaihtelu on virkistävää. Ai niin, yksi suosikeistani, "The Revenge Of Vera Gemini", jäi mainitsematta - sekin kulkee kuin kevyt mutta voimakas juna, ja Patti Smithin lauluosuus istuu kokonaisuuteen kuin väärä raha.

Vielä pitää todeta, että vaikka yleensä pidän voimakasäänisistä laulajista, yksi BÖC:in viehätyksen kulmakivi on se, että kohtalaisen tavallisillakin lauluäänillä saadaan aikaan toimiva kokonaisuus. Siihen saattaa vaikuttaa myös tekstien monipuolisuus - suurin piirtein rakkauslauluista synkkiin ennustuksiin ja takaisin. Kun vielä sovituksetkin toimivat, tämä kuuluu niihin kokonaisuuksiin joista voi löytää uusia piirteitä vielä monien vuosienkin jälkeen. Hm, tätä kirjoittaessa taustalla soi "Tenderloin", jota olen pitänyt levyn ehkä keskinkertaisimpana esityksenä, mutta siinähän onkin hienoja kitarabreikkejä ja Reaperin tavoin salakavalan jäntevä biitti.

201. Pernilla Andersson: Ö (2010): Vaihteeksi lahjakas ruotsalainen laulajatar

Mistä heitä oikein tulee, naapurimaamme naispuolisia laulajalahjakkuuksia? Pernilla Andersson hypähti tajuntaani toissavuonna katsellessani toisella silmällä Rutosin euroviisukarsintoja; hänen kilpailubiisinsä "Desperados" oli yksi kilpailun harvoista oikeista musiikkiesityksistä - eikä tietenkään pärjännyt. Itse sen sijaan löysin jonkun aikaa myöhemmin tämän levyn musiikkikirjastosta ja kannoin sen tietenkin kotiin.

Tuo Euroviisu löytyy levyn deluxe-painokselta, jonka voi valita jo pelkästään hienon Cornelis Vreeswijk-tulkinnan "Saskian" vuoksi - mutta jo tämä alkuperäinen versio on hieno levy. Tämä on - kai - jonkinlaista singer-songwriterpoppia, modernin höystein mutta ajattomalla perussoundilla, joskus hieman rockimpana kuten maantiebiiseissä "Johnny Cash & Nina P" ja "Om ingen annan", joskus melankolisena poppina kuten aika lailla Ebba Forsbergin tunnelmapaloilta kuulostavalla "nimibiisillä" "Som en ö", joskus jatsahtavana. Levyn kohokohta on bluesahtavan hymnimäinen "Dekpsalm", jonka surumielinen sävel ja tarttuva kosketinkuvio luovat kokonaisuuden joka nousee tämän vuosituhannen tähän asti parhaiden ruotsinkielisten sävelteosten joukkoon.

Pernilla on paitsi hyvä-ääninen laulaja ja lauluntekijä myös tuottaja - ja on valinnut mukaan myös hyviä covereita - kuten tuo äsken mainitsemani Cornelislaina. Tämän levyn toinen kohokohta on pitkän linjan klassikkobändi Eldkvarnin "Huvudet högt" - tässä esitettynä huomattavasti alkuperäistä herkemmin. Toisaalta lainat ja omat teokset sulautuvat yhteen mukavaksi kokonaisuudeksi, joka on (tietenkin) hyvin tuotettu - ilmava ja juureva, moderni mutta ei ajassa kiinni. Ja mitä parasta, pari muuta kuulemaani Pernilla Anderssonin levyä sopivat samaan kategoriaan - musiikkiin johon odotan palavani myös tulevina vuosikymmeninä.

200. Southside Johnny & The Asbury Jukes: Love Is A Sacrifice (1980): Torvilla läpi äänivallin

Koska olen jo aikaisemmin puinut maailman epäoikeudenmukaisuutta (lähinnä sitä, ettei Southside Johnny ole maailmantähti), voin tällä kertaa keskittyä pelkästään itse musiikin kehumiseen. Tämä, Johnnyn viides albumi, on Jukesin kakkosversion tuotannon huippu. Poissa on Little Steven, poissa ovat Bruce Spingsteenin tekemät laulut, mutta Billy Rush paikkaa sekä kitarassa että laulunteossa, ja soundi on kehittynyt huippuunsa; tässä ei ole yhtä paljon ilmavuutta, jousia ja vanhoja laulubändejä kuin "ykkösversion" tuotannossa, mutta voimaa löytyy sitäkin enemmän - eikä dynamiikka ole kadonnut mihinkään.

En yksinkertaisesti voi vastustaa sellaisia mestariteoksia kuin "Murder"; säkeistöt uhkuvat pidäteltyä voimaa, joka pääsee valloilleen kertosäkeessä, riffi on hieno ja ne torvet... Tämä on varmaankin yksi blues/soulpohjaisen rockin unohdetuimmista klassikoista, mutta ei välttämättä edes tämän levyn paras biisi. Levyllä on muitakin hienoja hetkiä, kuten vauhdikas kaahaus "Restless Heart", toinen voimaballadi "Love When It´s Strong", soulia tihkuva "Goodbye Love", hiljaisempi balladi "Long Distance"... parissa tapauksessa soundi ehkä vie voiton sävellyksestä, mutta kaiken yllä leijuu tuo ääni - ja torvet, joilla parhaimmillaan voisi läpäistä äänivallin.

Ja kaiken kruununa on "nimibiisi" "Why Is Love Such A Sacrifice" - joka on hevimpi kuin suurin osa keskivertoisen hevibändin tuotannosta, kuulumatta edes koko genreen. Tässä kappaleessa kaikki nuo edellämainitut osat - kitarariffi, sävellys, torvet, laulu (ja ah! Tuo naisääni joka duetoi kertosäkeessä) - yhdistelmänä, joka lyö kaikki ns. areenarokkarit laidalta 6-0 - ja siltäkin alalta löytyy sentään ihan hyviä artisteja...

Tämäkin levy kuuluu siihen osaan kokoelmaani, joka on hankittu ennen CD:n aikakautta, ja joka siksi on välillä jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle soittamiselle - mutta kauheinta on etten ikinä ole nähnyt sitä digitaalisessa muodossa (vaikka se on kyllä julkaistu myös CD:nä); sitä on myös turha etsiä esim. Spotifystä. Eli tämä länsimaisen populaarimusiikin mestariteos, jonka tulisi kuulua jokaisen musiikkikokoelman kulmakiviin, lienee tällä haavaa aika harvojen herkkua. Southside Johnny itse on sentään, 90-luvun suhteellisen hiljaiselon jälkeen, elossa ja voimissaan, ja uusiakin levytyksiä ilmestyy tämän tästä. Niistäkin kuulemani esimerkit ovat hyviä - mutta eivät tämän lätyn luokkaa.

199. Queen: The Miracle (1989): Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Queen kuului suosikkeihini jo varhaisessa teini-iässä, ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina tietyt levyt soivat hyvinkin usein - mutta sitten yhtye tipahti syntikkakuoppaan, ja välimme olivat muutaman vuoden ajan hieman viileämpiä kunnes tämä levy palautti järjestyksen. Näin jälkikäteen huomaan vieläpä, että tämä on kiilannut jopa yhtyeen 70-luvun tuotannon ohi tai ainakin rinnalle kuuntelutavoissani.

Tällä levyllä Queen onnistui ensimmäisen kerran naittamaan modernimman, synteettisen puolensa klassiseen ilmaisuun niin, että lopputulos kestää kuuntelua. Kevyemmän puolen hitit, "Invisible Man" ja "Breakthrough", ovat ihan kelpo popbiisejä menevine riffeineen, mutta hiteistä paras on minusta "I Want It All", joka on tietynlainen paluu edellisen vuosikymmenen uljaisiin hymneihin. Sitäkin parempia ovat tietyllä tavalla samaan osastoon kuuluvat "Scandal", joka sen lisäksi taitaa olla aika omakohtaista kuvausta Freddie Mercuryltä, sekä lopetusbiisi, yhtyeen kaikkein komeimpiin vetoihin kuuluva "Was It All Worth It", joka kulkee kuin villiintynyt höyrylaiva, kitaravalleineen ja kosketinmattoineen.

Viimeksimainittu laulu kuuluu niihin, joita jälkeenpäin voi uumoilla Freddien sairauden synnyttämiksi, mutta hän oli viimeiseen asti showmies ja niin mahdolliset muistelmat tehdään pieni pilke silmäkulmassa. Ylipäätänsä hänen taistelunsa viimeiseen asti vain lisää tämän ja etenkin sitä seuranneen "Innuendon" arvoa, kun ne jälkeenpäin tietää merkityn miehen tekemiksi. Musiikista sinänsä hänen sairautensa ei kuulu muuta kuin ehkä juuri tietyissä tekstiteemoissa.

Musiikillisesti tämä on sikälikin tärkeä levy, että se Queenin muiden parhaiden albumien tavoin on rakennettu siten, ettei koskaan voi arvata minkäkuuloista musiikkia seuraavaksi tulee - mutta kokonaisuus tuntuu silti hallitulta ja soundeiltaan yhtenäiseltä. Monet ovat tästä bändistä montakin muuta mieltä, mutta minulle tämä kyllä menee täydestä.

198. Dan Hylander & Raj Montana Band: Calypso (1983): Nuoren idealistin soundtrack

Kun löysin Dan Hylanderin alkuvuodesta 1983, hänen musiikkinsa oli kaikkea sitä, mitä nuori idealistinen musiikkifriikki saattoi toivoa; siinä yhdistyivät aatteen ja tunteen palo - mutta ei mitenkään ylipoliittisella tavalla, biisit ja etenkin tekstit olivat minusta loistavia ja bändi soitti kuin unelma. Niinpä tämä samana keväänä ilmestynyt albumi olikin ainakin sen kesän ja seuraavan (abi)vuoteni soundtrack.

Dan Hylanderin "kapinaromantiikka" oli se juttu, joka ensin minut koukutti - mutta vaikka hän onkin eräänlainen ruotsalaisen laululiikkeen tuote, hän ei sortunut saarnaamiseen tai puoluepolitiikkaan niimkuin useimmat muut liikkeen tähdet, vaan puhui ja puhuhtteli yksilötasolla. Tämän hänen valveutuneemman linjansa uljain tuotos on tämän levyn "Vildrosor o tistlar", hymni sille, miten kapina ei kuole vaikka muuttaisikin muotoaan. "Sieluissamme emme ole ikinä leikanneet hiuksiamme" - vapaa käännös ei tee oikeutta laulun sanomalle.

Levyn B-puolelta löytyy pieni "laulusarja" jossa esiintyvät hänen eräänlainen alter egonsa Silver, kaihomielinen kulkuri, ja punatukkainen Maria, joka on kokenut kovia - ja ainakin tämän levyn perusteella tarinalla on onnellinen loppu, "I hemlighet" on yksinkertaisesti yksi parhaista ruotsiksi tehdyistä rakkauslauluista, ja "Maria utan man" ja "Vykort, vykort" muuten vain hyviä biisejä. Levyn aloitus "Längtans blå hotell" on komea hymni sekin, ja "Brinner än" vetävä rockbiisi - joka myös edustaa erästä herra Hylanderin erikoisuutta; hän tekee coverbiiseistä omiaan laatimalla niihin täysin uudet tekstit; tässä tapauksessa Elviksen ohjelmistosta napattu "Burning Love" saa napakan luennan.

Raj Montana Bandin soinnissa sekä urut että kitarat saavat ansaitsemansa tilan - ja koska bändi samanaikaisesti oli myös Py Bäckmanin komppiryhmä ja keikat heitettiin yhdessä, ovat naisäänetkin tärkeissä sivuosissa. Itse muistan keikan Korsnäsin nuorisoseurantalolla lokakuulla 1983 - kombo oli Ruotsin parhaan livebändin maineessa, ja itse olin onnesta soikeana. Mutta siinä kun jotkut muut teini-iän suosikit ovat haalistuneet, tämän yhtyeen loiste on tallella.

197. Deep Purple: Machine Head (1972): Kulmakivi

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tarkoitus oli ainakin jossakin määrin yrittää kehuissa pitäytyä sellaisissa artisteissa ja albumeissa, jotka eivät välttämättä pääse kaikkein kirkkaimpaan valokeilaan - tai tunnettujen nimien kohdalla nostaa esiin sellaisia levyjä, joita ei ehkä laajemmin noteerata klassikoiksi, mutta joista itse pidän - ja siitä syystä tietyt albumit, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet listan alkupäähän, jäivät sivuun. No, jos on seurannut listaani, huomaa kyllä etten oikeastaan koskaan pitänyt kiinni tästä periaatteesta - mutta nyt, kun levymäärä lähenee kahtasataa, on pakko ottaa puheeksi myös tämä klassikko - sillä mikään muu määritelmä ei oikein riitä.

Ensiksikin voi todeta, että "Smoke On The Water" on niinkin tunnettu kuin se on aivan hyvästä syystä. Oikea tarina, Gillanin laulu, Purplesoundi parhaimmillaan, maltillista sooloilua - ja se riffi. Toiseksi täytyy sanoa, että "Highway Star" on yksi parhaista kuulemistani levynaloituksista - kulkee kuin juna (tai ehkä pikemminkin joku maantiehirviö) - (hevi)maailman parhaan rytmiryhmän ajamana; Ian Paice on minusta rockrumpaleista vähintään toiseksi paras - ja taas kerran soolot osuvat kuin metrinen halko; vaikka Ritchie Blackmore vielä tässä vaiheessa oli suvereeni kitaristi, ovat Jon Lordin osuudet kautta levyn vielä skarpimpia. Ja samaten "Space Truckin`" on loistava lopetusbiisi.

A-puolen "Pictures Of Home" laukkaa villisti, "Maybe I´m A Leo" on hauskan vänkä ja "Never Before" jopa funky - ja näitä kaikkia yhdistää nimenomaan tuo Purplesoundi - vetävä, ilmava, napakka, svengaava - hevi olematta raskas, niinkuin useimmat myöhemmin pinnalle ponnahtaneet bändit, Purplen perilliset mukaan lukien. Siinä missä ne tarpovat, DP liitelee... Syyt olen luetellut - soitinten roolit, sovitukset, tietenkin hyvät biisit. No, "Lazy" on mielestäni yliarvostettu - mutta sekin kuulostaa hyvältä...

Deep Purple kuuluu niihin bändeihin, joita kuuntelen tasaisesti vuodesta toiseen, mitenkään ryöstöviljelemättä mutta myöskään koskaan unohtamatta - koska näitä jätkiä on niin hauska kuunnella kaiken liian raskaan, kaavamaisen, tyhmän tai siirappisen tarjonnan välillä. Ja juuri tämä varhainen 70-luvun tuotanto, etenkin "Fireball", tämä levy ja "Who Do We Think We Are" ovat oikeastaan levyhyllyni kulmakiviä - ne kantavat silloinkin kun kevyemmät (tai raskaammat) ratkaisut notkahtelevat. 

196. Lucie Silvas: Breathe In (2004): Ajatonta popmusiikkia modernein maustein

Kun vietimme kevään 2006 Espanjassa, tarttui paikallisesta radiosta korvaan aika mukava versio Metallican "Nothing Else Matters"-hitistä, miellyttävän naisäänen tulkitsemana. Ääni oli minulle täysin tuntematon, mutta El Corte Inglesin levyhyllyn plaraamisella selvisi, että kyseessä oli nuori naislaulaja nimeltä Lucie Silvas. Koska levy oli edullinen, poimin sen mukaani - ja varsinkin pari esitystä on päässyt jatkuvaan kuunteluun.

Lucie on siis hyvä laulaja, ja kirjoittaa (tuota coveria lukuunottamatta) itse laulunsa, soittaen myös pianoa itse. Kokonaissoundi on "ajatonta popmusiikkia modernin maustein", paikoitellen jopa aika suuri jousineen kaikkineen - mutta ei mahtipontinen tai siirappinen, vaan aika miellyttävä, ja ennen kaikkea hän on hyvä lauluntekijä. Enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet soivat mieleenpainuvasti - tämä on niitä levyjä, joita voi soittaa yhtä hyvin yön hiljaisuudessa kuin auringonpaisteessakin.

Laulauista kaksi on yli muiden - "Like You Love Me" on suorastaan ihana balladi, jossa laulu on loistavan vetoavaa, ja "What You´re Made Of" on ehkä vielä parempi - tästä olisi Mavis Staples tai Millie Jackson tehnyt stellaarisen klassikon, mutta tällaisenaankin tämä on yksi ehdokkaani vuosituhannen alun kauneimmaksi poplauluksi. Osa levyn lauluista on "vain" miellyttävää popmusiikkia, nousten silti mielenkiintokynnyksen yli, mutta esim. tuo alussa mainittu Metallicalaina on oikein hyvä versiointi kauniine jousineen ja paisutuksineen.

Lucielta on tietääkseni tämän jälkeen ilmestynyt ainakin yksi albumi lisää, mutta se ei säväyttänyt minua ollenkaan samalla tavalla kuin tämä - harmi sinänsä, koska tämäntyylistä musiikkia voisi kuunnella enemmänkin, mutta se ei tietenkään vähennä tämän levyn tenhoa. Itse asiassa asianlaita taitaa olla päinvastainen - harvojen suosikkina hän on minun snobistisissa korvissani vielä parempi kuin olisi megatähtenä...

194-195. Manfred Mann: The Five Faces Of Manfred Mann (1964) & Mann Made (1965): Ajattelevan miehen rytmiä ja räminää

Vaikka esimerkiksi Beatles ja Kinks tekivät loistavaa omaa popmusiikkia jo näinä vuosina, ja vaikkapa Animals taisi bluespohjaisen vääntämisen, taitaa minun kirjoissani kaikkein paras brittibändi kuusikymmenluvun toiselta neljännekseltä olla Manfred Mann - joka osasi yhdistää uskottavat bluestulkinnat, omat biisit, listapopin, jatsahtavat sävyt ja jopa viihteen luontevalla tavalla, ja esittää lopputulokset svengaavasti ja käsittääkseni kohtuullisen taidokkaasti. Nämä albumit, ainoat jotka tehtiin klassisella ensimmäisellä kokoonpanolla jossa laulajana loisti Paul Jones, ovatkin niin tasahyviä että minun on pakko kehua molemmat kun kerran aloitan - varsinkin kun olen ne aikoinani hankkinut jonkinlaisena uusintapainostuplana, enkä niin muodoin osaa erottaa niitä toisistaan.

Ne eivät oikeastaan edusta Manfred Mannin koko hienoutta, koska niiltä puuttuvat popeimmat hitit, eikä niillä myöskään ole myöhemmin tavaksi tulleita Dylantulkintoja - mutta muut osat ovat mukana. Ensimmäinen huomio on bändin bluesuskottavuus - ykköslevyn "Smokestack Lightning" ei tietenkään ole yhtä väkevä kuin Howlin´ Wolfin versio, mutta Paul Jones on hyvä laulaja ja pianovetoinen bändi soi kuin ihme. Vauhdikkaammat "I´ve Got My Mojo Working" ja "Down The Road Apiece" kulkevat kuin karannut juna, ja myös bändin omat bluesahtavat esitykset ovat oikein hyviä - esimerkkinä vaikkapa "I´m Your Kingpin". Koko "Five Faces"-levy soi aika yhtenäisesti, perinteitä kunnioittaen mutta hieman leveämmin sovittaen - itsensä Manfredin pianon ja koskettimien lisäksi myös esim. saksofonia hyödyntäen. Balladipuoli on vähemmällä huomiolla, mutta "Untie Me" on kaunis esitys joka erityisesti valaisee lauluja-Paulin dynamiikan tajua.

Jos "The Five Faces Of Manfred Mann" on aika lailla blueslevy, niin "Mann Made" on paljon muutakin - siinä on soulia, viihdettä, jatsia, mutta silti kokonaissoundi jonka tunnistaa heti. Bluespuolta edustaa komeasti "Stormy Monday", versiona joka hakkaa useimmat muut kuulemani - ja tämä on aika monen versioima biisi. Aloituskappale "Since I Don´t Have You" ja lopetus "I´ll Make It Up To You" kuvaavat ehkä parhaiten kehitystä; kappalemateriaali on valittu laajemmalla haarukalla, Paul Jonesin laulu on enemmän etualalla ja sovitukset viihteellisempiä vaikka eivät unohdakaan juuriaan.
 
Nopeatempoiset "Watch Your Step" ja "I Really Do Believe" sekä Smokey Robinsonilta versioitu "souljuna" "The Way You Do The Things You Do" ovat levyn parhaimmistoa nekin, mutta varsinainen helmi on "You Don´t Know Me"; alunperin countrytähti Eddy Arnoldin ohjelmistoa mutta tässä nimenomaan Paul Jonesin mestarinnäyte - ja taas kerran säestys on muutaman asteen sävykäämpää kuin "60-luvun brittipopbändiltä" voisi odottaa. 

Vaikka Paul Jones tämän jälkeen lähti lätkimään, on herra Mann eri bändikokoonpanoineen jatkanut mielenkiintoisen ja jopa nerokkaan popmusiikin tekemistä näihin päiviin asti, teemana ehkä jonkinlainen "ajattelevan miehen rytmi ja räminä" - ja vaikka myöhemmät kokeilut ovat olleet huomattavasti laaja-alaisempia, klassisesta musiikista Afrikkaan ja takaisin, on mielestäni tematiikka - impulssien yhdistely ja keitoksen hyvä maustaminen - läsnä jo näissä varhaisissa mestariteoksissa, joihin tämän tästä huomaan palaavani.

193. Hedningarna: Trä (1994): Pohjoismainen yhteistyö ja avunanto

Värttinä asetti aikanaan "uuden kansanmusiikin" riman aika korkealle julkaistessaan "Oi Dai"-albumin - tällaisen popnörtin korvissa viimeisen niitin hienoon kokonaisuuteen löi täyteläinen tuotanto, joka ei aina ole kansanmusiikkilevytysten vahva puoli - mutta vain vähän myöhemmin toinen kansanmusiikkibändi pani tavallaan vielä paremmaksi - ja vielä ruotsalainen sellainen, tosin hyvinkin suomalaisin avuin. Kolmen ruotsalaismörököllin ja kahden suomalaisen laulajan, Sanna Kurki-Suonion ja Tellu Paulaston, yhdistelmä loi albumillisen hämmästyttävää musiikkia.

Niin, ja ne määritelmät. Pelkkä viulunsoitto tai poljento ei tee musiikista välttämättä kansanmusiikkia - ja joku voisi väittää päivän hittien olevan sitä oikeaa kansanmusiikkia - ja toisaalta esim. tämän levyn "Min skog" örinöineen ja moottorisahaintroineen (!) voisi olla vaikka jonkun alalajin metallia. Oikeastaan kyllä Sielun Veljet on vielä parempi vertailukohde - ja syntikkarummut kumisevat. Olisiko tämä jotain metsäteollisuusmetallia?

Muutenkin tämän levyn meno on aika rehevää - kuunnelkaapa vaikka "Såglåtenin" viehkoa viettelystä tai "Pornopolskan" vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta eteerisempiäkin hetkiä löytyy. "Vargtimmen" on vetoava esitys - joskaan bändin miehet eivät laulusolisteina pärjää yhtä hyvin kuin naiset - ja lopetus "Tina vieri" on jonkinlaista maailmanmusiikkia. Suurin yksittäinen suosikkibiisini on "Gorrlaus", joka on jonkinlainen yöllinen ratsastusretki (itse asiassa tähänkin tekstiin voinee halutessaan lukea kaikenlaisia vihjailuja) joka kulkee kuin juna.

Itse asiassa tämä albumi on kokonaisuutena vähän vähemmän kuin osiensa summa - ainakin joskus tuntuu siltä kuin se kutittaisi aisteja liikaakin - mutta se on yhtä kaikki pohjoismaista yhteistyötä ja avunantoa parhaimmillaan, ylväästi omilla jaloillaan seisova määritelmiä uhmaava taideteos. Klassista kamaa, ainakin sopivassa mielentilassa nautittuna.

192. Matti Johannes Koivu: Kovat piipussa (2007): Osaa se nuorisokin

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa minun on ymmärtää tätä nuorisomusiikkia - yhtä rämpytystä ja jollotusta kaikki tyynni, ellei sitten koneiden säkätystä... ei vaan, oikeastaan minun piti aloittaa sillä, että popmusiikin maailma onnistuu ilahduttamaan minua aina uusien lahjakkuuksien kautta - ja nykyisin yhä helpommin, kun ei ole levyostosten ja radionkuuntelun armoilla vaan niitä löytöjä voi tehdä ihan kotikoneelta.

Yksi tällainen muutaman vuoden takainen löytö on Matti Johannes Koivu. Taisin tosin tsekata tämän levyn jonkun lehtijutun perusteella - olisikohan ollut Aamulehti, jossa tätä kehuttiin - ja totesin ensi hätään sen olevan ihan pätevä levy mutta ei ehkä mikään mestariteos - ihan hyvää poppia ilman turhia koukeroita. Vähitellen sen salaisuudet ovat kuitenkin alkaneet avautua, ei vähiten sen ovelan ilmava soundi jonka simppeliyteen kätkeytyy mukava sävyjen ja vivahteiden taju.

Kappaleet hiipivät myös kimppuun, tärkeimpänä aseenaan mielenkiintoiset tekstit - käsitteitä kuten "Topi Sorsakoski-päivä" (olisikohan yksi parhaista biisinnimistä ikinä?), kertosäkeitä kuten "Saan kyllä asunnon", ja kaiken kruununa nimikappale, suorastaan loistava "Kovat piipussa", joka iskee tajuntaan nimenomaan tekstin ja Koivun laulun myötä eikä aggressiivisen soiton kautta, vaikka nimen perusteella olisi voinut kuvitella sen olevan joku hevikappale. Pysähdyn kerta toisensa jälkeen ihastelemaan lauseita kuten "sidosryhmillä om kovat piipussa" - ne eivät luo mielikuvia vaan pikemminkin mielikuvasarjoja.

Kun Matti Johannes Koivu vielä kaiken lisäksi on kelpo laulaja, ei ole ihme että huomaan pitäväni tästä albumista kerta kerralta enemmän. Kyllä ne nuoretkin osaavat - meidän vanhojen patujen pitää vain hoksata pysytellä kuulolla.

191. Dawson: Sateenkaaren tällä puolen (1982): Meri-Lapin Thin Lizzy

1980-luvun alussa innostuin hetkellisesti suomalaisesta hevistä, hankittuani ensin Zero Ninen loistavan debyyttialbumin Visions, Scenes And Dreams. Seuraavat kokemukset olivat vähemmän innostavia - Iron Cross ja Sarcofagus tulevat nyt mieleen, muut ovat painuneet armeliaasti unholaan - mutta yksi poikkeuskin löytyi. Kaiken lisäksi taisin lukea tästä levystä jostain Yhteishyvän kaltaisesta julkaisusta (miten sitä ylipäätänsä pystyi elämään ilman nettiä?). Oli miten oli, se tuli poimittua plakkariin jostakin levykaupasta.

Ja - yllätys - tämä olikin ihan hyvä levy. Paria hieman kornimpaa tekelettä lukuunottamatta biisit ovat ihan hyviä - etunenässä menopalat kuten A-puolen sarja "Kuka meitä kuuntelee", "Ismon yksikielinen" ja "Suuri sirkus", joissa kulkevat kompit yhdistyvät pätevään laulusuoritukseen ja bändin tavaramerkkiin eli kaksoiskitarointiin Thin Lizzyn tapaan - lainattu hyvä konsti on joskus parempi kuin huono oma. Samanlaista menoa edustavat myös esim. B-puolen "Kuume" ja "Noora".

Hitaat kappaleet eivät oikein istu tässä yhteydessä - mutta sekin kuuluu genreen; varsinkin näin keski-iässä kuunneltuina nuoruuteni suosikkihevilevyjen heikointa antia ovat usein juuri ne herkempää puolta tavoitelleet esitykset, joissa tekstien korniutta ei kompensoinut vauhti ja svengi, vaan siirappi pääsi valumaan myös soundimaailmaan. Tämä oli usein ongelma etupäässä ns. nuoriso-orkestereille; vanhemmat patut osasivat usein pelastaa kokonaisuuden pistämällä hieman elämänkokemusta peliin.

Se ei kuitenkaan vähennä juuri tämän levyn tärkeintä ansiota: Se on parhaimmillaan menevää, hyvältä kuulostavaa suomalaista raskasta rockia, joka pistää puntin lepattamaan kuin Perämereltä Kemiin iskevä puhuri.

189-190. Nick Lowe: Labour Of Lust & Dave Edmunds: Repeat When Necessary (1979): Kolmen soinnun kuninkaat

Kun aikoinani hankin Rockpilen ainoan oman nimen alla julkaistun albumin, se johti pian lisähankintojen tarpeeseen, ja niin levyhyllyssäni on nykyisin aikamoinen rivi herrojen Lowe, Edmunds (ja Bremner) tekeleitä. Niitä yhdistää se, että ne ovat järjestään vähintäänkin hyviä ja parhaimmillaan loistavia, niinkuin hiljan kehumani "Nick The Knife" ja "Bash!". Tähän loistavien kategoriaan kuuluu myös tämä vuonna 1979 ilmestynyt "tupla" - nämä kaksi albumia on äänitetty samanaikaisesti ja samalla miehistöllä, eli ne ovat käytännössä Rockpilen levyjä, mutta ne julkaistiin käsittääkseni sopimusteknisistä syistä erillisinä (eri levy-yhtiöiden kautta).

"Labour Of Lust" on täynnä herkullisia lauluja - ilmeinen hitti "Cruel To Be Kind" stemmoineen, painokas menopala "Without Love", alakuloinen maantielaulu "Endless Grey Ribbon", herkkä akustinen "You Make Me", ja klassinen wacka-wacka-esitys "Love So Fine", muutamia mainitakseni. Niitä yhdistävät kautta linjan soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset, hyvät sävellykset ja nokkelat sanoitukset. Laulut ovat sopivan lyhyitä, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy.

Tämä kokonaisuus on tietyllä tavalla kuin Nick Lowen käyntikortti; albumillinen simppeleistä osasista kekseliäästi kasattua popmusiikkia, josta lähemmin tarkasteltuna löytyy kaikenlaisia mukavia yksityiskohtia. Kaiken yllä leijuu maestromme lauluääni, joka siis kuuluu suosikkeihini tällä saralla; hän pystyy vetämään rokimpaa kamaa uskottavasti, mutta osaa myös herkistellä olematta imelä.

"Repeat When Necessary" on tietyllä tapaa yksioikoisempi kokonaisuus - ehkä siten, että Lowen tietyn eksentrisyyden tässä korvaa Edmundsin jonkinlainen puhdasoppisuus. Tämä on tunnelmaltaan enemmän rock´n´rollia, vaikka ei sinänsä ole sen raskaampi kuin "Labour Of Lust". Toinen selvä ero on se, että tämä on "coverlevy" - yhtä Billy Bremnerin laulua lukuunottamatta biisit ovat lainoja. Näin ollen tuo yhtenäisyys tulee enimmäkseen soundin kautta - soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset... ja vielä enemmän tuota Rockpilejätkien tavaramerkkiä, wackawacka-komppia.

Tältä levyltä löytyy kokonaisuuden komein biisi, Elvis Costellon kynäilemä "Girls Talk", joka tietyllä tavalla määrittelee koko genren - kulkee kuin juna, sävellys on mieleenpainuva, Edmundsin ääni istuu tähän kuin väärä raha. Klassikkokamaa ovat myös Graham Parkerin raivokas "Crawling From The Wreckage" sekä Gregg Allmanin countryrockbiisi "Queen Of Hearts" - joka oivalla tavalla esittelee Edmundsin hieman kevyempää puolta. Kokonaisuutena tämän levyn biisit häviävät hieman Lowen puoliskolle, mutta soitto soi kautta linjan mallikkaasti.

Jos levyjen (levypuoliskojen?) eroja haluaisi määritellä, voisi ehkä sanoa Lowen olevan hieman brittiläisempi - eksentrisempi, popimpi - kun taas Edmunds on enemmän jenkkilää, kantriin kallellaan, ja kiinni rock´n´rollin perinteessä, mutta toisaalta yhtymäkohtia on enemmän kuin eroja. Näistä albumeista saa hienon kokonaisuuden kun niitä soittaa limittäin - vinyylin aikakaudella hankalampaa, mutta näin soittolistojen maailmassa helppoa. Ainoa mitä näiden kolmen soinnun kuninkaiden kokonaisuudesta jää puuttumaan on Billy Bremnerin ääni...

188. Peter LeMarc: Peter LeMarc (1987): Soulia ruotsalaisittain

Peter LeMarcin musiikkia olen kehunut täällä aikaisemminkin, mm. määritellen hänen soundinsa sinisilmäsouliksi. Tämä hänen viides albuminsa, joka samalla oli jonkinlainen läpimurtolevy, on ehkä vieläkin tyylipuhtaampi tekele kuin aikaisemmin mainostamani "Det finns inget bättre"; erona on se, että tämä ilmestyi viisi vuotta aikaisemmin, ollen samalla äänimaailmaltaan tyypillisempi oman aikakautensa esimerkki. Se ei tarkoita sitä, että tämä olisi mitään syntikkapoppia, mutta kun herra LeMarc itse joitain vuosia sitten levytti omia laulujaan uudelleen teemalla "niinkuin niiden pitäisi kuulostaa", hän versioi aika monta nimenomaan tämän lätyn laulua - joten joku häikkä tässä ilmeisesti pitäisi olla.

Minun korvissani tämä on loistava levy, eräänlainen "ruotsalainen soulklassikko" - hyviä biisejä löytyy jopa hassattavaksi asti. Ensimmäinen korvaan tarttuva esitys on nopeahko, dramaattinen "Håll om mej" - joka samalla on eniten 80-lukua soiva kappale - mutta myös hitaammat esitykset uppoavat nopeasti tajuntaan. Keskitempoinen aloituskaksikko "Vägen (låter oss vänta)" ja "Som att vänta regn" näyttävät tietä - toimivat sävellykset, sävykkäät sovitukset jotka pohjaavat maukkaaseen kosketintyöhön ja naiskuoron hienosti tukema laulu ovat taattua LeMarcia. Jonkinasteinen hitinpoikanen "Vänta dig mirakel" on hidas ja leveä, rauhallisen itsevarma soulballadi jonka ovela "skatvaikutteinen" kertosäe tarttuu kuin tauti. Mieleen tulee itse asiassa toinen suur valkoinen soulmies, Van Morrison maallisimmillaan.

Van The Man kuuluu vielä enemmän pseudo-omaelämänkerrassa "(Jag ska) Gå hel ur dethär", joka on nimenomaan lauluäänen ja dynamiikan juhlaa, kun taas "Början på en lång historia" koristaisi minkä tahansa soulbluesalbumin hidasta osastoa mollisävelmineen ja hitaasti kasvavine sovituksineen. "Hur hjärtat jämt gör som det vill" on toinen lievästi morrisonmainen esitys - mutta tässä vaiheessa täytyy todeta, että Peter LeMarc selvästi on omanlaisensa artisti. Se käy ilmi myös tekstimaailmasta - hän on tukevasti kiinni nimenomaan ihmissuhdetematiikassa, jota hän käsittelee useimmiten kekseliäästi ja sävykkäästi.

Tämä on yksi niistä harvoista levyistä, jota tekee mieli soittaa kokonaisuudessaan myös yön hiljaisuudessa, ehkä lähinnä juuri tuon dynamiikan ja balladipitoisuuden vuoksi. Hänen myöhäisemmät teoksensa ovat ehkä olleet monipuolisempia, mutta tällä kertaa vahvuutena on se, että täm on melkein teemakokonaisuus. Sen huomaa myös siitä, että omistamani CD-version neljä bonusraitaa, vaikka ihan hyviä ovatkin, selvästi rikkovat sekä temaattisen että soundillisen kokonaisuuden. Tämän päivän korvilla kuunneltuna tämä saattaa olla jopa hieman ylituotettu - mutta monet soulklassikot ovatkin juuri niillä rajoilla.

187. Rolling Stones: Goat´s Head Soup (1973): Kaltevalta pinnalta kajahtaa

Rolling Stones on bändi, joka on pysynyt pinnalla jo viisikymmentä vuotta vaikka ei koskaan ole tehnyt oikein loistavaa albumia - loistavia biisejä löytyykin sitten jo aika monta - mutta sen sijaan aika montakin sellaista, jotka silti ovat ihan hyviä ja jotka ennen kaikkea kasvavat vuosien myötä vaikka ovatkin periaatteessa koottuja aika simppeleistä osatekijöistä.

Tämä "vuohenpääsoppa" on sellainen levy. Minun hyllyssäni se on kuulunut Stonesien parhaimmistoon, vaikka esim. kriitikot eivät ole sitä hirveästi arvostaneet - ehkä siksi, että sitä edelsi neljän studioalbumin sarja kehuttuja klassikoita, joista tämä eroaa sikäli, että se on äänimaailmaltaan täyteläosempi esim. koskettimien käytön osalta, tai siksi että sen ilmestymisen aikoihin Rolling Stones lopullisesti muuttui rockbändistä seurapiiri-ilmiöksi.

Oli miten oli, se on minusta oikein hyvä. Ensinnäkin siltä löytyy "Angie", balladi joka ainakin on bändin kaikkien aikojen paras hidas biisi ja parhaimmistoa noin muutenkin - ihana sävel ja kerrankin oikein sataprosenttinen laulusuoritus Mick Jaggerilta, joka minusta aina välillä tuntuu orkesterin heikolta lenkiltä. Toiseksikin levyn nopeammat palat ovat mukavan myrkyllisiä, ja täyteläisempi äänimaailma sopii niihin oikein hyvin - niin "Doo Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker)" kuin "Star Star" kulkevat oikein mukavasti, ja myös "Silver Train" toimii.

Myös midtempo- ja hitaampi osasto on mielenkiintoinen - jokaisessa biisissä on jotakin, joka nostaa esityksen keskiarvon yläpuolelle, ja jotenkin tämän levyn äänimaailma soljuu ohitse houkuttavana ja koukuttavana ihan toisella tavalla kuin bändin puhtaammin juurimusiikkiin nojuvat teokset. Ja mitä taas soittoon tulee, Charlie Watts on tietenkin aina oma dynaaminen itsensä, ja myös kitaraduo vetää tässä mallikkaasti - rouhevasti, maanittelevasti, svengaavasti, ilkeästi... en osaa musiikin teoriaa mutta tiedän mistä tykkään.

Jos jotakin nyt haluaisi moittia, niin kansitaide on yksiselitteisesti hirveää - mutta sekin kuuluu Rolling Stonesien hienoihin perinteisiin. Ehkä se on jonkinlainen rappion metafora - mutta jos tämä on kuva (tai äänidokumentti) bändistä kaltevalla pinnalla, se kyllä kajahtaa kunnolla.

186. Nick Lowe: Nick The Knife (1982): Kunnon popin kuningas liekeissä

Löysin tämän levyn muistaakseni jostain alelaarista aika pian sen ilmestymisen jälkeen, ja teini-ikäiselle puristille se oli ahaa-elämys kaiken syntikkapopin ja ylituotetun post-uuden aallon keskellä. Minusta oli hienoa, kun arvostettu kevyen musiikin ikoni saattoi tehdä näin epämuodikasta (eli ajatonta), luonnolliselta kuulostavaa ja monimuotoista musiikkia, joka sen lisäksi oli sairaalloisen tarttuvaa - vaikka siinä olikin epäilyttäviä 50-lukulaisia aineksia, ja vaikka Nickiä pidettin pääsyyllisenä Rockplien hajoamiseen. Myöhemmin, kun olen päässyt hieman vapaammaksi pop-snobiuden kahleista, olen voinut todeta tämän levyn pitävän kutinsa, olevan todella riemastuttava eri vuosikymmenten sulatusuuni, ja että minulle on yks hailee kuka mitäkin hajotti, jos hajotti.

Nick Lowe on tehnyt pitkän rivin loistavia poplevyjä, joista monet muutkin voisivat tulla kehutuksi tällä palstalla - mutta tämä on ehkä "Party Of Onen" ohella minulle kaikkein mieluisin. Hänen uusimmat levynsä ovat hyviä nekin, mutta minä pidän oikeastaan eniten juuri näistä kasariajan tuotteista, jotka olivat sisällöltään kaikkein eloisimpia ja vaihtelevimpia.

Jos tätä levyä ruotii biisien kautta, on "Burning Burning" mainio kaahaus ja ensimmäinen esimerkki Lowe-kilvillä varustettujen laulujen hyvistä sanoista, sävelistä ja sovituksista; kokonaisuus istuu kuin hanska. "Heart" on täysin erilainen versio Rockpilen levyltä löytyvästä Billy Bremnerin laulamasta menopalasta - tässä on pääosassa Nick Lowen laulusuoritus. Hän onkin loistava vokalisti varsinkin tunteikkaammissa paloissa - hänen äänessään on loistava sekoitus lämpöä ja pilkettä silmäkulmassa. "Stick It Where The Sun Don´t Shine" on "vain" menopala joka svengaa kuin hirvi, mutta A-puolen killeri on päätösraita "Couldn´t Love You (Any More Than I Do)" jossa kekseliäs sanoitus, hieno sävellys ja "kasvava" sovitus muodostavat ihokarvoja nostattavan hienon kokonaisuuden.

B-puoli on samaa laatua; "Let Me Kiss Ya" on melkein raivostuttavan tarttuva vetoomus; en vain ymmärrä, miksemme lukioaikaisen bändini kanssa vetänyt tätä, koska solistina olisin varmaan saanut silloin kovin säännösteltyjä pusuja enemmänkin - mutta toisaalta meidän olisi ollut huomattavan vaikea toistaa koko tätä tunnelmaa. "Too Many Teardrops" ja "Raining Raining" ovat sellaisia pop-paloja joita monelle artistille osuu vain satunnaisesti, mutta joita Nick voi tiputella levyn selkäpuolelle, kun taas "Ba Doom" on juuri sitä miltä kuulostaakin - tätä kirjoittaessakin jalka rupeaa vipattamaan.

Tuotanto - miehen omaa käsialaa - oli aina kohdallaan; soundissa yhdistyvät ajattomat perinteet ja hyvän maun rajoissa pysyvä kikkailu modernimpien efektien kanssa. Vaikka tämä ei ole mikään teemalevy, tämä on loistava kokonaisuus - mies on liekeissä alusta loppuun; pari vähäpätöisempää sävellystä solahtaa mukaan pelkällä soundilla, ja kunnon LP:nä tämä on niin sopivan lyhyt että sen helposti laittaa soimaan uudelleen kun B-puoli loppuu.

185. Topi Sorsakoski: Hurmio (1985): Suunnannäyttäjä

Kun Topi Sorsakoski aikanaan löi itsensä läpi, muistan varsinkin monen silloin keski-ikäisen ihmisen tuhisseen jotakin matkimisesta tai jopa pyhien esikuvien loukkaamisesta - mutta minua, silloin parikymppistä rock- ja blueskiihkoilijaa, hänen äänensä mahdollinen samankuuloisuus Olavi Virran kanssa, ja jopa mahdollinen tuolla samankuuloiuudella ratsastaminen mm. ohjelmistovalintojen kautta, ei haitannut yhtään. Topin ja Agentsien levyt osuivat "Hopeisesta kuusta" ja "Evasta" lähtien kuin metrinen halko, ja kun kuuntelee tämän päivän suomalaista kevyttä musiikkia, uskallan väittää nimenomaan Agentsien, ensin Rauli Baddingin, sitten Topin ja myöhemmin muiden solistien kanssa muokanneen kenttää hyvinkin paljon. Nyt - ja varsinkin liian varhaisten poismenojensa jälkeen - Rauli ja Topi ovat itse ottaneet paikkansa Olan rinnalla suomalaisten tuntojen tulkitsemisen kiintotähtinä.

Mutta vaikka Topin ja Agentsien pari ensimmäistä albumia ovatkin loistavia tekeleitä, minua viehättää vieä enemmän tämä hänen isolla orkesterilla tehty debyyttinsä. Yksi syy on varmasti tuo sointi - yhdistelmä särmikkäämpää solistia ja suurta soundia vaikuttaa maistuvan minulle; vrt. myös Tuomari Nurmion "Tanssipalatsi" - joka tällaisessa yhteydessä varmasti maistuu vielä paremmalta koska vertailukohteena voivat olla halvat iskelmätuotannot muovisoundeineen tai väsähtäneet ravinolabänditulkinnat. Toinen syy on se, että iskelmäaarteistosta löytyy niin paljon hienoja biisejä, ja tässä tapauksessa tietysti Topin ääni - jo hioutunut, mutta ei vielä reissussa rähjääntynyt. Eikä saa unohtaa hänen ajoituksen tajuaan - myöhemmin hän teki pikku "roikkumisestaan" jopa raivostuttavan maneerin, mutta alussa hän osasi kyllä pysyä fraasissa juuri sen pikku ylimääräisen hetken, joka teki aulusta kuin laulusta hänen omansa.

Ensimmäisenä kohokohtana rockjätkään upposi "Johnny, mua muistathan", jossa iso bändi puhaltimineen todella kaahaa - itse asiassa voisi luulla laulun kertovan Southside Johnnysta (ja hän voisi levyttää sen alkuperäiskielellä...) - mutta sovitus on silti pikku yksityiskohtia täynnä. Toinen huippuhetki on "Punatukkaiselle tytölleni", joka on levyn pienimuotoisin esitys mutta herkkyydessään minusta nimenomaan kunnianosoitus Olavi Virralle eikä matkimista. Näiden laulujen etu voisi tietysti olla se, että ne eivät ole niitä kaikkein loppuun kalutuimpia standardeja, mutta jopa levyn "nimibiisi" "Keinu kanssani", jonka lienevät levyttäneet tai esittäneet suurin piirtein kaikki viihdettä koskaan tehneet, on mielestäni nimenomaan tässä hieno esitys - puhumattakaan niistä lauluista, joiden tekstit liittyvät etnisiin ryhmiin, viulunsoittoon ja avotuliin, jotka yleensä ovat kamalia kliseekokoelmia. Tunnelma on ylipäätänsä yksi tämän kokoelman vahvoista puolista.

Yksi tämän levyn pointeista minun kohdallani oli se, että se auttoi avaamaan korviani musiikin raja-aitojen keinotekoisuudelle ja typeryydelle. Tyylikkäästi toteutetut hyvät sävellykset ja sanoitukset ovat yleensä hyviä siitä riippumatta, mihin lajiin, genreen tai tyyliin ne kuuluvat. Ja ainakin minulle juuri nämä rajojen ylittäjät ja tyylien yhdistelijät ovat antaneet suuren osan kaikkein mieleenpainuvimmista musiikkielämyksistä.