184. Suurlähettiläät: Tyhjä taulu (2008): Komea lähtö

Opiskeluaikana Turussa 80-luvun loppupuolella tuli joskus kuultua vauhdikasta bändiä nimeltä Soulin Suurlähettiläät, joka ainakin jonkun kaljan jälkeen svengasi kuin hirvi - mutta muutamaa vuotta myöhemmin, kun bändin nimestä oli tippunut/tiputettu pois etuliite, katosi mielestäni myös musiikista tuo nimenomainen ominaisuus... mutta uudella vuosituhannella iski tajuntaani mainio hitti "Mitä miehen tulee olla", ja kun sitten joitain vuosia sitten löysin tämän levyn muistaakseni Prisman alelaarista, oli helppoa satsata muutama lantti.

Eikä se raha mennyt hukkaan, sillä vuonna 2008 soundi iski paljon paremmin kuin viisitoista vuotta aiemmin. Minusta oli varmaan hioutunut pois pahin puristisärmä, tai sitten Suurlähettiläät soi taas soulimmin - itse asiassa välillä aika tyrnästi. Tämä levy ei sinänsä ole mitään tyylipuhdasta soulia, mutta aivan tarpeeksi soulvaikutteista minun makuuni. Hyvä kokonaissoundi ja etenkin maukkaat puhallinväritykset ovat tämän levyn vahvuuksia, ja sävellykset ovat parempia kuin olisin odottanut. Nimibiisi vyöryy vastustamattomasti, "Lopputekstit" ja "C-rapun Pauliina" kaahaavat kahta ripeämmin, "Tule lumi" on uhkaavan tunnelmallinen.

Minua ilahduttaa kuitenkin kaikkein eniten laulaja Jussu Pöyhösen ääni. Pidin häntä ennen aika värittömänä, mutta mitä enemmän häntä olen kuunnellut, sitä paremmin pidän hänen tavastaan käyttää ääntään ja sen sävystä - se on jotenkin voimakas olematta uhoava, ja toisaalta hänellä on myös dynamiikan tajua. Kun kokonaisuuteen vielä lisää sen, että tekstien teemat eivät ole niitä kaikkein kuluneimpia, on tämä bändin viimeiseksi jäänyt levy itse asiassa aika komea lähtö.

183. John Hiatt: Dirty Jeans And Mudslide Hymns (2011): Vielä yksi setä, jonka heilunta vain jatkuu...

Moneien vuosien ajan John Hiattin uudet levyt kuuluivat sarjaan "pakollisia hankintoja", ja niinpä minulla on niitä hyllyssä kohtuullisen pitkä rivi, mutta muutama vuosi sitten huomasin, ettei hänen silloin viimeisin lättynsä enää innostanut, eikä niitä vanhempia tullut soitettua samaan tahtiin kuin aikaisemmin; 25 yhteisen vuoden jälkeen meillä oli musikaalinen kriisi. Onneksi John ryhdistäytyi (minusta nyt puhumattakaan), ja on nyt kolmena perättäisenä vuonna pukannut pihalle komean kokoelman uutta musiikkia - joista tämä keskimmäinen on kaikkein paras (joskin sitä seurannut "Mystic Pinball" myös vaikuttaa yhä paremmalta; mahdollisesti pitää palata aiheeseen ensi vuonna...).

Musiikillisesti tämä on ns. taattua kamaa - muistaakseni yksi suosikkikriitikkoni, Jussi Niemi, luonnehti aikanaan Soundissa Hiattin erästä aikaisempaa levyä sanoilla "tuotanto on kunnon ruisleipää", eli hyviä aineksia perinteisin keinoin leivottuna. Sävellykset toimivat, pienehkö combo soittaa jämerästi mutta sävykkäästi - ehkäpä yksi ero pariin edeltävään levyyn on tuotanto; viime vuosina hyvää tulosta bluesrockin saralla, mm. Joe Bonamassan levyillä, ja sitä ennen vaikkapa Aerosmithin kanssa aikaansaanut Kevin Shirley on luonut ilmavan mutta lihaksikkaan soundin, joka hengittää ja jyrisee keski-ikäisiä, hieman liikaa desibeleistä kärsiviä korvia hellien.

Kaikki tämä olisi toisarvoista, elleivät Hiattin vahvuudet olisi ennallaan - se mikä hänen ilmeikkään äänensä ylärekisterissä ehkä on menetetty, korvautuu monin verroin sillä, että hänen elämää nähneet ja ymmärtäneet tekstinsä ovat parempia kuin milloinkaan - tuokiokuvia elämästä, usein (mutta ei aina) hieman syrjäpoluilla. Avausraita "Damn This Town" on oiva lisä hänen kolhittujen henkilökuviensa listaan,"Detroit Made" taas yksi pala Amerikan historiaa, "All The Way Under" velmu rallatus - ja "Hold On For Your Love" ja "Don´t Wanna Leave You Now" sellaisia suolaisen makuisia rakkaushymnejä, joita harvat osaavat tehdä kuin Hiatt. Ehkä kaikkein komein yksittäinen biisi on menetettyä maailmaa - kultaisten vuosien keskilänttä - muisteleva "Down Around My Place", jonka hyvin voisi kuvitella vaikkapa southern rock-bändien hymniksi, ellei tunnelma olisi surumielinen oikemmin kuin uhokas.

Hiatt on nyt kuusikymppinen, mutta tahti ei vaikuttaisi olevan ainakaan laantumassa. Tämä levy ei ehkä koskaan tule olemaan uusien sukupolvien johtotähti, mutta meille vanhoille kääköille tämä on oiva esimerkki siitä, miten rock ei enää vuosikausiin ole ollut mikään nuorten etuoikeus, vaan yhä enemmän relevantti ilmaisun ja kannanottojen muoto yli koko ikä- ja muitten jakaumien. Ja sen lisäksi se jytisee...

182. Anne-Lie Rydé: Stulna kyssar (1992): Viileän diivan vietävänä

Niinkuin jo pari tekstiä sitten totesin, parhaat coverlevyt ovat niitä, jotka ovat niin esittäjänsä näköisiä/kuuloisia, ettei aineistoa jouda miettimään sen kummemmin. Vaikkei omien tekeleiden esittäminen sinänsä olekaan itseisarvo, on vanhojen biisien versioinnissa usein ongelmana se, että esityksillä jo on viitekehys, ja vertailu voi viedä tilaa pelkältä musiikkinautinnolta, vaikka mielenkiintoista onkin - edellyttäen, että sattuu tunnistamaan versioidut kappaleet ennestään.

Tämä levy on parhaita kuulemiani coversellaisia, mitataan sitä sitten millä skaalalla tahansa. Nippu hienoja biisejä, loistavasti sovitettuina ja tarvittaessa suurellakin combolla esitettyinä, ja Anne-Lie Rydén ääni kaiken kruununa. Koska levyn kantava teema on "ruotsalaiset ikivihreät laajalla otannalla", ovat useimmat laulut minulle jollakin tapaa tuttuja - vaikkapa lapsena radiosta kuultuna, joko ruotsiksi tai vielä alkuperäisempinä versioina - mutta yhtäkään en esim. omista levyllä, joten sikäli tästä voi nauttia ilman sen suurempaa painolastia.

Levyn parasta antia on sen monipuolisuus ja mielikuvituksen käyttö - kappaleita sorvataan surutta uusiksi, tyylilajeja vaihdellen, ja samalla se on ajaton koska sen äänimaailma liikkuu 50-luvusta ysäriin ja takaisin. Minun suosikkejani ovat alunperin tanskalainen euroviisubiisi "Drömdans/Dansevise", joka leijuu jatsahtavana yli maiseman, Cornelis Vreeswijkin alunperin jollakein iskelmätähtöselle laatima "Bossa Nova Baby", joka kaahaa urku auki hieman surfpoppiin viitaten, diskoksi väännetty "En natt i Moskva" (joka on tietenkin tuttu myös suomeksi - en vain muista sen nimeä) sekä aika lailla alkuperäisen ruotsalaisversion tyyliin gospelina rullaava "Sån´t är livet" (joka taas taitaa alunperin olla jenkkibiisi). Toisaalta koko levy on hyvä - ehkä kokonaisuuden viidestätoista esityksestä olisi voinut karsia pari suurta balladia.

Samalla kun tämä siis on monipuolinen kokonaisuus, se on samalla hallittu ja tyylikäs - juuri tuosta isosta ja huolella mietitystä soundista lähtien, jopa levynkansiin saakka; tämä on itse asiassa paitsi hyvää musiikkia myös kannanotto albumin - ja jopa LP:n -puolesta. Tätä kirjoittaessa mieleen tulee 60-lukua kuvaava mustavalkoinen taidefilmi, jonka soundtrack tämä voisi olla - pääosassa viileä diiva, joka katselee elämänmenoa lavalta massojen ihaillessa, mutta joka juo yömyssynsä yksin hotellihuoneessa, katsellen sateisia katuja ikkunastaan...

181. Billy Bremner: Bash! (1984): Perinpohjainen Pop-Pläjäys

Vaikka Rockpile ei yhtyeenä julkaissut kuin yhden ainokaisen albumin, löytyy minun levyhyllystäni toistakymmentä albumillista hyvää tai jopa loistavaa poppia, rockia ja muuta kevyttä musiikkia ko. yhtyeen eri jäsenten "soololevytyksinä". Eniten on Nick Lowea, jonkun verran Dave Edmundsia - mutta koko nipun ehkä paras levy on tämä bändin "kakkoskitaristin" Billy Bremnerin platta, joka kauan oli miehen ainoa soolo - sittemmin hän on levyttänyt lisää esim. Ruotsissa, mutta se on toinen juttu.

Tämän levyn hienoja puolia ovat jouhevasti rullaava soitto, ajankohdan huomioon ottaen luonnollinen produktio, jossa on vähän Rockpilea, mutta myös esim. Squeezea, monet hyvät biisit - joskin mukana on pari vähän keskinkertaisempaakin - mutta ennen kaikkea Billy Bremnerin lauluääni. Hänellä on lämmin mutta silti miehekäs ääni, joka ikäänkuin liitää lauujen yläpuolella, mutta silti kiinni tarinassa ja sovituksessa... ääh, en minä oikein osaa kuvata sitä, sitä pitää vain kuunnella.

Huippukohtia ovat esim. Elvis Costellon väsäämä avioliittodraama "Shatterproof", hauska rock&rollpastissi "Tired And Emotional (And Probably Drunk)", nostalginen "The Boat That´s Sunk A Thousand Ships", Rockpilemainen "Love Is Stranger Than Fiction" ja Billyn äänelle kunnon tilaa antava "Losing My Touch". No, siinä oli jo noin puolet sisällöstä... yksi monta laulua yhdistävä tekijä on että ne on ikäänkuin sävelletty juuri lauluääntä ajatellen - pitkiä venytyksiä, jossa se pääsee oikeuksiinsa - mutta se ei haittaa lainkaan. Toisaalta tyylilajit vaihtelevat virkistävästi - tämä on sikäli kunnon pop-pläjäys, että äänikuva vaihtuu laulusta toiseen mutta kokonaisuus tuntuu hallitulta.

Tämä on tietenkin yksi niitä levyjä, joita olen nähnyt vain yhden ainoan kappaleen - oman LP:ni, legendaarisesta Levymyynnistä kotiin kannetun - ja joka koko digitaaliajan on ollut paitsiossa vinyylihyllyssä digitaalisten kiekkojen vallattua soittimeni. Se ei silti ole vaipunut unholaan, vaan  kuuluu myös niihin, jotka tämän tästä pitää kaivaa esiin kun on pienen vinyyliannoksen aika.

180. Patti Smith: Twelve (2007): Joutsen lainahöyhenissä

Vaikka pidänkin itseäni kevyen musiikin suurkuluttajana, löytyy paljon hyvinkin tunnettuja rockartisteja jotka ovat jääneet kohdallani katveeseen tai jotka olen löytänyt vasta kauan sen jälkeen kuin olisin sen voinut tehdä. Niinpä Patti Smithkin sai vuosikausia olla rauhassa, vaikka "Because The Night" tietysti oli tuttu, kunnes joitakin vuosia sitten tein itselleni sellaista kokoelmalevysarjaa, jolle kelpuutin vain covereita, ja silloin tämäkin levy tarttui haaviin.

Coverlevyjä on monenlaisia, mutta parhaita ovat mielestäni ne, joilla esittäjä onnistuu tekemään muiden biiseistä itsensä näköisiä - mutta siten, että niistä sentään tunnistaa alkuperäiset, ja tämä on juuri sellainen levy. Se on hyvin soitettu, oikeilla soittimilla, kekseliäästi ja ilmavasti, ja Pattin ääni on luonnonvara sinänsä - jylhä mutta herkkä, elämän koulima olematta kulunut (ja nyt kliseevaroitin vilkkuu jo uhkaavasti...). Kappalevalinnat ovat monipuolisia, ja versiot siis useimmiten onnistuneita.

Mukana on klassikkoja kuten Dylania (mukavasti kulkeva "Changing Of The Guards"), Stonesia (jostakin syystä toimiva "Gimme Shelter" - minusta aika kulunut kappale mutta tässä yhteydessä ihan hyvä) ja Paul Simonia, ja myös uudempia kappaleita - "Smells Like Teen Spirit" on folkahtavana loistava ja "Everybody Wants To Rule The World" aivan kuin uusi biisi. Genrerajat eivät myöskään haittaa; Stevie Wonderin "Pastime Paradise" on hyvä myös ns. rockina. Hauskaa on myös, että kokonaisuus kuulostaa hallitulta vaikka alkuperäisesitykset ovat aika kirjavaa joukkoa.

Sittemmin olen kuullut pari esimerkkiä Pattin omasta tuotannosta, uudemmasta päästä, eivätkä nekään ole ollenkaan huonoja - mutta jostakin syystä minuun ainakin toistaiseksi on iskenyt paremmin tämä yhdistelmä hänen ääntään ja bändiään ja popmusiikin aarteistosta poimittuja iskusävelmiä.

Vuoden 2012 parhaat

Vuosi 2012 toi mukanaan paljon uusia antoisia ja viihdyttäviä kuuntelukokemuksia, sekä vanhojen että uusien suosikkien toimesta, mutta tälläkin kerralla suurin osa tästä musiikista oli levytetty jo aikaisemmin. Toisaalta onnistuin kuulemaan myös kohtuullisen paljon nimenomaan 2012 julkaistuja levyjä, joista onkin ilahduttavan vaikeaa poimia parhaimmat tapaukset.

Kotimaassa ilmestyi koko nippu hyvää musiikkia - etunenässä naisäänet; Emma Salokosken, Mariskan, Laura Närhen, Anna Puun ja tietysti Kerkko Koskinen Kollektivin levyt olivat kaikki oikein hyviä, miespuolella ainakin Sara ja Harmaja kuuluivat kärkeen, mutta kirkkain helmi oli vanhan konkarin Heikki Salon "Hiili" - jonka olenkin jo tapojeni vastaisesti kehunut sen ilmestymisvuonna, joten ei siitä sen enempää - teksti löytyy täältä - kuin että se pitää kutinsa vieläkin.

Maailmalla ilmestyi samaten aika monta sellaista levyä, jotka mielelläni lisään kuuntelukokemuksiini; syylliset olivat usein suhteellisen kokenutta kaartia, kuten esim. John Hiatt, Joan Osborne, Joe Bonamassa, mutta uudempiakin osaajia löytyi - vaikkapa Martha Wainwright.

Kaksi oli kuitenkin minun listallani yli muiden; ensinnäkin vanha ystäväni Robert Cray, jonka uusi albumi "Nothin´ But Love" oli todellinen paluu huipulle muutaman sinänsä pätevän mutta ei loistavan työn jälkeen. Hänen laulunsa on parempaa kuin milloinkaan, soitto sävykästä ja hillittyä, tuotanto sitä ajatonta - en oikein osaa tehdä muuta eroa tämän ja hänen muun 2000-luvun tuotantonsa välillä kuin että tämän levyn biisit ovat järjestään hyviä; jos hän joskus on syyllistynyt soundilla surffaamiseen, niin tällä kertaa siitä ei ole pelkoa.

Hieman uudemmista suosikeistani Calexico löi pöytään mestariteoksen "Algiers", joka bändin aikaisempiin, sinänsä hyviin levyihin verrattuna oli ehkä hieman enemmän formatoitu - laulut olivat kunnon popkappaleita enemmän kuin tunnelmallisia tuokiokuvia. Tämä saattaa häiritä bändin vanhoja faneja, koska se kieltämättä on enemmän keskitietä kuin kuulemani varhaisemmat teokset, mutta minähän olen nimenomaan popmusiikin suurkuluttaja ja pidän selkeistä sävelteoksista.

Vielä täytyy todeta, että sekä Spotifystä että levyhyllystä löytyy vielä aika monta sellaista vuoden 2012 julkaisua, joilla olisi saattanut olla potentiaalia myös tälle listalle, mutta joita en vain ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi omatakseni niin varmaa mielipidettä, että sitä voisi vielä tuoda julki. Ja lisäksi on vielä todettava, että kolmas sarja Suomen ja ulkomaiden lisäksi eli Ruotsi toistaiseksi on ilman ehdokasta vuoden parhaaksi levyksi - muutamia levyjä ehdin kuulla, mutta ne olivat joko ko. artistin tuotannossa tai sitten yleisesti ottaen niin keskinkertaisia, etteivät ne pääse mukaan tähän yhteyteen, ainakaan vielä.

179. John McVie`s "Gotta Band" with Lola Thomas (1992): Salainen mestariteos

Tämä on hämärä levy. Ne tietolähteet jotka sen tunnistavat, pitävät sitä John McVien soololevynä - mutta vaikka tämä Fleetwood Mac-ikoni vastaakin bassonsoitosta, bändin kokoamisesta ja varmaankin levysopimuksesta, se ei käsittääkseni käy ilmi pelkästään levyä kuuntelemalla. Loistava laulusolisti Lola Thomas - josta taas tämän levyn lisäksi ei ainakaan pikaisella haulla löydy juuri mitään tietoa - ei ole tupsahtanut eteeni missään muussa yhteydessä. Ja itse levyä en ole koskaan nähnyt missään muualla kuin kerran Anttilassa joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin nappasin sen mukaani edulliseen hintaan.

Tämä on hyvä levy. Tuottaja Dennis Walker (joka myös vastasi mm. Robert Crayn läpimurtolevyjen äänimaailmasta) on loihtinut täyteläisen mutta ilmavan soundin, ja soitto kulkee niinkuin vain nipulta kokeneita konkareita voi heidän pitäessään hauskaa. Kappaleet ovat hyviä - tyylilaji on jonkinlainen soulbluespop, tempot ja sovitukset vaihtelevat, ja etenkin koskettimet soivat maukkaasti läpi levyn - ja ennen kaikkea Lola Thomasin ääni vaikuttaa ja vakuuttaa. Hänellä on tarvittaessa voimakas mutta myös sävykäs altto, jossa on sopiva ripaus käheyttä - sitä olisi mieluusti kuullut useammankin levyn verran.

Suosikkibiisejäkin löytyy useampia - huippuna "Stop-muunnelma" "Shot Down By Love" (jonka toiseksi tekijäksi on listattu Sam Brown - mikähän tarina tälläkin biisillä on?), joka täyttää kohtalokkaan voimaballadin kaikki perusvaatimukset, ja hyvinä kakkosina mm. tunteikas "All That I Was Guilty Of" ja perinteiset balladit "The Bigger The Love" ja "One More Time With Feeling". Myös nopeatempoisempia biisejä löytyy - "Step Aside" ja "Evidence" olisivat voineet löytyä vaikkapa yllämainitun Robert Crayn levyiltä.

Lola Thomas on itse ollut mukana tekemässä useampaakin raitaa, joten tämän levyn perusteella hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, jopa ihan oman nimensä alla - mutta hyvä näinkin. Näin popnörtin näkökulmasta mys "salaisilla mestariteoksilla" on oma arvonsa - mutta en panisi pahitteeksi, vaikka näitä biisejä kuulisi myös vaikkapa radiosta joskus.