torstai 18. heinäkuuta 2013

211. Kim Lönnholm: Minulla on koti (1990): Kalifornia kohtaa kaihon

Broadcast oli ihan hyvä bändi, vaikka sen levytykset eivät ehkä olleet ihan sataprosenttista tavaraa - vaikka jotkut hitit olivatkin kuolematonta kamaa, loppuvaikutelma oli silti jotenkin ulkolukuinen. Sen sijaan bändin riveistä nousi esiin rivi tekijöitä, jotka omalla tavallaan ovat kyntäneet amerikkalaisen populaarimusiikin sarkaa Suomessa hyvinkin persoonallisesti - ja kaksi tämän saran suurimmista saavutuksista ovat Kim Lönnholmin soololevyt. Ensimmäinen niistä oli massiivinen hitti jo pelkästään nimikappaleensa voimalla, mutta minun korvissani sitä huomattavasti parempi on sen seuraaja, joka kai myi ihan kohtalaisesti sekin mutta huomattavsati edeltäjäänsä vähemmän.

Levyltä löytyy samaa kansanlaulunomaisuutta joka teki niin suuren hitin "Minä olen muistanut"-laulusta ja levystä - yksi suosikkibiisini, "Tuulee", voisi olla vaikkapa karkulainen jonkun kelttibändin tuotannosta - mutta ennen kaikkea tämä on enemmän rocklevy kuin tuo edeltäjä. Edu Kettusen rustaama nimibiisi on komea hymni, ja vielä sitäkin ylväämpi on Esa Kaartamon kynästä tuleva "Joen yli puiden siimekseen", joka on kuin tehty stadioneilla hoilattavaksi - en tosin tiedä, onko sitä koskaan kokeiltu esim. 20.000 ihmisen voimalla.

Tämä on jollakin tavalla tunnelmallinen levy, vaikka se taitaa olla aika lailla studiobändin tuote - tietty kaiho leimaa näitä lauluja, jotka periaatteessa ovat jonkinlaista ameriikan meininkiä - esimerkiksi aloitus "Syvä vesi vie" on sekä soinniltaan että soinnuiltaan silkkaa Eaglesiä. Samalla ne ovat hyvin suomalaisia - molemmat lauluntekijät onnistuvat tavoittamaan suomeksi kirjoittaessaan jotain sellaista, missä eivät englanniksi onnistuneet. Harmi vain, ettei tälle levylle ole tullut jatkoa - mutta toisaalta se merkitsee sitä, että Kim Lönnholmin soolotuotanto keskimääräiseltä tasoltaan kuuluu maamme huippuihin.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

210. Queen: Sheer Heart Attack (1974): Tästä se lähti

Queen teki 1970-luvulla pitkän rivin komeita levyjä, joilla yhdistyivät monipuolisuus, jyrääminen, teatraalisuus, hyräiltävyys ja ties mitä, ja jotka vielä olivat kaupallisia menestyksiä ainakin "A Night At The Operasta" lähtien. Sitä edelsi tämä, bändin kolmas albumi, jolla yhtyeen taiteellinen visio ensimmäisen kerran puhkesi täyteen kukkaan.

Käytännössä se tarkoittaa ensinnäkin musiikillista monipuolisuutta: Bändin "hevipuolta" edustavat tyrmäävä aloitus "Brighton Rock" ja tuleva liveklassikko "Now I´m Here", kun taas "Tenement Funster" on oiva osoitus Roger Taylorin juurimusiikki-innostuksesta. "Lily Of The Valley" on klassinen pikku Mercury-pianoepisodi, kun taas lopetuskaksikko "She Makes Me" ja "In The Lap Of The Gods (Revisited)" ovat kunnon sytkärihymnejä. John Deaconin popkorvan kutittelun aloittaa "Misfire" jne. jne. Tällä levyllä ei ole sellaista yhtä täyden kympin laulua joka loistavuudessaan jättäisi kaikki muut varjoonsa, vaan mielestäni kymmenkunta kasi-ysitason esitystä, mikä on aika harvinainen saavutus.

Eli vaikka itse asiassa voisin kehua erikseen melkein jokaisen biisin, mutta tärkeämpää on todeta, että minua jo 70-luvulla ja yhä vieläkin viehättävät bändin monipuolisuus, Brian Mayn uniikki kitarointi, Freddie Mercuryn lauluääni, bändin stemmalaulu sekä se, että Brianilla ja etenkin Rogerillakin on hyvät lauluäänet - olisikohan kyseessä Beatlesin jälkeisen ajan paras "kakkosketju"? Ja vaikka ehkä jo Queen II-levyllä keksitty "levymuotti" kantoi läpi koko 70-luvun, pysyen aika lailla samanlaisena, se kestää kuuntelua nimenomaan koska sen idea oli monipuolisuus.