sunnuntai 24. marraskuuta 2013

229. Maija Vilkkumaa: Ei (2003): Uuden ajan airut

Nykyisin valtaosa mielenkiintoisista uusista poplevyistä on naisten tekemiä, mutta vielä kymmenen vuotta sitten asia oli toisin ainakin valtavirran osalta; hieman kauemmin mukana olleiden Maaritin ja Kaija Kärkisen lisäksi minusta hyvää musiikkia tekivät vain Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Viimeksimainitun musiikissa minua viehätti - sen lisäksi että pidin hänen äänestään - hänen kykynsä yhdistää hyvät iskusävelmät kulkevaan komppiin, ja sen lisäksi kirjoittaa jollakin tavalla nyrjähtäneen henkilökohtaisilta tuntuvia sanoituksia.

Tuosta tarinankertomistaidosta parhaat esimerkit ovat mielikuvitusta kutittava nimibiisi sekä kunnon Zeppelinveto "Ei saa surettaa", kun taas parhaimpia sävellyksiä ovat tekstinäkin kiehtova "Mun elämä" ja varsinkin sen nerokas kertosäe, sekä "Häviän", joka jotenkin onnistuu kuulostamaan sydänveren viime pisaroilla lauletulta olematta silti pateettinen tai ylitulkittu.

Toisaalta tämä on levy, jota on helpompi ruotia kokonaisuutena kuin yksittäisten kappaleiden kautta - ja ehkä sen heikoin puoli onkin tietty samankuuloisuus, koska kitaravetoinen rocksoundi on aika pitkälle samankuuloista kappaleesta sointiin - mutta samalla yksi koko levyä yhteen nivova ominaisuus on sellainen sävellysten ja sovitusten yllätyksellisyys, joka tämän tästä vie biisejä ihan muualle kuin popkorvani olisi odottanut, ja joka saa kokonaisuuden pysymään tuoreena kuuntelusta toiseen.

Bändistä ja sovituksista pitää vielä sanoa, että tämä on onnistuneella tavalla sekä heviä että kevyttä - toisella tuotannollisella otteella tämä olisi voinut olla melkeinpä metallia, mutta silloin tietyt pikku omalaatuisuudet ja nyanssit, kuten esim. korvia hivelevä stemmalaulu, olisi saattanut jäädä huomaamatta. Ja vaikka tämän päivän kotimaisen musiikin taivaalla tuikkii monta muutakin naispuolista rocktähteä, Maija Vilkkumaan tuotanto, tämä levy mutta oikeastaan kaikki muutkin, on tietyllä tavalla vieläkin omaa luokkaansa.

maanantai 18. marraskuuta 2013

228. Runrig: The Cutter And The Clan (1987): Ylämaan kaikuja

Taannoin kehumani Big Country oli ehkä 80-luvulla kelttiläisen rockin äänekkäin ja menestynein ilmentymä, mutta jos katsoo pidemmällä aikavälillä ja mittaa tunteen palon lämpöhuiput, taitaa kyllä Runrig viedä pisteet kotiin. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, bändin keikat Skotlannissa ja varsinkin omilla kotikonnuillaan Skyellä ja ylipäätänsä Ylämaissa ovat ns. hurmoksellisia tilaisuuksia. Itse olen seurannut heitä sitten tämän levyn ilmestymisen, ja vieläkin jotkut biisit saavat ihokarvat pystyyn. En muista miksi tämän ammoin hankin - mutta olin siihen aikaan kovasti irkku- ja kelttihenkinen, ja varmaankin tämä kehuttiin jossain alan julkaisussa niin, että siihen oli pakko tarttua.

Ensimmäinen vaikutelma on tunnekuohu - joka varmaan joillakin menee jopa yli, mutta ainakin minun sentimentaaliseen luonteeseeni se ainakin ensi kuulemalla jätti jäljen. Esimerkiksi "Hearts Of Olden Glory" on näkökulmasta riippuen joko komea hymni tai sietämätön vuodatus - komea sävelmä ja vokalisti Donnie Munron tulkinta ovat huomiotaherättäviä - ja "Worker For The Wind" jo pateettisen rajamailla tasapainotteleva balladi, jota säestää pelkkä kitara- ja syntikkakuvio. Toisaalta marssirytminen, levyn kansanmusiikkimaisin esitys "Pride Of The Summer" on komea millä tahansa skaalalla - ja säkkipillikin kuuluu suosikkeihini.

Suurin osa levyä on silti selvää kasaria kompressoituine soundeineen - kitarat möyryävät tai kujertavat, mutta kiiltävät kosketinsoundit ja rummunläiskähdykset vievät suurimman huomion aika pitkälle folkpohjaisten sävellysten esityksistä. Aloitus "Alba" on siitä oiva esimerkki, vieläpä skotiksi laulettu jolloin lauluäänestäkin tavallaan tulee instrumentti kun ei osaa kieltä. "Our Earth Was Once Green" on levyn rokeimpia esityksiä, kruununa komea kertosäe, ja "The Only Rose" kunnon sytkäriballadi jonka kertosäe on kun tehty hoilattavaksi kaulakkain kaljahuuruissa. Ylipäätänsä sävelkynä on bändin jäsenillä terävä.

Tässä kohtaa huomaan esittäneeni oikeastaan aika monta varausta ja/tai vähemmän mairittelevaa määritelmää musiikista tai pikemminkin sen esitystavasta - mutta totuus on, että kaiken kuorrutuksen alla tästä saa jotenkin ylevän olon. Omalla kohdallani se saattaa johtua osittain historianinnostuksestani ja etenkin kelttiläisen maailman vastoinkäymisten herättämästä sympatiasta - ja toisaalta laulajien englanninkielen hurmaavasta aksentista välillä sorahtelevine r-kirjaimineen - mutta oli syy mikä tahansa, Runrig kuuluu niihin bändeihin jotka haluaisin kuulla livenä, ja nimenomaan kotikentällä.


perjantai 8. marraskuuta 2013

227. Egotrippi: Matkustaja (2003): Oman tien kulkijat

Egotripiltä ilmestyi juuri uusi levy, ja siihen tutustuessani muistuivat mieleen bändin aikaisemmatkin teokset - joista yksi itse asiassa on aika lähellä mestarisellaista, nimittäin tämä kymmenen vuotta sitten ilmestynyt lätty. Egotrippiä käsiteltäessä mainitaan aina välillä sellaisia termejä kuten brittipop tai jopa Beatles, ja tietyllä tapaa määritelmän voi ymmärtää - mutta tässä yhtyeessä on myös ihan omia piirteitä, jotka tulevat huomattavan hyvin esiin "Matkustajalla".

Beatlesista muistuttaa tietenkin lähinnä riemastuttava monipuolisuus ja eräänlainen puhdas popsointi, mukaanlukien hieno stemmalaulu - mutta toisaalta Egotripin musiikissa on myös esim. hyvinkin persoonallisia sävelkulkuja ja velmuja (tai raivostuttavia) sanoitusten painotuksia - ja välillä hyvinkin raivoisaa rokkausta. Jos vaikka aloitetaan A-puolesta, niin "Mustat varjot" on tyylipuhdas balladi hienoine puhallinsooloineen, "Älä koskaan ikinä" huomattavan iskevä renkutus jonka kertosäekoukku kuuluu maamme pophistorian parhaimmistoon - ja jonka laulusovitus on ainutlaatuinen, "Teitäni sinuun" nopea suora veto särökitaroineen, "Sininen" taas loistava bluesiskelmä jonka ilmava soundi 0n lumoava - ja taas kerran kertosäkeen melodia ja stemmat hivelevät korvia.

Sama tahti jatkuu myös kiekon loppupuolella - jopa pastissimainen "Polkupyörälaulu" menee täydestä - ja sovitusten pikku kikat ja mausteet tekevät keitoksesta vielä maukkaamman, kantaen niitäkin biisejä jotka eivät sävellyksinä tai sanoituksina ole kuolemattomia. Ennen kaikkea taidan ihailla heidän taitoaan jättää kokonaisuuteen ilmaa - tämä on todella leijuvaa musiikkia, vaikka se on myös kiinni maassa ja rytmissä ja pääosin sähköistä. Tosi akustisvoittoiset vedot kuten "Varovasti nyt" toimivat siinä kuin äänekkäämmätkin teokset.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Ääntä ja vimmaa

Pian viiden vuoden ja runsaan kahdensadan levyn (ja tiukan palautteen) jälkeen tuli tarve hieman tuunata tätä blogiani; ensimmäisenä askeleena voit löytää sivun oikeasta reunasta linkin luomiini Spotify-soittolistoihin, joilta löytyy maistiaisina musiikkia kehumiltani levyiltä, järjestettynä arvostelun järjestysnumeron mukaan. Hanke sisältää tähän mennessä ensimmäiset 150 levyä, mutta tarkoitus on täydentää piakkoin loputkin.

Koska listojen ja tekstieni yhtymäkohdat (taas kerran palautteen mukaan) ovat aika epäselvät, seuraava kehitysaskel on linkittää yksittäiset viittaukset teksteissä suoraan ko. biiseihin - mutta se voi kestää vähän kauemmin. Varsinkin kun kaikki pitää varmuuden vuoksi kuunnella läpi :-)

lauantai 2. marraskuuta 2013

226. Tom Cochrane: Ragged Ass Road (1995): Osaa ne kanadalaisetkin rokata


En millään muista, miksi aikanaan poimin tämän levyn mukaani Turun musiikkikirjaston hyllystä - se tapahtui varmaan aika pian sen julkaisemisen jälkeen - mutta se kolahti kuin halko päähän, ja on kulkenut matkassani siitä saakka. Ei ehkä jokapäiväisenä suosikkina mutta sellaisena helmenä jonka muistaa aina välillä ja tunnistaa aina yhtä hyväksi.

Homman nimi on jonkinlainen amerikkalainen perusrock ilmavin maustein - mieleen tulevat Springsteen, Seger mutta ehkä ennen kaikkea John Mellencamp: Juureva, mutta ilmava soundi, joka on kohtuullisen "orgaaninen" vaikka esim. koskettimia käytetäänkin, sähköiset ja akustiset kieli-instrumentit soivat hienosti yhteen, lauluissa on sekä potkua että säveltä, ja tekstien asiataso vaihtelee nollasta sataan. Pisteenä i:n päällä on Cochranen hieno lauluääni - käheä, tarvittaessa voimakas mutta silti vivahteikas; sointi muistuttaa vähän toista Tomia eli Pettyä, mutta Cochranen ääni on syvempi - nasaalius ei hyppää silmille.

Ennen kaikkea kaksi biisiä nousee esiin, ehdokkaina kaikkien aikojen rockbiisilistalleni; "Just Scream" on kitararevitys jossa on kulkeva riffi ja hyvä sävel, kertosäkeen kruunaama, kun taas "Paper Tigers" on astetta hitaampi mutta ehkä vielä painokkaampi teos, jonka sävel on miltei uhkaava. Muutkin biisit ovat järjestään hyviä - esim. "Wildest Dreams" voisi olla varsinainen yleisönhuudatushymni, väliin mahtuu kevyempää poppia, nimikappaleen pelkistetympi ääniasu toimi sekin hyvin - ja kokonaisuus on miellyttävän yhtenäinen olematta koskaan tylsä. Kyllä ne kanadalaisetkin osaavat...