231. Diana Krall: Christmas Songs (2005): Rekiretki ensimmäisessä luokassa

Olen tähänastisen elämäni aikana ehtinyt tuntea inhoa aika monta joululaulua ja niiden esittäjää kohtaan, koska joulumusiikkia tiettynä aikana vuodesta tulvii joka tuutista, toinen toistaan räikeämpinä versioina, mutta varsinkin viime vuosina olen oppinut tuntemaan jopa tiettyä ymmärrystä tätäkin genreä kohtaan - joskin valikoivasti, ja usein muista kuin "joulullisista" syistä. Yksi hyvä esimerkki on ympärivuotinen suosikkialbumini The Jethro Tull Christmas Album, ja toinen on tämä enemmän joulun ajassa kiinni oleva mutta musiikillisesti yhtä korkeatasoinen laulukokoelma.

Yksi syy on varmaan Dianan ääni - vaikka hän on ensi kädessä pianisti, hän kuuluu minun kirjoissani tämän genren parhaisiin vokalisteihin, etenkin koska hän hallitsee nyanssit ja hiljaisuuden vaikean taidon - ja toinen on orkesterin sointi; häntä komppaava iso bändi, The Clayton-Hamilton Orchestra, soi vivahteikkaasti ja syvästi, täyteläisesti muttei räikeästi, ja vaikka kulkuset helkkäävät niin maku säilyy kokonaisuutena hyvänä.

Lauluvalikoima on siitä standardeimmasta päästä - en voi väittää minkään näistä kuuluvan varsinaisiin suosikkeihini, mutta esitykset ovat kautta linjan paremmasta päästä, ja vaikka tyylilajina on jazz, tulkinnat ovat hillittyjä, eli tahtilajit pysyvät hanskassa ja laulun sävelen tunnistaa tulkinnasta. Tämä on varmaan vanhoillisen viihteellistä - mutta toisaalta joulukin on vanha perinne, ja yksi sen pointeista, ainakin minulle, on hyvä olo ja viihtyminen. Kuvittele talvinen ilta, lumi joka sataa hiljalleen, takkatuli, kuusi ja paketit sen alla, nojatuoli, hyvä kirja, peitto jalkojen päällä ja lämmin toti tai lasi hyvää punaviiniä - siinä tilanteessa tämä on loistava ääniraita, oikea ensimmäisen luokan rekiretki.

Mieleen tulee myös, etten ole vielä käsitellyt Diana Krallin "normilevytyksiä", joista ainakin paria voisin täällä kehua - mutta ehkä ne voi säästää ensi vuoteen; nyt on joululaulusesonki.

230. Paul Carrack: Groovin (2001): Reissulaulajan retrohelmi

Paul Carrack on hieno laulaja - hänellä on hellän voimakas, ilmeikäs ja soinnukas ääni joka sopii vaikkapa popsoulin laulamiseen kuin nenä päähän. Hän on käyttänyt sitä monissa yhteyksissä - minun levyhyllyssäni löytyy ainakin Squeezen ja Mike & The Mechanicsin levytyksiä, joilla hän on mikin ääressä, ja sen lisäksi hän on tehnyt jonkinlaisen kasan lättyjä ihan omissakin nimissään. Ne eivät kaikki ole olleet mestariteoksia, mutta ainakin tämä levy on kyllä oikein hyvä. 

Homman nimi on tässä soololevytys - ellen muista väärin, hän soittaa kaikki instrumentit ja on vielä itse tuottanutkin tämän kotona tehdyn lätyn. Se kuulostaakin intiimiltä, vaivattomalta ja läheiseltä, ja sovitukset ovat maanläheisiä ja kevyen svengaavia, antaen hyvin tilaa mm hänen omalle pääsoittimelleen, keyboardille. Laulu on siis hallinnassa, ja kun vielä ohjelmisto on suoraan popin ja soulin huipulta, lopputulos on hyvä ja hetkittäin loistava.

Levyn kohokohdat ovat kaksi minulle originaaleinakin tuttua ja rakasta biisiä, Van Morrisonin iki-ihana "Crazy Love" sekä Bill Withersin "Ain't No Sunshine When She's Gone", joista Carrack tekee omansa näköiset mutta alkuperäisiä kunnioittavat versiot, jotka eivät ollenkaan häpeä tai kalpene niiden rinnalla. Muita hienoja esityksiä ovat esimerkiksi "Sunny", joka tosiaankin kuulostaa hänen käsittelyssään aurinkoiselta, olematta silti imelä tai ylihilpeä, sekä minulle Percy Sledgen tulkintoina tutut ja rakkaat "Any Day Now" ja "Cover Me", mutta koko levy kestää kuuntelua.

Kuulin taannoin radiosta jonkun hänen uuden levytyksensä, joka kuulosti aika lailla samalta kuin tämä jo toistakymmentä vuotta vanha levy - soundi oli miellyttävä, laulu loistavaa, mutta kappale jokseenkin yhdentekevä. Se onkin ollut minun korvissani hänen tuotantonsa suurin ongelma, yleisesti ottaen; hän ei ole mikään suuri lauluntekijä, eivätkä aina hänen soittokaverinsakaan (Squeezeä lukuunottamatta) - mutta tällaisella hyvällä maulla tehdyllä coverlätyllä hän on kyllä elementissään.