242. The Hooters: One Way Home (1987): Täydellisen poplevyn jäljillä

Kuuntelin tässä taannoin Joan Osbornen hienoa debyyttilevyä, ja mieleen tuli vanha popsuosikkini The Hooters, koska bändin nokkamiehet Eric Bazilian ja Rob Hyman olivat osasyyllisiä suurimpaan osaan "Relishin" materiaalista. Niinpä piti kaivaa vinyylihyllystä esiin tämä lätty, joka ilmestyessään pian 30 vuotta sitten kolahti aika lujaa, ja joka vieläkin soi silloin tällöin. Luultavasti olisin soittanut tätä enemmänkin jos olisin aikanaan ostanut sen CD:nä, tai jos sen nimenomaan CD:nä sitten hankkimani seuraaja "Zig-Zag" olisi ollut parempi levy - mutta sen laatua ei heikentänyt se, etten sitä ollut kuullut vuosikausiin.

Tavallaan "One Way Home" on täydellinen poplevy - siinä on hyviä kertosäkeitä, se rokkaa välillä mutta siinä on myös ilmaa, tempot vaihtelevat ja sovituksissa on sopivasti vaihtelua, pikku kikkoja ja monipuolisia soitinvalintoja, mukaanlukien tuo h----tin "hooter" eli jonkinlainen melodika. Laulajien äänet ovat ihan hyviä, mikä tietysti minulle on tärkeää. Kai musiikissa voisi sanoa olevan jonkinlaisia folkvaikutteita - mutta toisaalta jotkut biisit ovat AOR/jenkkihevin rajamailla. Ja tämä on loistavaa autostereokamaa.

Aloitus ja hitinpoikanen "Satellite" on loistava pophitti tarttuvine kertosäkeineen, mutta melankolisempi "Johnny B" on vielä parempi, leveästi rullaava midtempoveto. Yö on muistaakseni tämän versioinut suomeksi, ja jotenkin biisin olemus sopii hyvin myös Pori-Tampereakselille. Nimibiisi on jonkinlainen puolireggaehymni, "Hard Rockin´ Summer" on juuri rokahtava kesäpophitti, kun taas "Engine 999" on levyn vauhdikain esitys, menobiisi jonka kertosäe on suorastaan beatlesmäinen. Väliin mahtuu pari hieman tavanomaisempaa esitystä, mutta kokonaisuus on silti hyvä.

Tavallaan tämä ei tietenkään ole täydellinen - koska kyllä se sitten varmaan olisi soinut enemmän ja tullut siirrettyä digitaaliseen muotoon - mutta sikäli se on ainakin täydellisyyden jäljillä, että se sointi miellytti sekä hiukan yli kaksikymppistä korvaa että nykyisin lähes viisikymppistä, ja se on aina kokeillessa kuulostanut hyvältä myös siinä välissä. En vain viitsisi aina luonnehtia hyviä levyjä ajattomiksi. Ehkäpä se onkin vain vanhentunut sopivaan tahtiin?

241. Deep Purple: Now What!? (2013): Old Men In Time

Ensin aioin aloittaa tämän tekstin päivittelemällä sitä, miten vanhat kummasti vertyvät ja niin edelleen, mutta rockin vielä voimissaan olevat pioneerit - muutkin kuin Purple - ovat jo vuosikausia osoittaneet, että myös eläkeiässä voi tehdä hyvää musiikkia (joskin myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa). Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä lättyä voisi ehkä pitää jopa comebackina, mutta itse bändihän on ollut toiminnassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, keskittyen kiertämiseen pikemmin kuin levyttämiseen. Mikä on harmi, koska Steve Morsen ajan levyt ovat järjestään olleet hyviä - pari niistä jopa loistavaa - ja tämä levy on hyvin likellä tuota viimemainittua statusta.

Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.

Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja. 

Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.

240. Mick Hucknall: American Soul (2012): Mansesta Memphisiin

Simply Red jäi minulta aikanaan vähän väliin - periaatteessa bändin soundi synteettisellä 80-luvulla oli miellyttävän orgaaninen, ja meno välillä ihan maukasta, mutta Mick Hucknallin ääni ei oikein vakuuttanut minua. Monta vuotta myöhemmin satuin kuulemaan bändin (eli käytännössä herra Hucknallin) myöhäistuotantoa, ja se oli jo parempaa - soundi oli vieläkin hanskassa, mutta ääni oli vanhetessaan jotenkin saanut enemmän kaikupohjaa. Biisimateriaali ei vain ollut kovinkaan kummoista, joten mitään kuolematonta ei saatu aikaan.

Sitten löytyi tämä levy, jo toinen omalla nimellä tehty vanhaa amerikkalaista soulia sisältävä pakkaus, ja tämä onkin jo jotakin aivan muuta. Laulu kuulostaa yhä paremmalta, äänen kuluessa yhä enemmän, mutta nyt biisit ovat rautaa - kokoelma kohtuullisen tunnettuja vanhoja klassikoita, mutta ei niitä kaikkein kuluneimpia. Ennen kaikkea hän on onnistunut löytämään kaksi minun vanhaa suosikkiani - Arthur Alexanderin "The Girl That Radiates That Charm" sekä Bettye Lavetten "Let Me Down Easy", ja esittämään ne todella vetoavasti.

Levyn ehkä suurin juju ovat sovitukset - niistä tunnistaa originaalit, mutta ne eivät ole mitään hiilikopioita, vaan varovaisesti tähän päivään tuotuja mutta silti ajattomia. Yksi vertailukohta ovat Sealin loistavat "Soul"- ja "Soul 2"-albumit, mutta ne ovat ehkä hieman sliipatumpia kun taas tämä levy on aika maanläheinen, vaikka soundi onkin täyteläinen. Ehkä kaikkein paras esimerkki tulkinnan voimasta on vanha kunnon "Lonely Avenue", joka Mickin käsittelyssä on ovelasti humpahtava veto. Ja toisaalta levyn tyyli- ja aikahaarukka - Jimmy Reedistä Bettye Lavetteen ja 50-luvun lopulta 70-luvulle - tekevät keitoksesta myös tarpeeksi monipuolisen.

239. Eri esittäjiä: Vain elämää kausi 2 + kausi 2 jatkuu (2013): Tulkinnan voimaa

Ensinnäkin täytyy hoitaa alta pois muutama varaus: Ensinnäkin minusta tosi-TV on aika epäilyttävää, ja toiseksi tämä formaatti, "Vain elämää", tahtoo TV-sisältönä mennä ylivetistelyn puolelle - ja sitten minua helposti liikuttuvana pilkataan kun kyynelehdin TV:n ääressä. Kolmanneksi nimenomaan suomalainen toteutus on periaatteessa hieman liian ykstotinen - tässäkin kattauksessa oli enimmäkseen keski-ikäisiä rockartisteja - mikä saattaa johtaa tiettyyn musiikin ykstotisuuteen; ajatuksenahan on nimenomaan uudenlaisten versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista, sellaisista joita ei odottaisi kokevansa, mutta tässä versiossa osanottajat suuressa mittakaavassa olivat tyylillisesti aika liki toisiansa.

Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.

Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.

Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.

Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.