keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

246. Maura O´Connell: Don´t I Know (2004): Ääni ja juuret - ja yksi kaikkien aikojen parhaista biiseistä

Mistä on hyvät levyt tehty? No, minä pidän ensinnäkin vahvoista lauluäänistä, sellaisista jotka vakuuttavat pinnistelemättä, jotka kestävät niin dynamiikkaa kuin desibeleitäkin. Sen lisäksi pidän ns. juurevasta soitosta - oli kyseessä sitten kieli-, kosketin- tai lyömäsoitin - ja ilmavista sovituksista, sellaisista jotka sopivat korvaan sekä nousuhumalassa että yön hiljaisuudessa. Ja jos albumin tasolla puhutaan, odotan musiikiltani tiettyä vaihtelevuutta ja jopa yllätyksellisyyttä - mutta mielellään niin, että artistin tunnistaa samantien.

Tämä on kaikilla näillä mittareilla hyvä levy. Maura O´Connell ansaitsi kannuksensa mm. De Dannanin vokalistina, irlantilaisen perinnemusiikin saralla, ennenkuin hurahti amerikkalaiseen country- ja muuhun perinnemusiikkiin, ja kaikki nämä asiat kuuluvat myös tällä levyllä. Se rokkaa irtonaisesti, kuten esim. aloitusbiisi, "Trip Around The Sun", se on välillä painokas kuten "Ain´t No Good Day For Dying", jota vielä koristaa ihana slidekitara, ja se tunnelmoi kuten esim. kaihoisa "Up And Flying" tai "Hold On". Kunnon peruskauraa pieteetillä esitettynä - mutta ei siinä kaikki.

Joskus, harvoin, kuulee laulun joka jotenkin tarttuu sydämestä ja puristaa - hellästi mutta päättäväisesti - eikä päästä irti. Tämän levyn kohokohta, "Love You In The Middle", on sellainen laulu. Siinä on kaunis sävel, sitä koristavat maukkaat kielisoittimet, ja sen teksti on jotenkin lohdullisen kaunis - se vakuuttaa rakkauden voittavan vaikeudet. Ja ennen kaikkea Maura O´Connell laulaa sen niinkuin hänen henkensä olisi sen varassa. Aina sen kuullessani pysähdyn, ja välistä se onnistuu liikuttamaan jopa kyyneliin asti. Sen kaltaiset esitykset selittävät tyhjentävästi sen, miksi musiikki loppujen lopuksi on tärkeää; sanojen ja sävelten yhteinen voima on paljon enemmän kuin kummatkaan erikseen.

Itse asiassa totesin juuri, kun soitin levyn taas läpi, että se itse asiassa on niin hyvä laulu että se jopa hämärtää muun materiaalin sinänsä korkean tason - mutta vaikka toista näin selvää huippua ei levyltä löydy, se on silti hieno esimerkki äänen ja juurten - perinteen tuntemisen ja sen päälle rakentamisen - voimasta.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

245. Pugh Rogefeldt: Människors hantverk (1991): Ruotsalaisen rockinmoniottelijan synteesi

Pugh Rogefeldt on sikäli mielenkiintoinen artisti, että hän on urallaan ehtinyt tehdä monenlaista musiikkia - psykedeliasta heviin, kantrista ruotsalaisiin kansansäveliin ja iskelmästa rajuun rock´n´rolliin, mutta samalla hänen tuotannossaan on selvä oma identiteetti joka aina puskee läpi. Sen lisäksi hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin ja on nyt julkaissut hyviä levyjä kuudella eri vuosikymmenellä, tosin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aika harvaan tahtiin.

Tämä albumi on oikeastaan hänen "tavallisin" tekeleensä - eräänlainen synteesi urasta siihen asti. Se on maanläheinen juuripoplevy, äänimaailma on ainakin aikaisekseen mukavan ilmava ja luonnollinen, bändi soittaa maukkaasti ja kappaleet ovat järjestään hyviä. Kymmenen biisin pakettiin mahtuu esimerkkejä hänen aikaisemmista mieltymyksistään miltei laidasta laitaan, ja sovituksissa on pikku jippoja ja lisämausteita jotka tekevät kokonaisuudesta jopa hämmästyttävän monipuolisen.

Minun suosikkejani ovat mm. linjakas pophymni "Snart kommer det en vind", haitarisoinnuin maustettu "Fredagstango" ja The Boppersin taustalaulun sekä räkäisen saksofonin voimin 50-luvulle nyökkäävä "Besökaren", mutta myös perinteisempää rocklinjaa edustavat "Aldrig för sent" ja "Fri väg ut" soivat mukavasti, samoin lopetus "Babylon" joka on loppua päin kasvava sormiovetoinen balladi. Kun myös perinteisempi kantri- ja folkmeno on edustettuna, on tämä siis varsin monipuolinen kokonaisuus mutta silti hallitusti yhdestä puusta veistetty.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

244. Rolf (Roffe) Wikströms Hjärtslag: Bluesman (1983): Kansankodin siniseltä puolelta

Yksi musiikinharrastukseni tärkeimmistä vaiheista sai enemmän tai vähemmän alkunsa tästä levystä. Olin toki kuullut bluesia aikaisemminkin, joskin enimmäkseen rockbändien "sivuhuomautuksina", mutta tämä oli ensimmäinen albumin mittainen kokonaisuus, joka iski tajuntaani ja jätti siihen ikuisen polttomerkin. Sittemmin bluesia on tullut kuunneltua enemmänkin...

Roffe Wikström on pahuksenmoinen kitaristi, ennen kaikkea livenä, mutta myös näin levytettynä. Ensimmäinen ja suurin suosikkini näistä esityksistä, "Bedragen och besviken" - eli Otis Rushin klassinen "Double Trouble" - kulkee juuri sellaisen kitarasoundin kantamana, joka jotenkin soittaa ihokarvat minulta pystyyn, ja soolot ovat muutenkin maukkaita. Bändin, Hjärtslagin, sointi on mukavan vanhakantainen mutta silti täyttä verta ja lihaa - ja äänimaailma tuntuu luonnolliselta. Biisit ovat hyviä - tarinat sosiaalirealismia, sävellykset klassista kaavaa noudattavia. Lainabiisejä on tuon Rushin lisäksi ainakin Percy Mayfieldin "Danger Zone" - eli "Jorden är ett dårhus", mutta niinkuin jo laulujen ruotsinkielisistä nimistä voi päätellä, hän tekee lainoistakin omiaan.

Mutta ennen kaikkea hän on laulajana loistava bluestulkki. Välillä tulkinta menee hieman yli - ärinäksi ja korinaksi - mutta useimmiten hän pysyy hyvän maun ja uskottavuuden rajojen sisällä. "Double Trouble" on siis hieno versio, minusta jopa alkuperäistä parempi, mutta vielä hienompi esitys on Howlin´ Wolfille omistettu "Vargen är död", joka todella tekee kunniaa omistuskohteelleen - hieno pianoriffi ja sitten tuo osittain ulvottu laulu tartuvat selkäpiihin. "När jag ramla och slog mig" on vauhdikas tarina siitä, miten hassusti voi sattua jos joutuu virkavallan kynsiin, kun taas "Natten faller" ja etenkin lopetus "Fallna änglar" ovat esimerkkejä siitä, että bluesmiehemme taitaa myös hiljaisempia vivahteita.

Olen käynyt Roffen keikalla kolmesti, ja ne ovat olleet hienoja kokemuksia, ja levyjä on hyllyssäni pitkä rivi. Nekin voisi periaatteessa kehua vaikka kaikki, mutta esimerkiksi tämä levy on oikein hyvä lähtökohta - vaikkapa elinikäiseen bluesharrastukseen.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

243. Gov´t Mule: Life before Insanity (2000): Sähköisiä sinisäveliä

Harvassa ovat ne muusikot tai bändit, joien koko tuotanto olisi järjestään niin laadukasta ettei tarvitsisi kiinnittää huomiota esim. kappaleen tai koko levyn vaihtamiseen kesken kuuntelun, mutta Warren Haynes ja kumppanit eli Gov´t Mule hoitavat tämän teeman juuri kuin pitääkin, levyttäen sopivin väliajoin lisää "ajattelevan miehen juurisoittoa". Vuoden 1995 debyytistä viimevuotiseen "Shout":iin kaikki levyt ovat olleet vähintään tyydyttäviä, ja jotkut suorastaan loisteliaita.

Perusresepti on pysynyt samana - bluespohjaista rockia, jossa annetaan tilaa sooloille ja jammailulle, mutta jonka pohjana on kunnon sävellystyö. Bändi - alunperin trio, sittemmin myös koskettimilla vahvistettu - soi kuin unelma, sovitusten dynamiikka on hieno ja Warren Haynes on paitsi kitaristivelho myös oiva biisintekijä ja erinomainen laulaja. Tämä bändin kolmas studiolevy on nimenomaan sitä itseään - oikeaa musiikkia oikeilla soittimilla.

Nopeammat biisit joko funkahtavat kevyesti, kuten aloitus "Wandering Child" tai kulkevat suoraviivaisemmin kuten "Bad Little Doggie", kun taas esimerkiksi "World Gone Wild" on esimerkki dynamiikasta, jossa jopa tempovaihtelut tuntuvat perustelluilta. "Lay Your Burden Down" omaa levyn koukuttavimman kertosäkeen, kun taas "I Think You Know What I Mean" yhdistää heviyden, bluesin ja tietyn räkäisyyden ilmavuuteen. "Tastes Like Wine" on esimerkki sellaisesta pidätellystä voimasta, josta tehdään mestariteoksia silloin kun ymmärretään rakentaa tarina akustisesta alusta sähköiseen paisutukseen.

Haynes kumppaneineen eivät pelkää soittoajan venyttämistä - yksikään Mulen albumi ei taida olla alle tunnin pituinen - mutta aika ei silti käy pitkäksi, koska sävelet, sävy ja suullinen esitys kestävät koko matkan. Tyyliä ja taitoa löytyy joka lähtöön - nämä sähköiset sinisävelet ovat (anteeksi kliseemäinen ylisanani) ajatonta kamaa.