255. Jeff Healey Band: See The Light (1988): Sokean miehen visio

Mikä tekee hyvän blueslevyn? Tätä blogia seuranneet tietävät, että minä pidän hyvistä laulajista, biiseistä ja sovituksista. Arvostan toki hyvää soittamista, mutta se ei bluesissa aina ole tärkein pointti. Olen kitaroinnin suhteen valikoiva, ja liika on useimmiten liikaa. En ole varsinainen soundifriikki, mutta vanhoissa äänitteissä huono laatu voi joskus haudata kuuntelukokemuksen alleen - ja sitä paitsi blues ei minulle ole biisin rakenne, vaan tunnelma. Ja se voi kohdata vaikka nuorta valkoista miestä (tai naista) - se ei ole orjien jälkeläisten omaisuutta.

Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".

Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.

254. Queen: Jazz (1978): Tästä alkoi rock

Tämä ei taida olla Queenin myydyin, arvostetuin tai suositun levy, mutta minun kirjoissani sillä on erityisasema, koska sen myötä minulle 13-vuotiaana kolahti "postbeatleaaninen rock". Siitä lähti paitsi elinikäinen Queendiggailu, myös kiinnostus raskaampaan rockiin joka myös taitaa olla pysyvää laatua. Mutta ennen kaikkea jo Beatlesin myötä tullut idea siitä, että kunnon poplevyä kuunnellessa voi odottaa seuraavaksi vaikka mitä, sai Queenin tuotannosta vahvistusta. Ja vaikka jotkut bändin muista levyistä kieltämättä ovat soineet useammin minunkin soittimessani, tämä pakkaa olemaan se jonka ääreen palaan.

Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.

Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.

Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.

253. Rosanne Cash: The River & The Thread (2014): Melankolian koko väripaletti

Vuosi on vasta puolessavälissä, mutta ihmettelisin suuresti jos joku muu teos onnistuu riistämään vuoden albumin arvonimeä tältä levyltä, joka ilmestyi helmikuussa, jota olen siitä lähtien kuunnellut enenmmän kuin mitään muuta levyä, ja joka vieläkin on kerta kerralta parempi. Lähin vertailukohta on hänen aikaisempi mestariteoksensa ”Rules Of Travel”, joka kuuluu 2000-luvun tähän asti parhaimpiin albumeihin, mutta tämä saattaa olla jopa vielä parempi.

Ainekset ovat yksinkertaiset; Rosannen kaihoisa ja hieman nuhainen ääni, sävellykset joiden etupäässä mollivoittoiset sävelkulut osuvat johonkin kaihohermoon suomalaisessa sielussani, bändin hienovarainen mutta elävä soitanta ja – anteeksi – ajattoman ilmavat sovitukset. Hänen aikaisempiin levyihinsä verrattuna äänipaletti on hieman leveämpi, mutta silti hillitty; pikku mausteita löytyy joka biisistä, mutta kikkailuun ei sorruta. Periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista aineksista on taas rakennettu kokonaisuus, josta on vaikea erottaa heikkoja kohtia.

Suurimpia suosikkibiisejäni tähän mennessä ovat kantripoljentoinen ”Sunken Lands”, unelmoivan hidas ”Night School”, maantielle kaipaava avaus ”A Feather´s Not A Bird” oveline jousineen ja bluesahtavisti kävelevä ”Tell Heaven”, mutta kuunnellessani tätä kerrasta toiseen, on esiin noussut aina uusia suosikkeja. Esimerkiksi juuri nyt soi levyn ”stadionrockbiisi” ”Modern Blue”, jota koristaa muheva slidekitarointi ja tarttuva kuoro-osuus, ja joka kuulostaa mahtavalta. Ja kokonaisuus on sitä luokkaa, ettei vielä ole tullut tarvetta hyppiä biislistassa, vaan sen antaa mielellään soida alusta loppuun tai vaikka shuffletoiminnolla.

Ja vaikka kokonaisuus siis on hyvinkin yhtenäinen, se ei silti ole tasapaksu. Se on pikemminkin kuin jonkinlainen maisemamaalaus, jota tarkastellessa löytyy aina uusia sinisävyisiä yksityiskohtia, ilman että aikaisemmin löydetyt menettäisivät tenhoaan – melankolian koko väripaletti on muutakin kuin pelkkää sinistä.

251-252. Mike Oldfield: Crises (1983) & Discovery (1984): Iskelmäprogen merkkiteoksia

Discovery kuuluu musiikkiharrastukseni sarjaan ”kadonneet helmet”; minulla oli 80-luvulla C-kasetti, jolle olin äänittänyt sen sekä sen lähes yhtä hyvän edeltäjän, ”Crisesin”, ja jota aikanaan soitin paljon. Kasetit eivät ole ikuisia, mutta kun sitten 90-luvulla ”Crises” tuli liitettyä levykokoelmaan, sen seuraajaa ei niin vain löytynytkään. Tässä(kin) tapauksessa Spotify on osoittautunut ratkaisuksi, ja jonkun aikaa olen saanut taas nauttia molemmista teoksista.

Mike Oldfield on sinänsä kiinnostava tapaus – koska nuoruudessani liikuin progevaikutteisissa muusikkopiireissä, esimerkiksi ”Tubular Bells” tuli tutuksi, mutta minua eivät pitkät instrumentaaliteokset niin liikuttaneet. Sen sijaan Oldfieldin popimmat jutut, usein eri (nais)vokalistien kanssa tehdyt, olivat oikein makoisia, ja nämä albumit ovat sen tuotannon kohokohta. Olisiko tämä ehkä jotakin iskelmäprogea?

”Crises” sisältää tunnetummat hitit – kaihoisa ”Moonlight Shadow”, jonka avulla Maggie Reilly saavutti tähtistatuksen, sekä majesteettinen ”Shadow On The Wall”, jossa mikin ääressä taas on vanha kunnon raspikurkku Roger Hodgson, ovat molemmat sekä säveleltään että tuotannoltaan korvia hiveleviä, ja vielä hienompi on leijuva ”Foreign Affair”, mutta kokonaisvaikutelma on hieman epätasainen. Levyn ”poplaulupuolisko” on silti hyvin kuunneltava kokonaisuus.

”Discovery” on tasaisempi laulukokoelma, ja jos sitä jotenkin haluaisi moittia, voisi väittää sen yrittävän jatkaa noiden hittien teemoja mutta laimennettuina – niinpä esim. nimikappaleessa on tiettyjä piirteitä ”Shadow On The Wall”ista, mutta ei yhtä iskevässä muodossa, kun taas hitinpoikanen ”To France” ja esim. ”Trick Of The Light” tunnelmoivat aika lailla ”Moonlight Shadow”n tapaisesti. Toisaalta kaikki nämä laulut toimivat hyvin omillaan. Tällä levyllä lyhyemmät, lauletut biisit ovat pääosassa, mikä sekin sopii minulle, mutta myös kaksitoistaminuuttinen ”The Lake” on lajissaan hyvä.

On myönnettävä, etten tunne Mike Oldfieldin koko tuotantoa niin hyvin, että osaisin arvioida missä määrin tiettyjen teemojen ja sävelkulkujen toistaminen ja kehittely yksinkertaisesti vain on hänen tapansa. Ja näin jälkeenpäin on hauska huomata hänen olleen jonkinlainen tienavaaja – näitä syntikkasoundeja ja koskettimien ja kielisoitinten vuorovaikutusta on kuultu jälkeenkinpäin, ja vaikka nämä ovat pahamaineiselta 80-luvulta, on kokonaisuus myös kestänyt ajan hammasta oikein hyvin.