275. Popeda: Mustat enkelit (1982): Totuus rockmusiikista 34 minuutissa

Kun aikoinani kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa seitsemäntoista vuoden herkässä iässä, en kyllä olisi uskonut kuuntelevani sitä vielä viisikymppisenä, saati sitä että Pate ja Popeda olisivat voimissaan vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Niin vain kävin, ja ihme kyllä tämä musiikkimme perusilmiö on tuottanut huomattavan määrän täysin relevanttia musiikkiakin - tosin kyllä myös aika paljon aika heppoistakin kamaa.

Mutta vaikka myöhemmätkin levyt ovat minulle maittaneet, täytyy pitkässä juoksussa nostaa esille bändin vuosina 1980-1982 ilmestyneet toinen, kolmas ja neljäs albumi. Alkuaikojen Popeda oli viehko sekoitus hulluutta, raivoa ja rujoa kauneutta, ja pohja oli tiukasti rockin perinteessä, ilman myöhempiä tiluliluja, ja kehitys kulminoitui "Mustiin enkeleihin". Tämän levyn yhteentoista biisiin ja kolmeenkymmeneenneljään minuuttiin mahtuu itse asiassa totuus rockmusiikista.

Aloitus "Kuulat sekaisin" on raivokas rypistys, "Polttaa" taas raskaanmakeaa kaahausta ja "Yö" bändin voimaballadien kulmakiviä. "ABCD-Rock" on juuri sitä mitä ensimmäinen rivi lupaa; "Minä olen kotoisin Neandertaalista" - ja sitten A-puolen lopetusbiisi "Kymmenen uutiset" yllättäen onkin sodanvastainen kannanotto. B-puoli on lisää samaa - raivorockista kantrahtaviin aivottomuuksiin - mutta sen päättää yksi bändin ja koko Suomirockin kovimmista biisikaksikoista; "Jos joet olis..." on bändin koko uran hienoin buugie, "Sika-Anteron laulu" taas sellainen laulajan testamentti-balladi josta monet ns. katu-uskottavuuden tavoittelijat antaisivat vasemman kätensä.

Ylipäätänsä sävellykset toimivat, mutta tärkeämmässä osassa ovat sanat ja ennen kaikkea sovitukset. Soundi on tarvittaessa painava ja jopa raivokas, tarvittaessa kevyt ja hengittävä, mutta kautta linjan elävä ja luontainen. Nimenomaan rockin riemun, raivon ja rienauksen liitto toteutui tällä albumilla tavalla, johon Popeda ei sittemmin oikein ole päässyt - joko on tehty liian tyylipuhdasta heviä tai sitten on yritetty huumoria sekaisin tuloksin, ja kaiken lisäksi etenkin 90-luvun albumit olivat ylipitkiä. Tällä levyllä sekoitus on balanssissa, ja ylipappi Pate Mustajärvi tulkitsijana voimissaan.

274. Crowded House: Temple Of Low Men (1988): Lauluntekotaidon voitto

1980-luku oli ongelmallista aikaa. Vaikka silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia, ja itse olin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, minua haittasi jo silloin ja ehkä vielä enemmän jälkeenpäin se, että muovinen ja tunkkainen äänimaailma pilasi monta hienoa levyä - ja varjosti monen artistin uraa kokonaisuutena. Toisaalta oli myös niitä, jotka pystyivät nousemaan soundin yläpuolelle, vaikka tekivätkin "silkkaa popmusiikkia" - niitä, joiden laulut ja esitykset nousivat aikasidonnaisuuden yläpuolelle.

Yksi parhaista esimerkeistä oli Neil Finn ja hänen bändinsä Crowded House. Tämä, heidän toinen pitkäsoittonsa, on tehty kaikkien ajan mausteiden kanssa, ja kuitenkin se kuulostaa hyvältä tänäänkin. Jopa ajoittain aika kosketinvoittoisen soundin muoviset kohdat toimivat tänäkin päivänä pikemminkin pikantteina yksityiskohtina, jotka maustavat kokonaisuutta.

Voittajan tästä bändistä tekee ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin Neil Finn on loistava poplaulaja - ilmeikäs, herkkä, tunteellinen mutta ei siirappinen, tarvittaessa jäntevä. Ja ennen kaikkea hänen biisinsä ovat yksinkertaisesti loistavia. Tältäkin levyltä löytyy kovatasoinen sarja, kuten mukava balladi "Better Be Home Soon", riemukas "Sister Madly", klassinen popbiisi "Never Be The Same" - ja ei vain yksi vaan kaksi kuolematonta popklassikkoa. 

"I Feel Possessed" omaa täydellisen kertosäkeen, värssytkin toimivat hienosti, introssa on hauska kiertoteema ja teksti on loistava. Sitäkin parempi on "Into Temptation", jonka mielenkiintoinen tarina, hieno sävel, herkkä sovitus ja tarkka esitys rakentavat yhden 1980-luvun ellei koko pophistorian kauneimmista balladeista - se on yksi niistä biiseistä, joka oikeassa mielentilassa kuultuna nostaa ihokarvat pystyyn.

Mutta vaikka nämä kaksi esitystä ovat siis loistavia, muu levy ei kuitenkaan jää niiden varjoon, vaan kokonaisuus kestää kuuntelua kerrasta toiseen. Sama pätee melkein kaikkeen, mitä Neil Finn on urallaan julkaissut, mutta välillä hänen musiikkinsa on hieman liian kokeilunhaluista minun popnörttikorvalleni, joskus taas aikasidoinnaisuus toimii hieman häiritsevänä yksityiskohtana - joskin pohjalla aina on sama asia - vankka lauluntekotaito.

273. John Hiatt: Perfectly Good Guitar (1993): Ihan hyvää kitaraa (ja muutakin soittoa ja laulua)

Jos olen katsonut oikein, olen tähän mennessä kehunut John Hiattin tuotantoa 1980-, 2000- ja 2010-luvuilta, joten tasapuolisuuden nimissä myös 1990-luku pitää tuoda esille. Vuosina 1990-97 häneltä ilmestyi kolme oikein hyvää levyä ja kaksi pikemminkin OK-osastoon kuuluvaa, ja niistä kolmesta hyvästä tämä vuoden 1993 julkaisu on minusta paras.

Hiattin tuotannosta löytyy sekä hieman riisutumpaa kamaa että "enemmän tuotettua", ja tämä levy kuuluu jälkeisempään osastoon. Soundissa on pohjaa ja meno yltyy välillä jopa raivokkaaksi, kuten alunperin käsittääkseni Iggy Popille tehdyssä avausbiisissä "Something Wild", joka kuuluu Johnin äänekkäimpiin levytyksiin. Alue ei ehkä ole hänen omintaan, mutta tulkinta uppoaa allekirjoittaneeseen kuin väärä raha. Särökitara soi muuallakin, hyvänä esimerkkinä "Loving A Hurricane", ja ylipäätänsä tämä on ehkä hänen "rokein" levynsä, jos sillä tarkoitetaan mainstreamrockia pikemmin kuin juurikamaa.

Kaikki ei silti ole pelkkää rämpytystä; levyn suurimman kokokohdan, "When You Hold Me Tight":in funkahtava svengi viittaa jonnekin suistomaille, tappavan tehokkain tuloksin, ja hitaampaakin kamaa löytyy. Nimibiisi on uljas kitaravetoinen hymni - sellaisia löytyy useimmilta hänen levyiltään - "Blue Telescope" taas eteerisempi esitys, ja "Angel" ja "Wreck Of The Barbie Ferrari" tuovat soppaan hieman modernimpia mausteita.

Soundista riippumatta soitto kulkee, ja Johnin ääni on hyvässä terässä - ja kaiken pohjana on tietenkin hyvä biisimateriaali. Niinkuin aina, teksteissä on asiaa, ja sävellykset ovat skaalalla kelvollisesta loistavaan. Olen ollut lukevinani, ettei kriitikkokunta noteeraa tätä levytystä kovinkaan korkealle Hiattin mittavassa tuotannossa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Ihan hyvää kitaraa, ja muutakin soittoa ja laulua.