Maailman paras levy 1968

Vuonna 1968 kevyt musiikki muuttui ainakin minun korvissani yhä monimuotoisemmaksi, ja tietyt suosikkityylilajini kuten esimerkiksi heavy (tai se mistä sitten kehittyi heavy) alkoivat löytää kuosinsa - ja jotkut vanhat suosikkini joiden lähtökohtana oli brittipop olivat jo kasvaneet ulos alkuperäisistä vaatteistaan.

Yksi suosikeistani teki poikkeuksen - siinä kun monet entiset popbändit löysivät juurimusiikin, hurahti nimenomaan R&B:n parissa alkunsa saanut Manfred Mann poppiin. Popsinglejä oli sinänsä tullut myös Paul Jonesin aikakaudella, mutta albumin mitassa Mighty Garvey! (lähemmin täällä) on häikäilemättömän popahtava veto. Soundipaletti on leveä, Mike D´Abo selvästi genren taitava laulaja, ja maestro itse on löytämässä sitä sormiovelhoutta, josta oli kasvava Earth Band. MMEB:n 70- ja 80-lukujen (ja miksei myöhemmätkin, ne harvat mitä on tehty) levytykset ovat minulle rakkaita juuri tuon soundimaailmansa vuoksi, ja tämä sinänsä loistava albumi joka ehkä kuulostaa hieman epätyypilliseltä juuri vuonna 1968 on minun korvissani ketjun ensimmäinen vahva lenkki.

Ja jos asia ei ole käynyt ennestään selväksi, minulle ehkä kaikkein rakkain kevyen musiikin alalaji on syvän etelän soul, jonka parhaat vuodet alkoivat noin 1967 ja päättyivät Staxin konkurssiin ja diskon tuloon 1970-luvin puolivälissä. Hyvää soulia tehtiin kyllä aikaisemminkin - Sam Cookesta Otis Reddingin kautta vaikkapa Wilson Pickettiin - ja sitä tehdään vielä tänäkin päivänä, mutta minun korvissani tuo soundi löysi kuosinsa 60-luvun loppupuoliskon alkupuolella.

Yksi tämän ajan ja soundin kiintotähdistä oli Johnnie Taylor, jonka suurin hitti "Who´s Making Love" ilmestyi juuri 1968. Se on menobiisi parhaasta päästä, jonka kertosäe tarttuu kuin häkä, ja jonka biitti saa kankeammankin menojalan vipattamaan lupaavasti. Tuotanto on taattua Staxia, jossa nyanssin taju täydentää paahtoa, ja Johnnien ääni on persoonallinen ja miellyttävä - juuri sellainen omansa, jonka helposti tunnistaa. Hänen 1960-luvun levytyksensä olivat aika juurevia, kun taas 1970-luku toi mukanaan funkympiä ja toisaalta viihteellisempiä sävyjä, mutta tyylitaju pysyi hanskassa.

Aikakausi toi mukanaan monta muutakin tähteä minunkin musiikkitaivaalleni - joista muutamiin minun onkin syytä vielä palata. Tuo alussa mainitsemani monimuotoisuus kuului myös mustassa musiikissa ja toisaalta bluesia ja soulia esittäneiden valkoisten nimien soinneissa, mutta tietynlainen "vanhan kansan poljento" piti ja pitää silti kutinsa vastakin.

Maailman paras levy 1967

1967 on pophistoriassa yleisesti ottaen ehkä enemmän rakkauden, hippiyden ja Beatlesin vuosi, mutta minun suosikkilevytykseni tältä vuodelta löytyvät toiselta suunnalta. Biiseistä aloittaakseni, ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni ilmestyi silloin. Kyseinen kappale on iki-ihana soulballadi, kielletystä rakkaudesta, tunnontuskista ja intohimosta kertova The Dark End Of The Street, jonka alunperin levytti yksi soulin suurista tuntemattomista, James Carr. Hänen versionsa onkin toiseksi paras kaikista kuulemistani - ja olen kuullut kohtuullisen monta - mutta vielä paremmaksi tämän laulun pistää Percy Sledge, jonka tulkinta käsittääkseni tuli julki samana vuonna.

Percyn veto iski nuoren miehen tajuntaan kaksikymppisenä - hänen erinomainen Charly-kokoelmansa "Any Day Now" oli ensimmäinen tietoinen soulhankintani joskus talvella 1984-85, ensimmäisenä opiskeluvuonna, ja sitä tulikin höylättyä hartaasti erilaisissa opiskelijajuhlissa ja etenkin yön myöhäisinä tunteina, kun juhlat olivat ohi. Tuo levy on täynnä hienoja tulkintoja, hänen läpimurtohitistään "When A Man Loves A Woman" lähtien, mutta ne kalpenevat juuri tämän laulun rinnalla. Sittemmin sen levyttivät melkein kaikki soultähdet, ja ovatpa omat versionsa tehneet mm. irkkusuperbändi Moving Hearts sekä Elvis Costello.

Jo ennen Percyn kokoelmaa olin ehtinyt seota bluesiin, hankittuani mm. ensimmäiset Bobby Blandin ja Albert Kingin levyni, ja viimeksimainitun soulahtava tyyli on jotenkin jäänyt minulle päälle sellaisena oletusarvona, jota vasten kaikki ns. musta musiikki vertautuu. Hyvä laulaja, etevä kitaristi, elävä rytmiryhmä ja taustalla torvia - mitäpä sitä muuta tarvitsee? Hänen vuonna 1967 ilmestynyt "Born Under A Bad Sign"-albuminsa on ehkä se hetki, jolloin tämä soundi puhkeaa kukkaan, ja se eli läpi hänen Stax-uransa 1970-luvun puoliväliin asti ja vielä Tomatolla hieman sliipattuna ja diskofioituna muutaman vuoden sen jälkeen.

Oikeastaan on makuasia, minkä hänen albumeistaan nostaa esille, mutta tämä tuli ensin, ja tältä löytyy muutamia hänen kaikkein parhaista esityksistään. Nimibiisi ja "Oh, Pretty Woman" määrittelevät enemmän tai vähemmän soulbluesin soundin, ja kaiken kruununa on hitaan majesteettinen "As The Years Go Passing By", jonka myös ovat levyttäneet suurin piirtein kaikki kynnelle kykenevät - mutta Albertin tulkinta on minulle se oikea, vaikka ei taida ollakaan alkuperäinen. Ja tämän biisin tekevät nimenomaan torvet ja laulu - vaikka hän on yksi lempikitaristeistani, tässä tapauksessa kitara on taka-alalla.

Maailman paras levy 1966

Vuoden 1966 suosikkini ovat edeltävän vuoden tapaan brittibändien tuotoksia. Tietyllä tavalla albumi tuli täysi-ikäiseksi, ja sen kunniaksi monet ajan suosikit saivat aikaan komeita kokonaisuuksia. Beatlesin "Revolver" ja Rolling Stonesin "Aftermath" ovat molemmat oikein hyviä, mutta minun kirjoissani vielä astetta kovempi on The Kinksin "Face To Face" (aikaisempi arvioni täällä). Tällä albumilla bändin alkuaikojen rytinä, Ray Daviesin perienglantilainen nostalgia ja tuore pop lyövät kättä monipuolisella tavalla, kruununaan yksi pophistorian täydellisimmistä helmistä, pennittömän playboyn päivää kertaava "Sunny Afternoon".

Kinks on kulkenut mukanani musiikkiharrastukseni alkuajoista, ja hyllystäni löytyykin pitkä rivi julkaisuja 60-luvulta 90-luvun alkuun - ja Ray Daviesin 2000-luvun soolot päälle. Vaikka jokainen levytys ei ole täysosuma, on sellaisia siunaantunut aina maailman ensimmäisistä hevibiiseistä ("You Really Got Me" ja "All Day And All Of The Night" 1964) "Days":in ja "Lolan" kaltaisten esitysten kautta loistavaan "Sleepwalker"-levyyn ja 80-luvun alun renessanssiin. Vaikka välillä on tehty ajatuksellisesti ja soitannollisesti huojuvampaa kamaa, on Daviesin visio ollut selvä koko matkan ajan.

Vuoden 1966 biisin teki sitten vieläkin pitkäikäisempi yhtye, joka itse asiassa on levyttänyt vähintään hyvää musiikkia viiden peräkkäisen vuosikymmenen ajan, ja soittaa täysille saleille vielä kuudentena. Myös Rolling Stones on vallannut aika ison osan levyhyllyäni, ja sen kaikista mestariteoksista minulle kaikkein rakkain taitaa olla "Paint It Black", tummasävyisenä jyräävä powerpopbiisi joka on yksi yhtyeen parhaista sävellyksistä ja samalla yksi Mick Jaggerin parhaista laulusuorituksista.
Stonesien tuotannossa on monta muutakin hyvää ehdokasta eri vuosien parhaiksi biiseiksi - etupäässä ehkä iki-ihana "Angie" (1973), rajoja rikkova "Miss You" (1978) ja svengaava "Waiting On A Friend" (1981), mutta joka albumille on yleensä siunaantunut vähintään yksi mestariteos, joskus useampiakin.

Ylipäätänsä vielä tänä vuonna suosikkilistoillani ovat korkealla nimenomaan teinivuosieni popsuosikit - albumeissa koska esim. blues- ja soultähtien albumit eivät vielä olleet niin loistokkaita kokonaisuuksia (tosin ainakin "Little Milton Sings Big Blues" ilmestyi juuri 1966), ja biiseissä koska musta musiikki minun korvissani soundillisesti kasvoi täyteen mittaansa vasta hieman myöhemmin. Olen myös huomaavinani, suosikkibiisejä pohtiessa, että ne varhaisimmat suosikit usein pitävät kutinsa kun ryhtyy tekemään listaa - varsinkin jos kyseessä on ihan uusina kuullut esitykset. Vuoden 1966 osalta tosin kaikki musiikkikokemukseni ovat kyllä jälkikäteen koettuja...

Maailman paras levy 1965

Vuosi 1965 sattui olemaan paitsi allekirjoittaneen syntymävuosi myös sitä aikaa jolloin albumikäsite alkoi saada popmusiikissa muutakin sisältöä kuin "vain" kerätä viimeisimmät sinkkuhitit ja muut levytykset sopivan markkinoitavaan kokoon. Yksi tämän kehityksen edelläkävijöistä taisi olla The Beatles, jonka albumit tähän aikaan alkoivat jo olla aikamoisia taideteoksia. Myöhemmin heidän "teemme mitä haluamme, koska voimme"-linjansa meni mielestäni hieman yli, kokonaisvaikutelman kustannuksella, mutta "Rubber Soul" oli nimenomaan taitavana popkokonaisuutena ihan omaa luokkaansa. Lainabiisit olivat jääneet pois, sovitukset olivat monipuolisia ja sinkkuhitin olisi voinut saada melkein mistä tahansa levyn kappaleista.

Olen kehunut tämän levyn aikaisemmin (täällä), eikä siihen ole paljonkaan lisättävää kuin että olen tainnut muistaa hieman väärin - tämä ei ole ensimmäinen ostamani levy, koska sain sen joululahjaksi 1978 ja olin joululahjaostosten yhteydessä ihan omin päin hankkinut saman poppoon "Magical Mystery Tourin", vaan järjestyksessä toinen, mutta ranking pitää. Ja Beatlesit olivat ensimmäinen yhtye, jota todella fanitin (ennen sitä olin lähinnä kuunnellut kotimaista iskelmää ja Abbaa, mutta en esim ostanut kasetteja) - kuten RS-jutussa totesin, kahdeksan ensimmäistä levyäni oli Beatlesia, ja alkupään levyhankinnoista monet olivat sitten entisen beatlejen myöhempiä levytyksiä.

Yksi juttu, joka on näin myöhemmin vain nostanut "Rubber Soulin" arvoa on se, että vaikka melkein puolet albumista on tunnetumpia hittibiisejä (esim. klassisella "Punaisella tuplalla" on kuusi levyn neljästätoista laulusta), ovat minun suurimmat suosikkini niitä muita - "You Won´t See Me", "Think For Yourself", "The Word", "Run For Your Life" ja etenkin "Wait" ovat pophelmiä jotka hakkaavat suuren osan sekä Fab Fourin että muiden ajan yhtyeiden tuotannosta mennen tullen.

Moni muukin Beatles-LP voisi komeilla tällä listalla - itse asiassa vuosina 1963-1969 löytyy joka kerta vähintään yksi ehdokas vuoden levyksi, ja "Let It Be" tippuu joukosta lähinnä koska sen myöhemmin julkaistu "riisuttu versio" on minusta alkuperäistä aika lailla parempi.

Jos Liverpoolin nelikko teki enemmän popmusiikkia, oli Englannissa muita bändejä jotka olivat enemmän kallellaan bluesin suuntaan ja pysyttelivät afroamerikkalaisen musiikin perinteessä kiinni. Näistä minun varhaisimpia suosikkejani oli The Animals, jonka ensimmäinen versio oli aika tiukkalinjainen pumppu. Myöhemmin bändi teki Eric Burdonin johdolla aika psykedeelistä kamaa, mutta tämä minun suosikkibiisini, harras Ray Charles-tulkinta "I Believe To My Soul", on silkkaa sineä. Burdonin laulutulkinta on vakuuttava, mutta ennen kaikkea bändin hillitty ja sävykäs esitys vakuuttaa. Alan Pricen piano on tärkeässä osassa, eikä kokonaisuutta pilata liialla hosumisella tai räntäntäntällä, niinkuin innokkaille nuorille valkoisille miehille joskus saattoi käydä.

Vasta tässä vaiheessa huomaan, että vuoden 1965 sekä albumin että biisin nimestä löytyy sana "soul" - se onkin vihje yhdestä suunnasta, johon musiikkimakuni lähti kehittymään, joskin on paikallaan että lähtökohtana olivat brittibändit... Ehkä Animalsiakin tärkeämpiä minun musiikillisella alkutaipaleellani olivat mm. Kinks, Rolling Stones, Van Morrisonin Them ja etenkin Manfred Mann, mutta niihin palaan myöhemmin.  Taitaa olla aika tavallinen tarina myös yleisemmin ns. mustan musiikin harrastajien keskuudessa, että on ensin ihasteltu saarivaltiosta tulleita äänitteitä ja sitten lähdetty etsimään lähteitä.

2015: Uudet kujeet, vanha teema: Vuoden suosikkikappaleeni ja -albumini 1965-2014

Olen nyt pitänyt tätä blogia kuuden vuoden ja 275 albumin ajan, ja mieleeni tuli että voisin vaikka yrittää uusiutua hieman, hukkaamatta silti koko hankkeen alkuperäistä ajatusta. Koska vuosi 2015 sattumoisin on myös oma merkkivuoteni - puoli vuosisataa tulee täyteen - oli seuraava idea, että voisin hieman vetää yhteen tähänastista musiikkimakuani ja levyhyllyäni.

Hieman ajatusta pyöriteltyäni päädyin seuraavaan ajatukseen: Vuoden 2015 aikana aion esitellä jokaiselta elinvuodeltani yhden suosikkibiisin ja yhden suosikkialbumin. Ajattelin yrittää edetä yhden vuoden viikkotahtia, ja täten päästä tähän päivään noin seuraavaan vuodenvaihteeseen mennessä. Suuri osa albumeista on jo esitelty tässä blogissa, mutta poikkeuksiakin löytyy - ja toisaalta joistakin levyistä saatan hyvinkin keksiä uutta sanomista. 

Keksin vielä pari rajoitusta mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ensinnäkin jokainen artisti tai yhtye pääsee listalle vain kerran; vaikka esim. Thin Lizzy 1970-luvun lopulla teki useampanakin vuonna sekä kappaleita että albumeja, jotka hyvinkin voisivat täyttää listan, julkaistiin ko. aikana paljon muutakin (melkein) yhtä hyvää musiikkia - mutta minä haluan esitellä mahdollisimman laajan kattauksen.

Toiseksi aion tällä erää jättää suomalaisen ja ruotsalaisen musiikin esittelyn ulkopuolelle - minun (ääni)maailmassani nämä kolme kategoriaa ovat aina kulkeneet rinnakkain, mutta erillisinä, enkä osaa enkä halua vertailla niitä keskenään. Ja jos olen tähän projektiin tyytyväinen, minulla on samalla jatko-osien teemat valmiina...

Eli näillä mennään - kiinnostavia lukuhetkiä!

Vuoden 2014 parhaat

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen inhoavani coutryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.

(julkaistu samanaikaisesti Hamsteri mansikkapaikassa-blogissani)