Maailman paras levy 1991

Musiikki on minun juttuni, kun taas elokuvaa harrastan enemmän satunnaisesti - ja vaikka voisi luulla toisin, musiikkielokuvat eivät yleensä ole kuuluneet suurimpiin suosikkeihini. Tiettyjä poikkeuksiakin on, ja niistä kirkkain on Alan Parkerin vuonna 1991 ohjaama, Roddy Doylen loistavaan kirjaan persutuva The Commitments. Muistan elävästi kuinka kävin sen katsomassa kihlattuni kanssa syksyisenä iltana, ja se oli niin hyvä että sen jälkeen oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa. Hieman myöhemmin pakotin parhaat kaverini mukaan katsomaan sitä - hekin olivat vakuuttuneita, ja meidän oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa (tässä myöhemmässä tapauksessa olisi tosin luultavasti käynyt niin vaikka filmi olisi ollut roskaa).

Ilokseni löysin levykaupasta aika pian myös soundtracklevyn, "The Commitments Vol. 1", ja pakko sekin oli hoitaa kotiin. Homman nimi on soul, aika lailla klassinen sellainen, ja vielä aika autenttisesti esitettynä - tänä päivänä se olisi coverbändin levytys, mutta vielä tuolloin coverilmiö ei ollut yhtä laaja. Musiikillisesti ei siis mitään uutta - mutta vanha toimii hyvin, ja kun solisteina ovat luontainen raspikurkku Andrew Strong (tuolloin vasta 16-vuotias) ja kolme hyvää naisääntä, vaihtelevuuttakin löytyy. Ohjelmisto on etupäässä linjaa Redding-Pickett-Motown, aika tunnettuja biisejä. Monen vuoden ajan tämä levy oli taattua partykamaa, ja aloitusbiisi "Mustang Sally" koki jonkinlaisen uuden renessanssin tämän myötä.

Neil Finn ja Crowded House taas eivät (kai) ole liiemmälti sotkeutuneet elokuva-alaan, mutta tämän poptaiturin ja bändinsä laulut ovat tarinoiltaan ja tunnelmiltaan jotenkin niin visuaalisesti herättäviä, että ainakin minulle ne synnyttävät elokuvallisia pikku tarinoita. Vuonna 1991 ilmestynyt bändin kolmas albumi "Woodface" on niitä niin täynnä, että se oikeastaan olisi voinut olla vuoden levykin, mutta toisaalta ainakin pari parasta laulua on niin loistavaa, että ne pitää mainita erikseen.

Levyn hittibiisi "Weather With You" on sekin yksi kaikkien aikojan suosikkibiiseistäni, vastustamattomine kitarateemoineen ja kulkevine sävelineen, kruununa vielä Finnin veljesten korviahivelevä stemmalaulu, mutta vielä piirun parempi on surumielinen mutta eteenpäin katsova "She Goes On", joka käsittääkseni kertoo poismenneestä rakastetusta tavalla, joka nostaa palan kurkkuun olematta ylitunteellinen. Taas kerran sävelmä on kaunis, sovitus oivaltava, ja solisti-Neil antaa äänensä ikäänkuin kietoutua tekstin ympärille. Klassinen poplaulu, ja Neil Finn on minun ehdokkaani Paul McCartneyn manttelinperijäksi, jos sellaista arvonimeä nyt tarvitaan.

Crowded Housen ja Finnin veljesten urille mahtuu hienoa popmusiikkia vaikka kuinka, ja jo 70-luvulla Solit Enzeissä alkanut ura jatkuu yhä vain. Samalla kun nimenomaan tuo klassikkojen väsääminen on varsinkin Neil Finnille arkipäiväistä, hän on koko ajan säilyttänyt sisäisen etsijänsä - jopa niin, että tuotannolliset seikat välillä hieman hämmentävät musiikin fokusta - mutta ainakin lopputulos on parhaimmillaan sekä ajaton että ajan hermolla.

Maailman paras levy 1990

Nuorempana olin ajoittain aika ehdoton popmusiikin suhteen; eilispäivän ykköshitit, viihteellisetkin, saattoivat olla ihan OK, mutta uusien hittien (ja esittäjien) oli todistettava minulle musiikillinen arvonsa ennenkuin oli pääsyä jatkuvampaan kuunteluun. Niinpä esim. Michael Jackson löysi tiensä levyhyllyyni vasta ihan viime vuosituhannen lopussa, ja Whitney Houstonin debyytti 1985 oli kauan poikkeus sääntöön.

Vuonna 1990 linja oli löystynyt sen verran, että kannoin kotiin Mariah Careyn debyyttialbumin ihan sen varassa, että joku radiossa kuulemani biisi antoi ymmärtää hänellä olevan aika erikoislaatuisen äänen. Hän ei silloin vielä ollut supertähti - mutta siihen ei ollut pitkää matkaa. Albumi kokonaisuutena ei sitten tehnyt niin suurta vaikutusta, mutta "I Don´t Wanna Cry" sitäkin enemmän. Hieno balladi jolla on kaunis sävelmä, hillitty tuotanto ja kruununa Mariahin laulu - matalalta korkealle, hiljaa ja lujaa, mutta koko ajan hanskassa.

Myöhemmin on vastaavia tapauksia eksynyt levyhyllyyn useampiakin, mutta esim Mariah Careyn kohdalla varsinaisia säväytyksiä ovat antaneet korkeintaan yksittäiset kappaleet - kokonaisuuksina hänen niinkuin monen muunkin popdiivan albumit ovat useimmiten hieman liikaa.

Los Lobos taas on kulkenut mukanani, joskin hieman sivuraiteella, jo hamalta 80-luvulta saakka. Jostakin syystä ryhmän albumit ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, olleet lieviä pettymyksiä tai ainakin jotankin vähemmän kuin osiensa summat - mutta toisaalta ehkä näitä osia on niin monta; blues, cumbia, rock, country, akustinen, sähköinen, espanjankielinen, englanninkielinen jne, että niitä on vaikea yhdistää kolmeen varttiin. Jossakin vaiheessa tuotannolliset ratkaisutkin hieman hämmensivät bändin kirkasta soundia.

"The Neighborhood" hoitaa kuitenkin homman kotin, monipuolisesti mutta linjakkaasti. Aloitusbiisi "Down On The Riverbed" rullaa jäntevästi, stemmoissaan mukana muuan herra Hiatt, "I Can´t Understand" on ykkösluokan soulblues, "Georgia Slop" rokkaa höyrypäisesti, "Take My Hand" on kunnon latinoslovari - vaihtelua riittää, mutta paketti kestää. Soitto kulkee mehevästi, ja varsinkin saksofoni on loistava mauste, ja solistien äänet miellyttävät korvaa.

Itse asiassa huomaan nyt, kun kirjoittaessani kuuntelen tätä levyä, että siltä puuttuvat sekä espanjankieliset biisit että akustiset välisoitot. Se varmaan myötävaikuttaa siihen, että tämä Los Lobosin albumiksi tuntuu yhtenäiseltä, mutta toisaalta juuri "latino-osasto" on yleensä tuonut heidän ilmaisuunsa vaihtelua ja ilmavuutta. Mene ja tiedä - nämä ovat usein henkimaailman asioita.

Maailman paras levy 1989

Vuonna 1989 olin aika lailla kelttiläisyyden lumoissa; keväällä tein ensimmäisen irlanninmatkani, yritin lueskella kirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelin tietysti sekä kansan- että popmusiikkia irkkumaustein. Ja kun tutustuu irlantilaiseen kevyeen musiikkiin, Christy Moorea on mahdoton sivuuttaa. Niinpä hänen uusi "Voyage"-albuminsa oli pakollinen hankinta, ja vaikka se ei kokonaisuutena oikein vastannutkaan odotuksiani, siltä löytyi biisi joka vielä tänäänkin kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini.

"Missing You" on kaihoisa mutta vetävä tarina Lontooseen työn ja paremman elämän toivossa muuttaneista irlantilaisistaan, heidän kohtaloistaan, kohtaamastaan kohtelusta ja tuntemastaan häpeästä. Sen sininen sävelmä on liki täydellinen - pelkästään sen ajatteleminen tuo ihon kananlihalle - ja Christy Mooren ääni on samanaikaisessa miehekkyydessään ja sävykkyydessään juuri oikea sen esittämiseen. Folkpopsovitus tukee esitystä hienosti, mutta laulu toimii myös akustisen kitaran kanssa, niinkuin esim. Mooren Turunkeikalla joskus 1991.

Tätä laulua minulla on ollut ilo esittää itsekin työpaikkani juhlissa, ja se kestää jopa minun käsittelyni - kun taas Christy Moore voi laulaa suunnilleen mitä vaan, ja se kuulostaa silti hyvältä. Hän on myös tehnyt mm. yhden kaikkien aikojen suosikkilivelevyistäni; Dublinissa 1994 äänitetty "Live At The Point" kuuluu niihin levyihin, joita voisi kuunnella pelkästään yleisön reaktioiden vuoksi.

Ja vaikka 1980-luku soundillisesti oli aika ankeaa aikaa, pääsi sen viimeisinä vuosina myös vanha kunnon juurimusiikki taas ääniaalloille, jopa niin että sitä ei oltu kompressoitu tunnistamattomaksi. Yksi pitkän linjan muusikko, jonka 15 minuuttia auringonpaisteessa sattuivat juuri tähän aikaan, oli Brendan Croker ja yhtyeensä The Five O´Clock Shadows, jonka samanniminen albumi - ei tosin debyytti vaan ehkä kolmas pitkäsoitto - oli vuoden yksi kohokohta.

Brendanin miellyttävä ääni kruunasi monipuolisen kattauksen rytmimusiikkia - soulista reggaerytmien kautta kantriin - joka esitettiin osaavasti ja sulavasti, sävykkäästi ja sielukkaasti. Levyn hittibiisin "No Money At All" tunnisti mm. Brendanin vanhan kamun Mark Knopflerin kitaroinnista; seuraavana vuonna herrat ja pari muuta yhdistivät voimansa Notting Hillbilliesiksi, mutta se on toinen juttu. Tällä levyllä repertuaariin kuuluivat omat biisit - soulia, kuten "This Man", poppia niinkuin leijuva "Wrong Decision", ja paljon muuta mukavaa.

Brendanin ja bändinsä myöhemmistä vaiheista en sitten tiedä paljoakaan - minulla on vielä yksi 90-luvun alussa ilmestynyt albumi, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa; kerran näin jossain tarjouslevyhyllyssä toisenkin uudemman levyn, mutten tyhmä ostanut. Tämän levyn tenhoa se ei tietenkään vähennä yhtään.

Maailman paras levy 1988

Useimmat musikaaliset suosikkini taitavat olla varsin pitkäikäisiä sellaisia - parhaimmillaan heidän uransa ovat alkaneet jo ennen omaa syntymääni, ja jatkuvat yhä, ja vaikka taso tietysti vaihtelee, mahtuu mukaan yleensä useampiakin huippukohtia. Toisaalta on sitten näitä toisenlaisia suosikkeja - sellaisia, jotka saivat aikaan yhden ainoan hitin, jos sitäkään. Vuoden 1988 tähdenlento minun kirjoissani oli Sam Brown, jonka häkellyttävä hitti "Stop" iski tajuntaan kuin - niin, pysähtymismerkki kesken moottoritien.

Se on liki täydellinen balladi - Brownin kaunis joskaan ei ainutlaatuinen ääni, joka on sortumaisillaan tulkinnan käydessä uskottavuuden rajalla, menemättä siitä yli; teksti, joka säkeistöissä on lähellä jonkinlaista purkausta, ja sävelmä joka tukee tulkintaa, sekä sovitus joka on sekä ajassa kiinni että ajaton, jousineen kaikkineen. Sen tenhon ovat kokeneet muutkin kuin minä; minulla taitaa olla ainakin kahden muunkin artistin tulkinnat levyhyllyssäni, ja kaiken lisäksi pari vuotta myöhemmin ilmestyi John McVien Gotta Band with Lola Thomasin ainoalla albumilla laulu nimeltä "Shot Down By Love", jonka sävellys on huomattavan paljon velkaa "Stop"ille - tekijänä mm. muuan S. Brown.

Ja vaikka Samin levytysura ei tuottannut muuta menestystä, hän on tehnyt lauluja monille muillekin, joten ehkä "yhden hitin ihme" on hänestä hieman liian väheksyvä määritelmä. Määräkään ei tietenkään korvaa laatua.

Myöskään Marti Jones ei ole tietääkseni 80-luvun jälkeen tehnyt kuin pari kolme albumia, mutta vuosina 1985-90 hän levytti tuottajamiehensä Don Dixonin avustamana neljä hienoa levyä, joista kolmas, "Used Guitars", on minulle kaikkein rakkain. Martilla on liki täydellinen popääni - herkkä, ilmeikäs, mutta ei vain hauras vaan tarvittaessa myös vahva. Levyllä on mukava sekoitus hyvien lauluntekijöiden biisejä - Janis Ian, John Hiatt ja Graham Parker muiden muassa - ja soitto ja sovitukset toimivat.

Homman nimi on pop, monilla mausteilla - "Wind In The Trees" rullaa folkahtavasti, "Ruby" on pianoballadi jonka lopussa on mukava torviarri, "Keep Me In The Dark" myös hitaampaa osastoa, "You Can´t Take Love For Granted" taas hurmaa pikku kuoro-osuuksillaan; välillä on myös 80-lukulaisempaa soundia, mutta kokonaisuus on ilmava ja vivahteikas.

Myös hänen kaksi tätä aikaisempaa albumiaan, "Unsophisticated Time" ja "Match Game", ovat samantyyppisiä laulukokoelmia - tulkintoja Elvis Costellosta Marshall Crenshawiin ja Freehen, mutta ne ovat ehkä soundeiltaan piirun verran enemmän ajassa kiinni - ja sama pätee myös Don Dixonin 80-luvun soololevyihin, joita tietääkseni on kolme. Kokonaisuutena pariskunnan tuotanto kestää vertailua kehen tahansa tämän ajan popnikkariin - pariskunnista puhumattakaan.

Maailman paras levy 1987

On artisteja, joiden ura on alati uusien näkökulmien etsimistä, eri soundien kokeilemista ja muunlaista muuttumista ja vaihtelua - ja sitten on artisteja, jotka periaatteessa aina kuulostavat samalta. Vaikka ensinmainitut ovat yleensä mielenkiintoisempia tapauksia - sanotaan nyt vaikkapa Van Morrison, Paul Simon tai kotimaisista Dave Lindholm, on myös toisessa ryhmässä sellaisia, joiden linja pitää koska taso on vuosikymmenestä toiseen korkea. Yksi tällainen tyyppi on John (Cougar) Mellencamp, joka on 80-luvun alusta lähtien tehnyt periaatteessa samankuuloista musiikkia - maanläheistä jenkkirockia, jonka teemat pyörivät tavallisten amerikkalaisten elämien ympärillä.

Yksi hänen parhaista levyistään on vuonna 1987 julkaistu "The Lonesome Jubilee", joka kulkee kuin juna, kaikkein kirkkaimpana helmenään ohjelmajulistus "We Are The People", joka majesteetillisen sävellyksen ja ilmavan sovituksen turvin lupaa tukea niille, joiden usko horjuu amerikkalaista unelmaa tavoitellessa. Joku voisi haukkua tekstiä pateettiseksi, mutta minusta se on nostattava - ja apuna on tietenkin Mellencampin miellyttävän käheä ääni ja kohtuullisen lakoninen esitystapa.

Jos taas Mary Coughlania yrittäisi lokeroida, hän sopisi paremmin etsijöiden joukkoon, koska hänen levytysuransa on sisältänyt kaikenlaista, folkista jazziin ja kabareemusiikista bluesiin, yhdistävänä tekijänä hänen ihana, "elämänmakuinen" äänensä. Hänen kakkosalbuminsa "Under The Influence" on oikeastaan läpileikkaus kaikista näistä tyylilajeista, ajattomasti mutta ajassa kiinni sovitettuna ja tuotettuna. Kohokohtia on levy täynnään - raukea "Ice Cream Man", herkkä jousitaustainen "Fifteen Only", popballadi "AWOL", säkkipillivetoinen nopea versio "Ride On"-biisistä, joka on täysin toisenlainen kuin Christy Mooren ehkä tunnetumpi versio, mutta yhtä hyvä.

Tunnelmat vaihtelevat siis, mutta Maryn savuinen ääni ja ihana iirikorostus sitovat esitykset yhteen. Käsittääkseni hänen elämäänsä ainakin ajoittain on kuulunut päihteitä ja muitakin ongelmia yli oman tarpeen - vaikka sitä ei tietenkään voi kenellekään toivoa, tai laskea hienojen tulkintojen edellytykseksi, hänen tapauksessaan ne kuuluvat jonkinlaisena uskottavuutena. Olen kuullut myös joitakin hänen myöhäisempiä levytyksiään, mutta jostakin syystä ne eivät ole korvissano nousseet tämän ja tätä edeltäneen esikoislevyn "Tired & Emotionalin" tasolle - vaikka ne ehkä ovat olleet jopa linjakkaampia kokonaisuuksia.

Kaiken lisäksi hankin tämän albumin aikoinaan yhdestä 80-luvun suosikkilevykaupastani, Turun Yliopistonkadulla sijainneesta Levymyynnistä, josta saattoi löytää melkein minkä tahansa lätyn - klassisesta punkkiin, kaikkien populaarimusiikin alalajien kautta. Yläkerran rockpuolen hyllyt olivat ainakin tämän popharrastajan mielestä yksi kaikkein parhaista selailukokemuksista - joskin voi olla, että itsekin turhan usein kannoin roposeni Anttilan alelaareihin.