Maailman paras levy 2004

Nykyisin musiikin ostaminen ja kuuntelukin tapahtuu yhä enemmän netissä, ja jopa minunlaiseni dinosaurus käyttää sujuvasti Spotifytä ja vastaavia, mutta vielä vuonna 2004 uuden musiikin hankkiminen tapahtui levyostosten (ja kirjastosta lainaamisen) muodossa. Minulla oli ennen - ja on vieläkin - montakin suosikkilevykauppaa, joista tärkeimmät onneksi vielä porskuttavat.

Yksi kaikkein parhaista on maailmanmusiikin helsinkiläinen mekka Digelius, jossa olen pyrkinyt käymään aina kun vain paikalle pääsen, ja josta olen kantanut kotiin monta mieleniintoista teosta varsinkin etnisen musiikin alalta. Yksi kaikkein parhaimmista sieltä hankkimistani levyistä on Maura O´Connellin albumi "Don´t I Know", jolta löytyvä "Love You In The Middle" on yksi kaikkein koskettavimmista ikinä levytetyistä rakkauslauluista. Piste.

Se on ensinnäkin onnellinen - se kertoo elossa olevasta, vaikeudet voittaneesta rakkaudesta. Sen sävelmä on puhutteleva, ajattoman kaunis, ja se on hiemosti sovitettu. Mauran ääni on juuri sellainen vahva mutta vivahteikas naisääni joka valtaa musiikkimaussani yhä enemmän alaa mitä vanhemmaksi tulen, ja hänen kirjoittamansa teksti on kaunis, vahva ja tosi. Jos jonkun laulun olisin toivonut itse kirjoittaneeni, niin se voisi olla tämä. En vain kyllästy siihen, ja vieläkin pala nousee kurkkuun kun yritän laulaa mukana.

Vuoden paras albumi on puolestaan coverlevy, mutta sarjassaan ehkä paras ikinä tehty. Beautiful Southin oma tuotanto on samanaikaisessa kauneudessaan ja räävittömyydessään hyvää jo originaalien kohdalla, mutta "Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs" vie koko jutun seuraavalle asteelle koska tunnettujen laulujen epäortodoksiset mutta musiikillisesti täyspainoiset versiot ovat niin loistavia. Avaus, Greasesta tuttu "You´re The One That I Want" muuttuu leveäksi balladiksi, Blue Öyster Cult-klassikko "(Don´t Fear) The Reaper" kulkee lempeästi latinalaisittain, ja Ramones-laina "Blitzkrieg Bop" on sekin jotain ihan muuta kuin alkuperäinen. 

Musiikillinen toteutus on moitteeton aina ihania lauluääniä myöten, ja ideat hämmästyttävät paitsi erilaisuudellaan myös jonkinlaisella ilmeisyydellään - näiinhän nämä biisit pitikin tehdä. Kaikkia ei ole muutettu perinpohjaisesti - Rufus Vainwrightin kaihoisa "Rebel Prince" kulkee aika lailla samanlaisena myös kauniin etelän kyydissä, mutta se ei haittaa koska versio silti on niin hyvä.

Ja kuten sanottua, koko BS:n - ja sitä edeltäneen Housemartinsin - tuotanto kestää kuuntelua, samoin Paul Heatonin soololevyt bändin lopettamisen jälkeen. Korviahivelevät musiikilliset ramit ja nyrjähtäneet perspetiivit teksteissä ovat niin kiehtova ja toimiva yhdistelmä, etten ainakaan minä pääse sen ohi.

Maailman paras levy 2003

Minähän en ole mikään kitarafriikki - niinkuin olen varmaan monta kertaa jo sanonutkin - mutta aina välillä löydän sellaisia kitaristeja, joita silti jaksan ja jopa haluan kuunnella, Usein he ovat mtös esim. kelvollisia laulajia, ja joskus heillä on muita avuja jotka edesauttavat diggailua. Sonny Landreth on yksi heistä, vahvuuksinaan biisintekotaito, kohtuullinen lauluääni ja slidetaituruus. Tutustuin hänen soittoonsa ensin John Hiattin mainiolla "Slow Turning"-albumilla, ja sittemmin myös miehen omat levyt ovat kuuluneet tsekkauslistalle. Vuonna 2003 hän julkaisi albumin nimeltä "The Road We´re On", jolta löytyy mm. ihana "Fallin´ For You", joka kevyesti on yksi kyseisen vuoden parhaista biiseistä.

Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.

Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.

Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.

Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.

Maailman paras levy 2002

Ottaen huomioon sen, miten tärkeää minulle oli 1960-luvun brittipop, ja kuinka paljon hyllystäni löytyy vielä 70- ja 80-lukujenkin brittiläisiä poplevyjä, on aika mielenkiintoista kuinka vähän ko. genraen levyjä tältä vuosituhannelta omista. Syy on varmaan aika pitkälle vanhenemisessani ja musiikkimakuni "kehityksessä" - mutta onneksi sentään välillä löytyy poikkeuksiakin. Tietyt artistit ovat säilyneet vanhoilla meriiteillä, kuten Elvis Costello tai Beautiful South, mutta sen lisäksi hyllyssä on jopa yksittäisiä ihan oikeasti uusia nimiä.

Niinkuin nyt tämä Starsailor, jonka debyyttialbumi vuodelta 2002 sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, hyvin soitettua ja persoonallista popmusiikkia, kruununa "Talk Her Down", joka on miltei pophymnin määritelmä - kirpeänkaunis sävelmä, majesteetillinen mutta ei liian ylenpalttinen sovitus joka ikäänkuin laskeutuu joukkoomme, ja laulusuoritus joka tukee kokonaisuutta. Laulusolisti-lauluntekijä James Walshin ääni kuuluu tosin niihin, jotka taitavat jakaa mielipiteitä - mutta minun kohdallani hän sopii jakajan oikealle puolelle.

Starsailorin niinkuin muutaman muunkin kuulemani bändin kohdalla kävi niin, että ensimmäinen annos johti lisänälkään, ja niin hyllystäni nykyisin löytyy jossakin muodossa jokainen bändin neljästä albumista. Juuri näitä levyjä olen jopa kuunnellutkin - myönnettävä on, että uudemmista poplöydöistäni löytyy myös niitä, jotka ovat jääneet levyhyllyn kätköihin.

Peter Wolf taas hiipi kimppuuni miltei salaa - minulla oli kyllä jokunen J. Geils Bandin levy jo 1980-luvulla, mutta bändin loppupään teokset eivät minua täysin vakuuttaneet. Sen sijaan laulaja-harpisti Wolfin sooloista "Long Line" ja varsinkin "Sleepless" kolahtivat yhdistelemällä ajatonta menoa ja soundia hyviin biiseihin, paikoin tähtivieraiden tukemina mutta ihan omillaankin täyspainoisena.

"Growing Pain" on mukavan ilmava hölkkä, "Run Silent, Run Deep" ravisuttava tunnelmapala, "Five O´Clock Angel" samoin, vanha kunnon "Homework" raikas luenta jo J Geils Bandin alkutaipaleellaan levyttämästä Otis Rushin helmestä, ja myös "Never like This Before" ja "Too Close Together" ovat paikkaansa puolustavia tulkintoja - ja toinen puoli tätä albumia on laatukamaa sekin. Vaikka Peter Wolfilla ei ole maailman suurin ääni, hän tietää rajansa ja osaa käyttää saamiaan lahjoja.

Bändi soi hienosti, välillä akustisemmin, varsinkin kieli-instrumentein sointia mukavasti värittäen. Välillä heitetään melkien kantriksi, mutta pohja on silti sinimustassa musiikkimullassa. Kokonaisuutena eräänlaista americanaa tämäkin, ja sen rohkaisemana ryhdyin sitten myös täydentämään Geilsin poppoon osuutta levyhyllystäni - nyt en enää pääse siitä irti. Varsinkin bändin alkutaival on riemastuttavaa kuultavaa, ja "Sleepless" on eräänlainen paluu juurille.