perjantai 29. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2011

Olen joskus ajatellut, että minusta voisi isona tulla renessanssi-ihminen - monitoiminero, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Nyt, kun ikää on mittarissa puoli vuosisataa, on pakko myöntää tavoitteen karkaavan yhä kauemmaksi. Onneksi on muita, jotka onnistuvat tässä paremmin, Leonardo da Vincistä lähtien - ja heitä löytyy mtös nykypäivänä, vaikka ajan henki on pikemminkin erikoistumiseen kallellaan.

Yksi tämän päivän monitoimineroista on Hugh Laurie, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini - lähinnä lukuisten koomisten rooliensa vuoksi, mutta myös esim. tohtori Housena - mutta joka todistettavasti on myös musiikkimiehiä, tarkemmin ottaen pätevä pianisti sen lisäksi että hänellä on ihan asiallinen lauluääni. Vuonna 2011 häneltä ilmestyi esikoisalbumi "Let Them Talk", hyvin soitettu ja laulettu kokoelma jazzpitoista bluesia tai bluesahtavaa jazzia lähinnä New Orleansin tapaan.

Sen kohokohta on vanha gospelbiisi "Battle Of Jericho", jonka Laurie esittää akustispohjaisesti, viululla ja naiskuorolla koristeltuna. En tiedä, auttaako näyttelijän työ häntä dramatisoimaan myös lauluesityksiä, mutta jotenkin hän osaa rakentaa vanhasta laulusta miltei tarinallisen kokonaisuuden, tekemättä silti laulustaan teatraalista. En osaa paremmin sanoa, kuin että hän kuulostaa uskottavalta.

Vuoden albumitapaus on sekin bluesia, mutta tavallaan perinteisempää sellaista. Joe Bonamassa on nuoresta iästään huolimatta pukannut markkinoille hämmästyttävän määrän enimmäkseen hyviä levyjä eri kokoonpanoissa, ja minun korvissani hänen uransa kohokohta on "Dust Bowl". Se on albumillinen loistavia biisejä, omia ja lainattuja, jotka esitetään painokkaasti rockbluesin vaatteissa, mutta vivahteikkaasti ja tunteella.

Melkein kaikki biisit ovat hyviä. Balladipuolella "The Last Matador Of Bayonne" on loistava, ilmava esitys, mutta sitäkin parempi on "Ain´t No Love In The Street", jossa dramaattinen sovitus, hieno soitto ja ansiokas lauluesitys naiskuoroineen toimivat todella hyvin yhteen. Nimibiisi on ovelasti liitävä esitys, "Slow Train" kunnon junablues, ja "Tennessee Plates" villisti rokkaava menopala, duettopartnerina sen tekijä John Hiatt.

Läpi kaiken soi tietysti Joen kitara. Välillä hän soittaa enemmän kuin minä olisin tilannut, mutta taito ja tunne ovat paikallaan. Laulajana hän on "kitaristiksi yllättävän hyvä" - hänen äänensä ei ole maailman persoonallisin, mutta nuotti löytyy, tarvittaessa jopa kohtuullisen korkealta, ja voimaakin tarpeeksi ainakin minun vakuuttamisekseni. Ja vaikka tämä on vingustusta, paketti on monipuolinen ja tuotanto asiallista.

Monet muutkin hänen levynsä ovat tutustumisen arvoisia, samoin ne duettoalbumit jossa laulun hoitaa Beth Hart. Joe soitti myös "Black Country Communion"-yhtyeessä joka oli jonkinlainen bluespohjaisen heavyn superbändiyhdistelmä - mutta siinä meno menee minusta vähän yli, ja päävokalisti Glenn Hughes on muutenkin minun korvissani epämiellyttävä. Se ei kuitenkaa, "Dust Bowlin" tenhoa vähennä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2010

Mikä tekee ikimuistoisesta biisistä ikimuistoisen? En tiedä, osaanko laatia sille yleispätevää reseptiä, mutta ainakin osaan luetella muutamia sellaisia tekijöitä, joita yhdistelemällä voi tavoitella ikimuistoisuutta.

Ensinnäkin tarvitaan tietysti kappale. Hyvä sävellys, joka jää mieleen ja pysyy siellä. Mielellään sanoitus, joka kertoo jotakin viisasta tai ainakin tarttuu korvan taakse. Sovitus, joka jättää tilaa havaita kaikki ovelat koukut ja vielä ilmaa niiden ympärille. Orkesteri, joka osaa asiansa ja tietää tehtävänsä - oli sitten kyseessä yksi akustinen kitara tai yksitoistahenkinen soulbändi torvineen, ja vielä jouset päälle. Ja sitten tarvitaan ääni - sävelkorvaa, hyvä sointi, eläytymiskyky joka ei tarkoita ylitulkintaa.

Kaikki nämä osaset osuivat vuonna 2010 kohdalleen, kun Allison Moorer levytti kepeän haikean balladin "Abalone Sky". Se on ajaton, liitää kritiikin yläpuolella ja tuo ajoittain tipan silmään. Orkesteri soittaa kuin ihmisen mieli, ja Allisonin laulu on kuin hunajaa kuunneltavassa muodossa. En tunne hänen levytysuraansa muuta kuin kolmen viimeisimmän albumin verran, mutta niiden perusteella tiedän silti, ettei kyseessä myöskään ole mikään onnenkantamoinen, vaan todella kovatasoisen tuotannon huippu.

Myös vuoden albumiin pätevät ainakin osittain samat määreet. Aikanaan Englanninmatkan aikana radiosta bongattu Katie Melua on myös taitava tuntojen tulkki, joskin välillä hieman liian viihteellisen puhtoinen minun makuuni. Hänen noin puolen tusinan albumin tuotannossaan, joka yleensä on juuri viihteellistä, sinisäveliin pohjautuvaa poppia, on yksi poikkeus, "The House", joka vie Katien hunajaisen äänen hieman kulmikkaampiin, elektronisesti maustettuihin ympyröihin.

Soitto on silti aistikasta ja tuotanto - oliko se nyt William Orbitin käsialaa - kohdallaan; sokeriin sekoittuu sopiva määrä suolaa ja karvasmantelia, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Tekstitkin ovat hieman terävämpiä kuin esim. jazzviihdeklassikoissa, joita Melua on levyttänyt; "I´d Love To Kill You" ja "The Plague Of Love" kuuluvat paitsi sävellystensä myös kielikuviensa kautta albumin parhaimmistoon. Kokonaisuus on kuin miellyttävä äänimatto tai seinä, johon on mukava uppoutua, mutta jossa on sen verran karheutta ja koukkuja että siitä saa otteen.  

tiistai 12. tammikuuta 2016

Maailman paras levy 2009

Onko sliipatun listapopin ja sielukkaan juurimusiikin välillä ylittämätön kuilu? Ainakin viimeksimainitun genren faneja kuunnellessa voisi luulla asian olevan niin - mutta minusta asia on huomattavasti moniulotteisempi, ja parhaimmillaan lahjakkaat musiikintekijät onnistuvat yhdistämään tuotoksissaan molemmat tyylisuunnat. Yksi tällainen tavallaan rajoja rikkova tyyppi on John Mayer, jonka musiikki on samalla aikaa hallitun sliipattua ja elävän sielukasta (tosin varsinkaan viimeksimainittua määritelmää en taida osata avata sen kummemmin).

Hänen 2009 julkaisemansa albumi "Battle Studies" kuulostaa hienolta sekä hiljaa että lujaa soitettuna, hänellä on hyvä ääni, biisit ja sovitukset ovat hyviä ja soitto hivelee korvia. "Assassin" on mielenkiintoinen tunnelmapala xylofoneineen (?) ja stadionrumpusoundeineen, oveline taustalauluineen ja hallittuine laulusuorituksineen - kun päästään kertosäkeeseen, ollaan jo melkein hard rockissa. Ja vaikka kappale kehittyy koko ajan ja ikäänkuin kasvaa, se ei tunnu keinotekoiselta.

Tämän vuoden paras albumi on taas sitä itseään - soulia tihkuvaa bluesrockia - kannesta kanteen. Derek Trucks Band osaa yhdistää eri osat Syvän Etelän meininkiä todella maukkaaksi keitokseksi, ja "Already Free" kuuluu niihin albumeihin, joiden kaikki laulut ovat toistaan parempia. Niitä voi hyräillä, ne svengaavat, soitto kuuluu kuin oman kodin nurkasta ja pääasiallinen laulaja Mike Mattison on alan parhaimmistoa.

Biisit kuten "Sweet Inspiration" tai "Something To Make You Happy" saavat hymyn huulille ja puntin vipattamaan - ja kokonaisuutta leimaa ennen kaikkea lämpö. Tämä on albumi jonka voisi vaikka soittaa kirpeänä pakkaspäivänä saadakseen veren kiertämään. Vaihteluakin löytyy kiitettävästi, mm. usean eri laulusolistin kautta - mutta äänimaailman kotoisuus ja vetoavuus tekevät tästä ennen kaikkea kokonaisuuden.

Derek Trucks ja vaimonsa Susan Tedeschi ovat jatkaneet soundin kehittämistä hieman modifioituna versiona Tedeschi-Trucks Band-nimen alla, mutta vaikka nekin kuulostavat mukavilta, ne eivät mielestäni yllä lähellekään tämän albumin tasoa. Suurin ero on oikeastaan siinä, että sävellykset eivät nouse samalle tasolle kuin hetkittäin. Soundin vetoavuutta sekään ei tosin vähennä.



tiistai 5. tammikuuta 2016

Vuoden 2015 parhaat

Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.

Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.

Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.

Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.

Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.

Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.

Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.

Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.

Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...

En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.