torstai 30. kesäkuuta 2016

293. Bolland: The Domino Theory (1982): Muistoja kylmän sodan ajalta

Nuorena miehenä olin paitsi musiikillinen tiukkapipo myös jyrkkä rauhanpuolustaja - ja varmaankin aika lailla anti-imperialisti. Onneksi sentään suurin osa rockyhteisöstä ajatteli ainakin pintapuolisesti samalla tavalla, ja oli helppoa löytää rehtiä rokkia joka vastusti kaikenlaista vallan väärinkäyttöä, varsinkin jos väärinkäyttäjä oli USA. Jossakin vaiheessa maailmankuvani alkoi laajeta, ja nykyisin ymmärrän sekä yksityisomistamista että synteettisesti esitettyä kevyttä musiikkia. Pikemminkin minua nykyisin harmittaa yksisilmäinen paatos, oli sen takana löytyvä näkökulma sitten mikä tahansa.

Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.

Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.

Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa

1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.

BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.

Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta. 

Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig". 

Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.