298. Sena Ehrhardt: All In (2013): Blues elää ja voi hyvin, osa 2

Taannoin kehumani Joanne Shaw Taylor ei ole ainoa lupaava uusi tähti bluestaivaalla, samaan luokkaan voi laskea myös Sena Ehrhardtin. Hänkin on nuori, mutta omaa vuosiaan kypsemmän lauluäänen, ja osaa paitsi esittää lauluja myös tehdä niitä. Hän on ns. kasvanut bluesin sisälle koska on bluesmuusikon tytär ja jopa laulanut isänsä bändissä - ja nyt isäukko taas hoitaa leadkitaristin tonttia.

Tämä levy on ehkä piirun verran perinteisempää kamaa kuin Taylorin levy (ehkä yllämainitusta syystä), mutta silti ns. modernia bluesia alusta loppuun. Tunnelma on tiivis - nopeammat vedot, kuten ovelalla kitarakuviolla maustettu avaus "Buried Alive" ja esim. "I Want To Get You Back" toimivat hyvin, ja hitaat "Storm´s Coming" ja "Dreamin´ Or Dyin´" ovat klassisia tapauksia, joissa dynaaminen komppi kantaa antaumuksellista laulusuoritusta. Itse tehty materiaali kunnioittaa genren henkeä olematta mitenkään liian geneeristä tai kopioidun tuntuista.

Kummassakin kategoriassa bändi tietää juuri koska pitää lisätä voimaa ja koska hellittää. Minua miellyttää dynamiikan lisäksi konservatiivinen mutta elävä bändisoundi - kitara, basso, rummut, tarvittaessa koskettimia muttei mitään ylimääräistä. Se on minun korviini hyvä esimerkki tämän päivän luonnollisesta sähköisestä äänimaailmasta, joka tyydyttää popnörtin vaatimukset mutta kuulostaa elävältä.

Tämäkin albumi on voimaannuttava kokonaisuus -blues elää ja voi hyvin.

297. SaloRantalaSoi: Talvijalka (2009): Sanan ja sävelen suloinen liitto

Joitain vuosia sitten kehuin täällä Heikki Salon "Hiili"-albumin, ja totesin sen olevan hänen Miljoonasateen jälkeisen uransa huippu - mutta vaikka sen tenho ei ole yhtään himmennyt, on sen rinnalle sittemmin noussut Iiro Rantalan kanssa tehty "Talvijalka", joka edelsi rockimpia soololevyjä.

"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?

Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.

Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.

Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.