345. Lilly Hiatt: Trinity Lane (2017): Ote pitää

Kirjoitin pari kuukautta sitten tässä blogissa Lilly Hiattin edellisestä albumista, "Royal Blue", ja esittelin samalla artistinkin aika tyhjentävästi, joten ei siitä sen enempää. Silloin tämä levy oli aika tuore hankinta, mutta nyt olen soittanut sitä huomattavasti enemmän, enkä voi kuin todeta Lillyn otteen pitävän. Sen lisäksi minulla oli lokakuun lopulla mahdollisuus kuulla häntä livenä syksyn kotikaupungissa Bloomingtonissa - joka sivumennen sanoen on tunnin matkan päässä Indianapoliksesta, joka ilmeisesti on isä-Johnin syntymäpaikka - ja totesin tämän musiikin toimivan vähintään yhtä hyvin elävänä, ja Lilly Hiattin musiikin kuulostavan häneltä itseltään.

Musiikki on ehkä aavistuksen verran rockimpaa, lihaksikkaampaa kuin aikaisemmin - mutta jatkumo on selvä. Lilly Hiatt ei ole pelkästään hyvä laulaja ja lauluntekijä, hän antaa äänen enemän tai vähemmän nyrjähtäneille hahmoille, kuten lähtemistään katuva ja poikaystäväänsä kaipaava "The Night David Bowie Died":in kertojahahmo tai nimikappaleen kotikatuaan ja sen ihmisiä pohtiva parannuksentekijä. Esim. hitaampi "Everything I Had" asettaa nimenomaan lauluäänen keskipisteeseen, eikä syyttä. Tässäkin Lilly Hiatt muistuttaa isäänsä - lauluääni on vahva ja persoonallinen, sävelkorva varma. Ote pitää, paitsi levystä toideen, myös suvun sisällä.

"Records" kertoo osuvalla tavalla siitä, miten levykokoelma kulkee mukana vaikka ihmisiin pettyisikin - ja taidan tietää, mistä Lilly Hiatt laulaa, vaikka en ole vodkaa tai ruohoa harrastanutkaan. Se on täysosuma, mutta varsinainen tyrmäys on "Imposter", jossa hän käsittääkseen laulaa isälleen - hänestä ja aika pian Lillyn syntymän jälkeen kuolleesta äidistä, eleettömästi ja pakahduttavasti, mutta ei sentimentaalisti, perinteisen kantrihölkän muodossa. Ote pitää, niinkuin jo sanoin.

Musiikillisesti tämä levy on kai kitararockia - kielisoittimet ja mukavan hienovaraiset koskettimet antavat kappaleille johdonmukaisen äänikuvan - läsnäolevan, sopivasti siloittelemattoman mutta ei millään päällekäyvällä tavalla. Välillä pedal steelillä tuodaan kantrimaustetta, mutta sopivasti. Yksi vuoden 2017 tapauksista - ja ensi keväänä Lilly Hiatt bändeineen kiertää Skandinaviaa. Hän ei jostain syystä ole tulossa Suomeen, mutta ainakin Tukholma ja Uumaja saavat hienoja vieraita. Itse lohduttaudun tällä levyllä, ja jään odottamaan seuraavaa.

344. Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet (2017): Hunajaa korville, suolaa haavoihin

Ensin löysin Shelby Lynnen, ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Sitten tulin jostain syystä lainanneeksi kotiin Allison Moorerin levyn ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Kun sitten guugletin Allisonin muusikkoprofilia, huomasin heidän olevan sisaruksia. Tämän jälkeen hyllyyni on ilmestynyt yhteensä tusinan verran heidän levyjään - joten pakkohan minun oli hankkia tämäkin, sisarusten kauan odotettu ja ilmeisesti kauan suunniteltu ensimmäinen yhteinen albuminsa. Ja tämä on ihana - täynnä vähäeleistä, hallittua ja silti tunteikasta ilmaisua.

Biisit ovat enimmäkseen lainatavaraa, aika laajalla otannalla - yksi kohokohta on Townes van Zandtin "Lungs", toinen Dylanilta napattu nimibiisi, ja myös Kurt Cobainin kynästä tullut "Lithium" on mielenkiintoinen tulkinta. Akustisvoittoinen soitto on monipuolista, ja äänikuva miellyttävän avara. Sisarukset vuorottelevat ykkössolisteina, mutta ennen kaikkea stemmat soivat korvia hivelevällä ja ihokarvoja nostattavalla tavalla; vaikkapa "Silver Wings" ja "Into My Arms" ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vaikka kyseessä on lainamateriaali, tulkintojen miltei kipeä rehellisyys vastaa heidän omien biisiensä itsetutkistelevaa otetta. Suolaa haavoihin, tavallaan, vaikka korvat kylpevät hunajassa.

Kaikkein paras esitys on levyn viimeinen biisi, levyn ainoa originaali "Is It Too Much", jossa tunnelataus on jo melkein liikaa. Tätä yhteislevyä kuunnellessa tulee tietenkin mieleen sisarusten traaginen lapsuus - heidän isänsä ampui heidän äitinsä ja sitten itsensä, ilmeisesti heidän silmiensä edessä, kun he olivat suhteellisen nuoria. Jotenkin tulen lisänneeksi tämän tiedon kuuntelukokemukseeni - vaikka järki sanoo, ettei yksi ainoa mullistavakin tapahtuma lapsuudessa välttämättä värjää kaikkea sen jälkeistä tekemistä. Oli miten oli, tämän biisin hauras kysymys on miltei musertava elämys.

Tämä albumi on ilmeisesti pitkän kypsyttelyn tulos, ja ainakin kerran aikaisemmin yhteislevytyshanke on kariutunut jo suunnitteluvaiheeseen. Koska molempien omat albumit ovat niin hyviä, en tiedä miten suuri harmi se on - tätä levyä kannatti odottaa, ja oli jatkossa sitten tulossa sooloja tai lisää yteistyötä, odotan molempia samalla innolla.

343. Neil Finn: Out Of Silence (2017): Jotkut ne vaan osaa

Jos jostakin syystä pitäisi valita popmusiikin kuningas viimeisen 40 vuoden ajalle, Neil Finn olisi yksi minun suosikeistani. Sekä eri bändikuvioissa että omin päi hän on säännöllisesti julkaissut sellaista popmusiikkia, jossa leikkimieli, uteliaisuus ja kokeilunhalu yhdistyy terveeseen sävellys-, sanoitus- ja sovituspohjaan niin, että tulos on aina vähintään mielenkiintoista kuultavaa, ja huomattavan usein loistavaa kevyttä musiikkia.

Parin vähän "tuotetumman" kokonaisuuden jälkeen "Out Of Silence" on sikäli mielenkiintoinen levy, että se on tehty livenä Neilin kotistudiossa, suuren orkesterin ja kuoron avulla - paria maistiaissingleä lukuunottamatta vielä yhtenä ainoana sessiona viime elokuun lopulla. Kaiken lisäksi tuo sessio striimattiin livenä, ja minäkin satuin valvomaan ja näin/kuulin B-puolen äänitykset. Tekotapa ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta ehkä juuri sen vuoksi tämä levy kuulostaa intiimiltä ja läsnäolevalta. Vaikka mukana on paljon soittajia, esim. jousia käytetään hillitysti, ja vaikka kielisoittimet ovat sähköisiä, levyn yleisilme on aika akustinen.

Yksi pääaines on - kuten aina - Neil Finnin ääni ja laulumelodiat. Hän on melkein kuusikymppisenä yhtä ilmeikäs laulaja kuin ennenkin, hänen tekstinsä ovat hyvin muotoiltuja ja mielenkiintoisia, ja sävelmien koukut ovat sitä luokkaa, että niistä osa tarttuu heti ja osa avautuu vasta myöhemmin. Ainakin minun kohdallani tämä tarkoittaa sit, etten hevillä väsy hänen töihinsä. Tämän levyn kohokohtia ovat mm. harras, pianovetoinen nimikappale, toinen balladi "Love Is Emotional", jopa vauhtiraidasta käyvä "Second Nature" ja lieviä funksävyjä viljelevä "Chameleon Days", mutta koko levy - kymmenen biisiä, 35 minuuttia, eli klassinen albumi - on taattua työtä alusta loppuun, ja yleensä eri kuuntelukerroilla eri biisit nousevat esiin; laadun merkki sekin, ainakin minun kirjoissani.

Olen syksyn mittaan kuunnellut tätä auringonpaisteessa, sateen ropistessa ikkunaan, aamupuuroa keittäessä, yön sinessä sekä auton ratissa valtatiellä - ja kaikki käy. Jotkut ne vaan osaa.

342. Van Morrison: Roll With The Punches (2017): Pappojen kosto, osa 2

Jos on Ian Gillan, 72, tulkitsijana voimissaan, niin vähintään samaa voi sanoa myös kaksitoista päivää häntä nuoremmasta rytmimusiikin tulenkantajasta Van Morrisonista. Ja siinä kun Gillan miehistöineen on puskenut uutta materiaalia parin-kolmen albumin verran vuosikymmenessä 90-luvulta lähtien, on Van the Man pistänyt pihalle neljä uutta albumia vuosina 2015-2017. Niistä kaikkein uusinta en ole vielä kuullut, mutta tämä syksyn kynnyksellä julkaistu "Roll With The Punches" on liki tyrmäävä teos - eivätkä ne pari aikaisempaakaan häpeä sen rinnalla, mutta niihin palaan myöhemmin.

Homman nimi on tulkinta - tältä levyltä löytyy kymmenen mustan musiikin helmeä, joista Van on levyttänyt muutaman aikaisemminkin, sekä viisi omaa biisiä, joista myös pari on uusintoja. Soundi on mukavan maanläheinen, piirun kaksi juurevampi kuin hänen viime aikojen sinänsä aika maanläheisessä tuotannossaan - ja sovitusten variaatio on kiitettävä; jos hänen viime vuosikymmenten levytyksiään haluaisi moittia jostakin, niin joskus kokonaisuudet ovat ehkä olleet vähän kuin yhdestä (joskin sinänsä hienosyisestä ja miellyttävästä) puusta veistettyjä.

Materiaalista nousee esiin eri suosikkeja joka kuuntelukerralta. Päätösbiisi, Bo Diddley-tulkinta "Ride On Josephine" suorastaan rokkaa, Georgie Famen kanssa duetoitu "Goin´ To Chicago" svengaa hienostuneesti, "I Can Tell" on sekin selkeästi rajattu teos, mutta minun kirjoissani juuri tällä hetkellä ykkösiä ovat kokonaisuuden määrittelevä, bluesisti rullaava nimikappale sekä sininen medley "Stormy Monday/Lonely Avenue", joka puolustaa paikkaansa vaikka nämä biisit löytyvät sekä Vanin aikaisempina tulkintoina että monen monen muunkin artistin versioina. Toisaalta levyn viidestätoista raidasta ei täytettä löydy - saavutus sekin.

Ja vaikka Van Morrison onkin loistava säveltäjä, mustan ja kelttiläisen perinteen tuntija ja tiukan linjan taiteilija, hänen suurin avunsa on Ääni. Hän ei kuulosta 72-vuotiaana tietenkään samalta kuin parikymppisenä Themissä, tai omilla 70-luvun levyillään, mutta sävyt ja voima ovat tallella samalla kun visio on kypsynyt. Koska olen ollut syksyn ajan reissussa, olen kuunnellut tätä levyä lähinnä Spotifyn kautta vaikka sen jo hankin omaksenikin, ja muutaman kerran palvelu on albumin päälle soittanut artistin vanhempaa tuotantoa - ja yli 50 vuotta musiikkia Themin ajoista tähän levyyn muodostaa yllättävän ehyen kaaren.

341. Deep Purple: InFinite (2017): Pappojen kosto, osa 1

Neljä vuotta sitten julkaistu "Now What!?" oli Deep Purplelta loistava saavutus - ei yhtään vähempää kuin yksi yhtyeen pitkän uran parhaista albumeista, ellei peräti paras. Jo entuudestaan oli huomattu, että Steve Morse nosti bändin tasoa, ja Don Airey toimi kunniakkaasti Jon Lordin suurissa saappaissa. Kaiken lisäksi levy oli myyntimenestys, joten minun ja monen muun iloksi ura jatkui, ja talvella ilmestyi uusi levy, jo nimellään mahdollisille lopettamishuhuille vinoileva "InFinite".

Ja homma toimii yhä. Ihan täysin edeltäjän tasolle tämä ei yllä, mutta hyvä ja toimiva klassinen hevilevy tämä on. Soundi on murea ja mehevä - Paicen ja Gloverin groovet toimivat, kitarointia on sopivan maukkaasti ja kitaran ja kosketinten äänimatto on hunajaa korville. Yksi on vielä mainitsematta - suosikkivokalistini Ian Gillan. Kiljahdukset eivät irtoa "Child In Timen" malliin, mutta äänen syvä lämpö vakuuttaa, voimaa löytyy tarvittaessa - ja miehen tekstit ovat yhä persoonallisempia.

Levyllä on yhdeksän bändin omaa biisiä, joissa kaikissa on hetkensä - ehkä suurin yksittäinen helmi on progehtava "The Surprising", mutta myös esim painokas "All I Got Is You" ja uhkaava "Birds Of Prey" ovat komeita esityksiä. Toisaalta "One Night In Vegas" jyrää vahvasti, "Hip Boots" ja "Get Me Out Of Here" ovat sopivan juurekkaita, aloitus "Back To Bedlam" on klassiseen Purplemuottiin valettu hitti ja "Johnny´s Band" taas viehättävä rock´n´rolltarina. Joka biisissä on pikku koukkuja - sovituksellisia tai sävelkulkuja - jotka hiipivät kimppuun salakavalasti. Levyn lopettava Doorstulkinta "Roadhouse Blues" on ehkä heikoin lenkki - mutta ei Purplen tulkinnasta johtuvista syistä, vaan koska se on minusta aika kulunut biisi.

Gillan on minusta vieläkin kunkku - mutta ehkä juuri tuo yhteissoitto, svengi ja levyltä jotenkin huokuva ilo ja lämpö ovat sen suurimmat avut. Raskas rock on täynnä typerää uhoa ja itsetarkoituksellista tilulilua, ja pahimmillaan se tarpoo kuin suossa - mutta Deep Purple kuulostaa lähes samalta kuin jo 70-luvulla, ja hassua kyllä juuri siksi tuoreelta. Vaikka ymmärrän, ettei kovinkaan paljoa jatkoa enää voi bändiltä odottaa, olisi toiveissa vaikkapa terapialevyttäminen jos kiertue-elämä ei enää innosta. Jos seitsenkymppiset tekevät näin hyvää jälkeä, mikseivät kasikymppisetkin?

340. Foreigner: Agent Provocateur (1984): Muukalaisten laulujuhla

Kuusi vuotta sitten aloitin Foreigner-solisti Lou Grammin soololevyn analyysin näin: "Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko". Sen jälkeen olen muun muassa hankkinut hyllyyni bändin sieltä aiemmin puuttuneet alkutaipaleen teokset - ja kas, minun täytyy kuitenkin palata aiheeseen. Klassikko tai ei, mutta tämä on kyllä hyvä levy, ja samoin tätä edeltäneet tuotokset.

Kaikkihan tietävät tietysti tämän levyn hitin. "I Want To Know What Love Is" on hieno biisi; jossakin vaiheessa ehkä hieman ylisoitettu, mutta nykyisin sitä voi arvostaa mahtipontisen AOR:n malikappaleena. Viettelevät sointukulut ja Lou Grammin tulkinta, ison kuoron tukemana; mitä sitä enää voisi kaivata? Toisaalta hieman pienimuotoisempi "That Was Yesterday", jonkinasteinen hitti sekin, on vielä jäntevämpi biisi - ja balladipuolella "Two Different Worlds" on nimenoman solistin juhlaa.

Mutta Foreigner osaa myös pitää lujempaa ääntä - "A Love In Vain" kantaa mukanaan ehkä albumin komeinta kertosäettä, ja samaten "Down On Love" kulkee kuin premium-luokan limusiini interstatella. Kaikkiin biiseihin ei riitä loistosävellyksiä, mutta esim. "Tooth And Nail" lyö naulan perille sekin kertosäkeensä kautta. Soitto sujuu tältä pumpulta, ja äänikuva on vuoden 1984 vuosiluokan parhaimmistoa, mitä tulee raskaamman reunan musiikin pukemisesta modernimpaan asuun.

Kaikki tänä olisi silti turhaa, ellei mikin takana olisi osaajaa - huomaan pitäväni Foreignerista huomattavasti enemmän kuin muutamasta muusta vastaavasta bändistä juuri, koska Gramm on oikea solisti - ei se kitaristeista, joka joutuu hoitamaan laulun koska muut ovat vielä huonompia, mutta ei myöskään mikään kiljuja/karjuja joka tunkee omaa tulkintaansa sävellysten päälle. Tällä levyllä - ja Foreignerin muillakin - hän on se tekijä, joka välillä tekee tästä suoranaisen laulujuhlan. 

339. Maria McKee: You Gotta Sin To Get Saved (1993): Maistuvaa sekahedelmää

Tämä levy taitaa olla ensimmäisiä aikoinaan hankkimiani, joka sopi americana-etiketin alle - joskaan en sitä 90-luvun puolivälissä edes tiennyt; tiesin diggaavani soulia, tiesin vierastavani countryä, ja arvelin artistin joka valitsee levylleen kaksi Van Morrisonin biisiä olevan tutustumisen arvoinen. Ja olihan hän. Maria McKee ei ehkä ole maailman voimakasäänisin laulaja, mutta hän ei pelkää antaumuksellisia tulkintoja - välillä ehkä jopa läikkyy yli, mutta se ei haittaa niin kauan kuin palo välittyy.

Hän osoittaa taitonsa vaikkapa Van the Manin biiseillä; varsinkin Astral Weeksiltä poimittu "The Way Young Lovers Do" on viehko tulkinta, kuolemattomalle alkuperäisversiolle kunniaa tekevä mutta vielä tyrmäävämpi on mm. Dusty Springfieldin tunnetuksi tekemä "I Can´t Make It Alone"; sen kuultuaan ymmärtää, ettei Maria McKee todellakaan tule selviämään yksin. Vastaavia herkkupaloja on muitakin; aloitus "I´m Gonna Soothe You" ja toinen Morrisonveto "My Lonely Sad Eyes", mutta pankin räjäyttää miltei joplinmaisesti tulkittu "I Forgive You", joka vetää soulahtavan kantrirokin (?) jo miltei gospeliksi.

Yksin laulu ei tätä sekahedelmäsoppaa mausta - soitto ja sovitukset ovat yhtä tärkeässä osassa. Minusta tämän levyn yksi viehätys on sen samanaikainen juurien kunnioittaminen ja niiden iloinen sekoittaminen - ilman kikkailua tai esim. liikaa modernia tekniikkaa. Jo Lone Justicesta lähtenyt reipas ote jatkuu, ja dynamiikkakin on hallussa. Joillakin myöhemmillä levyillä sovitukset menevätkin jo yli laidan, mutta vielä tällä albumilla kokonaisuus pysyy koossa.

Ja vielä pitää todeta sekin, että tämä on hyvin koottu kokonaisuus - puolet levystä on omia biisejä, puolet huolella valittuja covereita, mutta se toimii saumattomasti, sekä sävellyksiltään että tulkinnoiltaan. Vaikka tekstit eivät siitä varsinaisesti kerrokaan, tunnelma on välillä jopa harras. Sellaista ei ns. kevyessä musiikissa liikaa kohtaakaan.

338. Kathleen Edwards: Back To Me (2005): Americanaa rajan pohjoispuolelta

Mistä erottaa kanadalaisen musiikintekijän yhdysvaltalaisesta? No, jotkut kanadalaiset laulavat välillä ranskaksi, mutta eivät kaikki; useimmiten eroa ei ainakaan kuule minun korvillani. Tyylillisesti ainakin jenkkirock ja americana vaikuttavat voivan hyvin myös Kanadan puolella - ja esim. proge tai hevi nyt on periaatteessa samankuuloista artistin kotimaasta riippumatta.

Yksi viime vuosien kanadalaisista suosikeistani sopii tiiviisti tuon americanan viitan alle; Kathleen Edwards on tähän mennessä tehnyt kai neljä albumillista maanläheistä ja elämänmakuista kantrimausteista perusrockia. "Back To Me", hänen toinen albuminsa, suorastaan vaatii maantielle, autostereoon äänimaailailemaan pitkää matkaa. Edwardsin omat sävellykset ovat toimivia, ja tarjoavat pikku koukkuja joiden avulla ne jäävät soimaan päähän. Soitto on sitä itseään, niinkuin sovituksetkin - kitarat laulavat, komppi kulkee varmasti ja koskettimet maustavat tarvittaessa.

Sanoitukset ovat taas rehellistä tilitystä elämän ja suhteiden tarjoamista kolhuista - mieleen tulee esim. toinen uusi suosikkini Lilly Hiatt. Yksi kokonaisuuden kohokohdista on Kathleenin lauluääni - hän on kuin nuorempi versio Lucinda Williamsista. Nämä assiosiaatiot eivät kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hänen profiilinsa olisi nimenomaan hänen omansa.

"Back To Me" kuuluu niihin levyihin, jotka kestävät kuuntelua myös kokonaisuutena, mutta joitakin biisejä voi nostaa esiin. Aloitus "In State" lähtee kuin ohjus, ja sitä seuraava nimikappale vain lisää löylyä. Keskitempoisia "maantiehymnejä" ovat mm. "Independent Thief" ja "What Are You", kun taas mm "Away" on akustisempi, herkempi esitys, jossa Kathleenin ääni välillä kuiskaa, välillä käy lähellä sortumista - mutta kestää.

Minulla on nyt kolme näistä hänen neljästä levystään, ja neljännenkin olen kuullut - ja ilokseni ne ovat kaikki lähes samaa tasoa. Hänen levytystahtinsa vaikuttaa olevan aika harva - mutta koska tämä musiikki, vielä yhden kliseen käyttääkseni, on ajatonta, se ei haittaa. Nämä levyt tulevat kuulostamaan hyviltä vielä kauan.

337. Melissa Etheridge: Lucky (2004): Hienon uran tiivistelmä

Olisiko siitä nyt viisi-kuusi vuotta, kun hankin ensimmäisen Melissa Etheridge-levyni, jonka jälkeen sattui ns. kolahdus. Olen jo aikaisemmin (täällä ja täällä) todennut olevan hämmästyttävää, että hänen musiikkinsa meni minulta ohitse neljännesvuosisadan ajan, joten ei siitä sen enempää. Olen myös hehkuttanut sitä, että hän periaatteessa löysi oman soundinsa jo ensilevyllään, ja on pysytellyt sille uskollisena - tuntumatta paikalleen jämähtäneeltä. Periaatteessa voisin kehua melkein jokaisen hänen levynsä täällä - miksi siis juuri "Lucky"?

Ehkä koska tämä jotenkin tuntuu kaikkein kokonaisvaltaisimmalta hänen levyistään. Tämä on tuttua kamaa heti ensitahdeista lähtien - "Lucky" on hyvin etheridgemäinen aloitus keskitempoineen, ilmavine soundeineen, komeine kitaroineen, tietenkin Melissan äänen kruunaamana, ja "This Moment" kuuluu samaan kategoriaan, mutta lisää dramatiikkaa. "If You Want To" riffittelee jo nopeammin, ja Melissa käyttää alarekisteriään säkeistöissä. "Breathe" on avoimen maantien hymni, jonka tahtiin voi nähdä stadionillisen ihmisiä keinuvan, ja räkäisen basson ja nykivän kompin maustama "Secret Agent" lähentelee jo hard rockia.

"Will You Still Love Me" antaa jo ymmärtää hempeämmänkin tyylin saavan sijansa tällä levyllä, ja pianovetoinen "Meet Me In The Dark" lunastaa balladiodotukset komeasti. Melissan laulu pääsee jälleen oikeuksiinsa - yksi vertailukohta voisi ehkä olla Bonnie Raitt. "Giant" on melkein hänen koko kataloginsa raskain rockriffittely, kun taas "Come On Out Tonight" on semiakustisesti funkahtava menopala, jonka väliosa vie ajatukset melkein sirkukseen. Kitarointi on taas maukasta, viemättä liikaa tilaa.

Taas kerran tuli kehuttua likimain koko levy raita raidalta, eikä syyttä. Jos jostakin syystä haluat tyytyä hyllyssäsi vain yhteen Melissa Etheridgen levyyn, tämä voi olla hyvä ehdokas - mutta toisaalta lähes kaikki ovat lähes yhtä hyviä kuin tämä. Ilmeisesti joudun vielä palaamaan niihinkin teoksiin, joita en ole vielä täällä esitellyt...

335-336. Roomful Of Blues: Under One Roof (1997) & There Goes The Neighborhood (1998): Liikkuvat legendat

Roomful Of Blues on kai jonkinlainen instituutio - se on vienyt maailmalle torvilla maustettua bluesia vuodesta 1967 lähtien. Miehistö on vaihtunut useamman kerran, ja levytyksiä on tehty myös ulkopuolisten tähtien kanssa. Kaikkia bändin vaiheita en voi väittää tuntevani, mutta 1990- ja osin myös 2000-luvun levytykset ovat minulle sekä tuttuja että rakkaita.

Kehun tässä yhteydessä kaksi levyä nippuun, koska ne ovat minusta yhtä hyviä, eikä toista voi asettaa toisen edelle muuta kuin keinotekoisista syistä. Yhteisiä tekijöitä ovat täyteläinen soitto ja maukkaat sovitukset, joista kaikuvat bluesin kaiho ja riemu - joskus jopa samanaikaisesti. Torvia ei tietenkään voi sivuuttaa, ne tuovat soundiin syvyyttä ja sävyjä, mutta kyllä myös kitaristi Chris Vachon ja rytmiryhmä hoitavat tonttinsa, samaten koskettimet. Soundi on perinnetietoinen olematta pastissi tai kopio - se sopii 1990-lukuuv tai tähän päivään yhtä hyvin kuin 50-luvullekin.

Homma toimii nopeissa biiseissä - "Running Out Of Time", "Backseat Blues" tai vanha kunnon "Farmer John" hyvinä esimerkkeinä. Parhaimmillaan orkesteri todella kiitää; jos rytmisuoni ei ala sykkimään, voi olla hyvä hankkia diagnoosi. Hassua kyllä, se toimii melkein vielä paremmin hitaammissa kuten "There Goes The Neighborhood", "Easy Baby" tai "Lost Mind", jotka tuovat sinisyyden kosketusetäisyydelle. Valikoimissa on monipuolisesti vanhojen ja uusien mestareiden biisien tulkintoja täydennettyinä saumattomasti kokonaisuuteen sopivilla omilla sävellyksillä.

Levyissä on yksi selkeä ero - ensimmäisellä vokaalit ja harpun hoitaa vanha suosikkini Sugar Ray Norcia, toisella taas Mac Odom, minulle tuntemattomampi nimi mutta ei mikään edellisen teeren poika hänkään. Norcian ääni on syvä ja lämmin - kuunnelkaapa vaikka "From Youn" tulkintaa - kun taas Odom on hieman tavanomaisempi, mutta huipputekijä hänkin. Kumpikin hallitsee sekä shouterin hommat että tyylittelyn. Jos laulun perusteella pitäisi rankata, on "Under One Roof" ehkä hiukkasen parempi - mutta "There Goes The Neighborhood" on tiiviimpi pakkaus, eikä sen kymmeneen raitaan mahdu täytettä.

Molempi parempi, toisin sanoen - ja kun ottaa huomioon vielä näitä edeltäneet "Dance All Night" ja "Turn It On! Turn It Up", oli 1990-luku todellinen blueshuoneellisten kultakausi.

334. Lilly Hiatt: Royal Blue (2015): Hyvä perimä mutta omat eväät

Hoidetaan pakollinen toteamus ensin pois alta; Lilly Hiattin isä on tietenkin John Hiatt, joka minun kirjoissani on yksi popmusiikin parhaista lauluntekijöistä, ja sen lisäksi omien biisiensä loistava tulkki. Niinpä oli vain loogista tsekata mitä hänen tyttärensä saa aikaan, kun kerran päättää lähteä samalle alalle. Ja kas, hän on tähän mennessä tehnyt kolme albumillista loistavaa musiikkia, hyvin pitkälle samoin eväin kuin isänsä - eli hyviä tekstejä ja sävellyksiä hyvin laulettuina ja soitettuina, mutta tietenkin naisnäkökulmasta. Ja oli se sitten perimää tai omaa osaamista, niin Hiattin suvun asema laulunteon huipulla on turvattu.

Homman nimi on käsittääkseni americana - juurimusiikkia kohtalaisen perinteisellä combolla esitettynä. Välillä mennään vähän kantrimmin, välillä kuosi on selvää rockia - mutta tällaiset määritelmät ovat makuasioita. Sovitukset ovat kohtalaisen pelkistettyjä; välillä väriä antaa mielestäni monipuolinen ja sävykäs kitarointi, välillä hienovaraiset koskettimet. Välillä menoa ryydittää jopa inhoamani pedal steel, mutta senkin kestää kun kokonaisuus toimii. Äänikuvassa on välillä sellaista karua melankoliaa, joka iskee suomalaiseen kuuntelijaan - mutta Hiatt ei sorru vellontaan, vaan suunta on aina eteenpäin.

Minusta pääosassa ovat silti tekstit ja laulu; ne kertovat lähinnä elämän ja ihmissuhteiden ongelmallisista puolista. Osittain ne taitavat olla omaelämänkerrallisia; aivan kuin isänsäkin kolmikymppisenä, Lilly Hiatt taisteli tämän levyn teon aikana alkoholiongelman kanssa, eikä muusikon elämä ilmeisesti helpota parisuhteiden ylläpitämistä. Vaikeaa on nostaa esiin yksittäisiä biisejä, mutta tunnelmallinen "Heart Attack", vauhdikkaasti etenevä "Machine" ja lakoninen "Too Bad" nousevat ainakin esiin - samoin ovelasti muotoiltu "Jesus Would´ve Let Me Pick The Restaurant". Ja pitää vielä todeta, että tämä on sellainen levy, jolta eri kerroilla nousevat esiin eri biisit.

Ja "Royal Blue" on siis hänen toinen albuminsa; kolmas, "Trinity Lane", ilmestyi juuri, ja ensikuulemalta se on vähintään samaa tasoa kuin tämä - mutta perinteiseen tapaan haluan kerätä hieman enemmän kokemusta ennenkuin kehun senkin.

333. Indigo Girls: Rites Of Passage (1992): Popmusiikin ytimessä

Mistä on hyvä popmusiikki tehty? Tätä olen tainnut kysyä aikaisemminkin, ja ehkä vastata jotain muuta - mutta juuri nyt sanoisin siihen tarvittavan hyviä lauluja, hyviä ääniä niitä esittämään, sopivaa soittoa - ilmavaa , jykevää tai mitä vaan, ja kekseliäitä sovituksia. Tätä kaikkea tarjoaa Indigo Girls - ja on itse asiassa taronnut sitä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse olen vain joskus hieman hidas... Minulla on kyllä ollut jo vuosikausia hyllyssäni pari heidän levyään, mutta vasta tämä hiljan hankkimani "Rites Of Passage" onnistui räjäyttämään pankin.

Indigo Girlsin paras voimavara ovat Emily Saliersin ja Amy Rayn äänet - kumpikin vahvoja, itse asiassa samantyyppisiä, ja saumattomasti yhteen soivia. Kumpikin tekee hyviä biisejä - levyillä niitä on noin puolet kummaltakin. Itse asiassa tämän levyn biisit menevät tasan 6-6, ja sen lisäksi tällä on akustisvoittoinen luenta Dire Straitsin "Romeo And Juliet"-hitistä, joka itse asiassa kuulostaa kuin tätä varten sävelletyltä ja jollain klubilla äänitetyltä. Toisaalta Indigojen taidoista sanoo jotakin se, ettei Mark Knopflerin hieno biisi mitenkään pese levyn originaaleja.

Suosikkejani ovat mm. surumielinen avaus "Three Hits", energinen "Joking" ja herkkä "Love Will Come To You", mutta tämäkin kuuluu niihin albumeihin, jotka kestävät alusta loppuun. Naisten folktausta kuuluu, paitsi kerronnallisista teksteistä ja "laulupainotteisuudesta", myös akustisten kitarojen helinästä - jonka taustalla tosin soivat myös sähköiset soittimet, vaihtelevasti ja ilmavasti. Dynamiikka on yksi niistä asioista, joka tulee mieleen - esim. juuri nyt soiva "Jonas & Ezekiel" voisi olla vaikkapa Crowded Housen esitys - ja mitä popmusiikkiin tulee, juuri sen parempaa kehua en oikein keksi. Tämä on - Neil Finnin teosten tavoin - musiikkia joka on surumielisenäkin mieltä nostattavaa.

Bändin ura jatkuu vieläkin, vaikka itse en ole kuullut viimeisen vuosikymmenen tuotantoa - vielä. Tätä vauhtia se on kuitenkin vain ajan kysymys, koska hyvälle popille on aina tilaus.

332. Whitehorse: The Fate Of The World Depends On This Kiss (2012): Kanadan magiaa

Tähän bändiin hurahdin sosiaalisen median kautta - Facebookin CD Soi-ryhmässä kehuttiin Whitehorsea, minä guugletin ja sitten kävi ns. vanhanaikaisesti. Whitehorse on yhtä kuin kanadalainen muusikko/lauluntekijäpariskunta Melissa McClelland ja Luke Doucet, joilla on takanaan/menossa myös omat uransa, mutta jotka 2010-luvulla ovat tehneet musiikkia yhdessä tämän nimen alla.

Ja tämä on suorastaan hurmaavaa. Lähtökohta on jonkunlainen "popmusiikki kohtaa americanan" (tai ehkä canadianan?), eli hyviä biisejä, joita koristaa kohtalaisen puhdas äänikuva - välillä hieman Waitsmaisesti koliseva ja ennen kaikkea ilmiömäinen sävellyskorva - välillä joku sävelkulku menee suoraan hermoon. "Devil´s Got A Gun" on esimerkki sävelmästä, joka istuu ensi kuulemalta.
Sovituksia koristavat pienet jipot kuten ovela taustalaulu tai vaikkapa "Janen" funky bassokulku - ja Doucetin kitara, joka maustaa biisejä ottamatta liikaa tilaa.

Tekstit ovat hyviä - niissä on usein hieman vaihtoehtoisia näkökulmia ja tarinankulkuja, vaikka tematiikka pyöriikin pääosin ihmiskohtaloissa je eritoten - suhteissa. Hyvä esimerkki on esim. avaus "Achilles´ Desire". Kaikkein paras yksityiskohta on kuitenkin pariskunnan äänenkäyttö. Melissa McClellandin laulu on kuin tehty tällaiseen musiikkiin - se ilmentää onnea ja alakuloa pienin äänenpainoin - eikä Doucetkaan ole toivoton, vaikka ei ihan ylläkään samoin korkeuksiin. Sen sijaan he laulavat loistavasti yhteen, ja käyttävät erilaisia vuorolauluratkaisuja silloin kun tarina sitä vaatii.

Kehun nyt tämän levyn, koska kuulin sen ensimmäisenä - mutta Whitehorse on tehnyt sen lisäksi kaksi pitkääsoittoa ja kolme EP:tä kehittäen ilmaisuaan - ja paikoitellen lisäksi tulkiten muiden biisejä hyvinkin valloittavasti. Ja nyt löysin vielä herrasväen soololevyt vuosilta ennen Whitehorsen muodostamista; nekin ovat valmista kamaa, joten tähän Kanadan magiaan tulen luultavasti piakkoin palaamaan.

331. Southside Johnny & The Asbury Jukes: I Don´t Want To Go Home (1976): Kovaksikeitetyn sinisilmäsoulia maailman parhaalta baaribändiltä

Yksi pitkän linjan musiikillisista suosikeistani on Southside Johnny. Tämä "Brucen kaveri" joka on tehnyt valloittavaa suurieleistä mutta dynaamista rhythm & bluesmusiikkia levyllä jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja elävässä elämässä käytännössä jo puolisen vuosisataa. Hänen orkesterinsa Asbury Jukes on vaihtanut kokoonpanoa ja välillä nimeäänkin, mutta sekin on kulkenut mukana ainakin suurimman osan ajasta. Paria lievää tuotannollista kokeilua lukuunottamatta paketti on ollut kasassa alusta alkaen. Sitä asiaa todistaa vaikkapa tämä pumpun debyyttialbumi vuodelta 1976, joka on ns. valmista kauraa.

Alkuaikoina Jukesin levyillä kävi vierailijoitakin - laulullisesti sitä ei olisi tarvittu, vaan onhan Johnnyn ja Ronnie Spectorin duetto levyn päättävällä "You Mean So Much To Me":lla rakastettava esitys, eikä Lee Dorseykaan häpeä rooliaan "Got To Get You Off Of My Mind":in osapuolena. Pääosassa on silti Johnny itse, "ainoa valkoinen poika Jersey Shorella, joka osasi laulaa bluesia viisi settiä illassa", ja sitten tämä bändi, joka varsinkin torvipuolella soi kuin kone. Sen huomaa pistämättömoissä menopaloissa kuren "Broken Down Piece Of Man", juuri noissa duetoissa, tai hieman letkeämmin soivissa paloissa kuin "Fanny Mae" tai "It Ain´t The Meat (It´s The Motion)", joka käsittääkseni ei kerro HK:n logistiikasta.

Huippubiisit ovatkin sitten kaikkien aikojen sellaisia. Nimibiisi on sellainen sovituksellinen ja tulkinnallinen riemuvoitto torvineen, jousineen ja kaikkineen, että se oikeastaan vähän latistaa paria seuraavaa biisiä, mutta vasta "The Fever" on lopullinen niitti. Tämän kaihoisan hymnin laulutulkinta on yksi ikisuosikeistani, ja taas kerran sovitus on loistava; kaiho tihkuu kaiuttimista urkujen ensi parahduksesta jokaiseen torvibreikkiin. Kun Johnnyn kavereista puhutaan, täytyy tietysti tässä vaiheessa mainita kitaristi/tuottaja Steven Van Zandt ja tämänkin laulun tehnyt Bruce Springsteen. Yhteistyö jatkui myöhemminkin, mutta nämä ensialbumin kukkaset ovat sen kauniimpia hedelmiä.

Joissakin tapauksissa (tai ehkä jopa periaatteessa) voisin olla sitä mieltä, että vuosikymmeniä kestävä tasakuuloisuus ei ole positiivinen määritelmä - mutta tässä tapauksessa voin todeta, ettei hyvää reseptiä kannata muuttaa liikaa. Jonkun määritelmän mukaan tämä on "kovaksikeitettyä sinisilmäsoulia"; jossakin on Jukesia kutsuttu maailman parhaaksi baaribändiksi - oli miten oli, homma toimi 1976 ja toimii vieläkin.

330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina

Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.

Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.

Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.

"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.

Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.

329. Aerosmith: Done With Mirrors (1985): Comebackien isoäiti

Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.

Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.

Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.

Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.

Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.

328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä

Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.

"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.

Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.

Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.

327. Aimee Mann: Lost In Space (2002): Lisää hillittyä charmia

Muistan kuulleeni Aimee Mannia ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen vaihteessa, kun eräs ystäväni kehui "Magnolia"-elokuvan soundtrackia ja pisti minut kuuntelemaan sitä. Se oli ihan mukavaa musiikkia, mutta ei silti vielä päässyt jatkokuunteluun. Ostin sentään joltain kirpparilta yhden hänen 90-luvun alun levyistään, mutta sitäkään en hirveästi soittanut. Pari vuotta sitten satuin - jollain kirpparilla taas - törmäämään hieman uudempaan tuotantoon, eli tähän levyyn, ja nyt kokemus oli enemmän kolahduksenomainen.

Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.

No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.

Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.

326. Bonnie Raitt: Fundamental (1998): Perusasioita

Niin, mitä ne musiikilliset perusasiat oikein ovatkaan? Varmaan erilaisia eri ihmisille, eri aikakausista puhumattakaan, mutta veikkaisin, että niihin tällä hetkellä aika yleisesti lasketaan esim. suora yhteys musiikillisiin juuriin, kohtuullisen yksinkertaiset sointukulut ja sovitukset, oikeat soittimet (mitä ne nyt sitten ovatkaan), elämän perusasioista kertovat sanoitukset ja luonnolliset lauluäänet, sekä tuotanto joka ei varasta päähuomiota musiikilta. Näitäkin muuttujia voidaan määritellä eri tavoin, mutta minusta tuo on aika tyhjentävä lista.

Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.

Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.

Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.

325. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn (2015): Hiljainen tuli

Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.

"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.

Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...

Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?

Amerikan herkut

Kun tätä blogia on vääntänyt muutaman vuoden, täytyy aina välillä keksiä uusia metkuja oman ja lukijoiden (molempien :) mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Alkuvuodesta aloittamani vinyylisarja siirtyy nyt hetkeksi tauolle, koska vietän muutaman kuukauden Ameriikan ihmemaassa, kaukana levyhyllystäni mutta rakastamani amerikkalaisen populaarimusiikin lähteillä. Aika Indianassa lähti hyvin liikkeelle, kun kävi ilmi, että Robert Cray oli juuri tulossa keikalle "kotikaupunkiini", mutta yhtä paljon siksi, että löysin parikin hyvää käytettyjen levyjen liikettä, joita onkin tullut jo tuettua.

Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!

324. Hector: Varjot ja lakanat (1988): Hiano mies hiljaisemmalla

Tämän levy ilmestymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi suhteessani Heikki Harman musiikkiin - hänen 70-luvun levynsä kuuluivat suurimpiin suosikkeihini, mutta 80-luvulla sinänsä hienot biisit hukkuivat välillä tuotannollisten ratkaisujen sekaan. Tämäkin levy on sinänsä hieman "kokeellinen" modernin akustisine äänimaailmoineen, mutta tällä kertaa onnistuneesti.

Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.

Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.

Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.

Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.

323. Loverboy: Loverboy (1980): Hiusmetallin esiasteella

Joku aika sitten luin netistä kanadalaisen 70-luvun lopulla vaikuttaneen pophevibändin Streetheartin solistin Kenny Chesneyn kuolemasta. Koska 70-luvun lopun pophevi on minua miellyttävä musiikinlaji, piti googlettaa vähän lisää, ja kas, pari ko. bändin jäsentä siirtyi vuosikymmenen vaihteessa toiseen kanadalaiseen pophevibändiin nimeltä Loverboy. Sen nimen jo tunnistinkin, ja piti pitkästä aikaa kaivaa levyhyllystä bändin tuotantoa.

Loverboyn ensimmäisiä levyjä tuli nimittäin kuunneltua jo taannoin lukiossa, silloin aika tiheään ja myöhemmin enemmän satunnaisesti - mutta vielä näin keski-ikäisenä ymmärrän kyllä, mikä teinejä bändissä viehätti, koska samat jutut toimivat vielä tänään. Muistan myös, että oikeat rokkijätkät väheksyivät bändin popahtavaa soundia. Loverboy oli jo debyytillään valmis paketti: Hyviä sävellyksiä, sujuvia sovituksia, sopivasti kitarointia soolot mukaan lukien - välillä jopa thinlizzymäistä tuplausta, jos oikein kuulen, ajanmukaisia koskettimia ja laulaja Mike Renon mukavan taipuisa ääni.

Bändin ehkä tunnetuin biisi on tämän levyn hittiveto "Turn Me Loose", jossa on kaikki yllämainitut mausteet ja vieläpä diskohtava komppi - jotkut kovat jätkätkin taisivat illan hämärissa uskaltautua lattialle tämän soidessa. Toisaalta "Always On My Mind" - originaali, ei Willie Nelsonin ikivihreä - on sellainen haikeansuloinen tarina jonka voisi kuvitella vaikkapa suomalaisen bändin tekeleeksi.
Suorempia menobiisejä ovat vaikkapa "The Kid Is Hot Tonite" ja "Teenage Overdose", joiden nimetkin jo kertovat mistä on kyse.

Loverboyn jätkät - tai tuottaja Bruce Fairbairn - eivät varmaankaan keksineet rock´n´rollia tai edes mitään sen alalajia, mutta kieltämättä tämä vuoden 1980 soundi ja look oli silloin aika tuoretta, mutta vain esimakua siitä, mitä tapahtui kun vaikkapa Bon Jovi ja vastaavat löivät itsensä läpi muutamia vuosia myöhemmin. Oli miten oli, tämä hiusmetallin esiaste maistuu vieläkin, osittain mutta ei pelkästään nostalgian voimalla,

322. Waterboys: Room To Roam (1990): Etsinnän kohdetta etsimässä

Waterboys ja Mike Scott ovat sivunneet musiikkimakuani jo vuosikymmenten ajan - en itse ole ollut varsinainen fani, mutta yksi kavereistani sen sijaan on, joten olen sekä pysynyt kartalla bändin tekemisistä että aina välillä saanut maistiaisia esim. kasettikopioiden muodossa. Hiljattain tämä "Room To Roam" sitten käveli vastaan markkinakojussa, ja pakkohan se oli ottaa haltuun. Tätä levyä tuli kuunneltua aika lailla 90-luvulla, mutta uuden vuosituhannen ensimmäiset pyöritykset ovat aika tuoreita. Silti se oli heti paikalla tuttu ja kotoisen oloinen.

Ensimmäisenä korviin osuvat Mike Scottin vuosien 1988-90 kelttivaikutteet, jotka ilmenevät paitsi trad-tulkintoina - "Raggle Taggle Gypsy" on herkullinen luenta - myös kansanmusiikkivaikutteina omissa biiseissä ja välisoitoissa. Waterboysin yksi vahvuus oli viulisti Steve Wickhamin panos, mutta myös muut soitin- ja sovitusratkaisut tuovat mieleen irlantilaisen juhlapaikan - ehkä jonkun "country fairin" tanssilavoineen ja karuselleineen. Ehkä soundissa on välillä jopa vähän perinteistä dance bandia?

Toisaalta jokaista Waterboyslevyä tähän mennessä on ohjannut ensi ja viime kädessä Mike Scottin visio - etsimisestä lauletaan jopa enemmän kuin hänen eräänlaisen henkisen isänsä Van Morrisonin levyillä. Vaikkapa "Further Up, Further In" on kaunis ja vaikuttava tilitys matkanteosta. Scott osaa myös rakkauslaulun teon; "A Man Is In Love" on hienosti oivallettu tarina. Ja ylipäätänsä hän onnistuu keittämään näistä aineista vangitsevan kokonaisuuden. Jos nyt jotain kritisoisi, eivät hänen sävellyksensä Aina ole kovin vaihtelevia - kunnon tradtapaan monet ovat lähinnä säkeistöjä säkeistöjen perään.

Tavallaan tämä evy on myös jatko-osa kaksi vuotta aiemmin ilmestyneelle "Fisherman´s Bluesille", jota pidetään yhtenä bändin pääteoksista. Sekin on oikein hyvä levy, muistaakseni, mutta koska en ole sitä vielä tullut hankkineeksi, se saa vielä odottaa arviotaan. Ja sillä välin Mike Scott jatkaa etsinnän kohteensa etsintää...

321. Rolling Stones: Aftermath (1966): Ääni ja vimma

Vaikka en ole koskaan laskenut itseäni varsinaiseksi Stonesdiggariksi, on bändin levyjä kertynyt hyllyyni melkoinen rivi. Oma suosikkikauteni on noin 1971-74, mutta minun ja kivien yhteinen matka alkoi kahdesta albumista - uran ensi vuodet summaavasta "Big Hits (High Tide And Green Grass)"-kokoelmasta ja tästä, ensimmäisestä itse hankkimastani Rolling Stones-levystä.

Pidin siitä jo teininä, mutta näin kypsemmällä iällä huomaan löytäväni siitä muutakin kuin vain hyvää musiikkia sinänsä; tämä levy kertoo myös tarinaa yhtyeen kasvamisesta valkoisesta R&B-pumpusta täysveriseksi popyhtyeeksi, ainakin muutaman albumin ajaksi. Kaiken lisäksi tämä on läpeensä herrojen Jagger ja Richards käsialaa, mutta biisimateriaali kestää hyvin vertaukset lainapitoisempiin albumeihin. Ja soittohan kulki näiltä herroilta jo vuonna 1966, sen kun he julkkistörttöilyiltään ehtivät.

Musiikki on siis kahta osastoa; perushommaa edustavat menevä aloitus "Mother´s Little Helper" ja vaikkapa lähemmäs juuria hakeutuvat "High And Dry" ja "Flight 505", kun taas pop-puolen esimerkkejä ovat kaihoisa "Take It Or Leave It", melankolisesti rullaava "Out Of Time" ja itse asiassa mukavuusalueen ulkopuolelle luiskahtava "Lady Jane". Niiden väliin mahtuvat levyn ehkä kirkkaimmat helmet, soulahtavasti svengaavat "Stupid Girl" ja etenkin "Under My Thumb" - joita kuunnellessa tosin käy mielessä se, että nuorella herra Jaggerilla ei ollut kovinkaan mairittelevaa mielipidettä vastakkaisesta sukupuolesta. Ylipäätänsä tosin lyriikat ovat aina olleet Rolling Stonesin heikoin lenkki.

Jo pari vuotta myöhemmin bändi palasi juurilleen sikäli, että liiemmät popvaikutteet saivat väistyä juurevamman menon tieltä, ja se olikin pitemmän päälle oikea taiteellinen ratkaisu, mutta tämän levyn rajojen rikkominen on hieno muistomerkki sille äänelle ja vimmalle, jolla Rolling Stones puhkoi uusia musiikillisia uria suosion kasvaessa.
  

320. The Beatles: With The Beatles (1963): Pop löytää muotonsa

Ensimmäiset seitsemän tai kahdeksan ostamaani LP-levyä, vuosina 1978-1979, olivat Beatlesia - ja vaikka sen jälkeen olen ostanut monien muidenkin artistien levyjä, ne ovat minulle vieläkin rakkaita. Jotkut niistä kolahtivat saman tien, toiset taas jäivät nuorempana vähän taka-alalle, mutta tuntuvat nykyisin tärkeämmiltä. Liverpoolin poikien kakkoslevy, "With The Beatles", kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan; pidin sitä kauan vain debyytin toistona, mutta viimeiset parikymmentä vuotta se on ollut minulle bändin alkupään levyistä se tärkein.

Miksi näin kävi? Äkkiä ajatellen voin keksiä pari kolme syytä. Ensinnäkin Lennon & McCartneyn sana- ja sävelpaja löytää muotonsa. Esimerkiksi aloituskolmikko, "It Won´t Be Long", "All I´ve Got To Do" ja iki-ihana "All My Loving" on korviahivelevää kuultavaa - ja vaikkapa "Hold Me Tight" on helmi sekin. Bonuksena myös George Harrison debytoi - ja "Don´t Bother Me" on täysverinen Beatlesesitys ensi yrittämällä. Ja kolmanneksi lainabiisit onnistuvat hyvin - "You Really Got A Hold On Me" on tunnelmallinen, "Please Mister Postman" energinen, ja "Money" maaninen esitys. Pari coveria on ehkä kuluneemmasta päästä, mutta se ei haittaa yleisilmettä paljoakaan.

Kaiken kuorrutuksena on täyteläistynyt äänimaailma - äänikuva ainakin minun vanhalla stereoälpylläni on ikäisekseen hieno - ja ennen kaikkea bändin ja George Martinin sovitusvalikoima on monipuolistunut, menettämättä silti selvästi tunnistettavaa yleisilmettä. Laulusuoritukset ovat tietenkin vahvoja, niinkuin Beatlesin tapauksessa voi odottaakin. Ja koska puhumme 1960-luvusta, nämä pophelmet on lähes järjestään puristettu alle kolmeen minuuttiin; se ei sinänsä ole itseisarvo, mutta merkitsee sitä, että näissä noin 35 minuutissa on enemmän sisältöä kuin useimmissa kolmen vartin tai jopa tunnin mittaisissa popannoksissa myöhäisemmiltä vuosikymmeniltä.

Ja näin jälkikäteen voi vielä todeta tämän olleen vasta alkua - mutta jo syksyllä 1963 tämä orkesteri oli löytänyt popin muodon. Jo seuraavilla albumeillaan se lisäksi osoitti, ettei mitään jähmettymistä tarvinnut pelätä.

319. Elvis Costello and The Attractions: Trust (1981): Popmusiikkia luotettavalta taholta

Elvis Costello on jo vuosikymmeniä kuulunut populaarimusiikin ikoneihin, ja ollut koko ajan huomattavan tuottelias. Omasta levyhyllystäni löytyy pitkälti toistakymmentä miehen teosta, ja vaikka niihin kuuluu myös uudempia levyjä, huomaan palaavani aina hänen uransa ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Etenkin vuodet 1979-1982 ja silloin ilmestyneet neljä albumia omia originaaleja ovat kerrassaan loistavia. Olen jo kehunut "Get Happy"- ja "Imperial Bedroom"-albumit, mutta niiden välissä ilmestynyt "Trust" on loppujen lopuksi ihan samaa tasoa.

Se ei silti ole vain samaa kamaa - siinä on edeltäjän tavalla kohtalaisen tiivis soundi, mutta se on laajentunut soulpohjaisesta popista jonkinlaiseen "yhtenäiseen tyylien sekamelskaan". Seuraajaan verrattuna siinä on silti yhtenäisempi äänikuva, vaikka liikutaankin soulista rockabillyyn ja reggaesta jazzballadeihin. Siitä on oikeastaan vaikeata valita kohokohtia, mutta esim. "Watch Your Step" on makean urkusoundin ja kiihkeän mutta hallitun laulusuorituksen yhdistelmä, "Lovers Walk" laukkaa viidakkokompin voimalla, "Shot With His Own Gun" on pianovetoinen draama... no, kohokohtia on koko levy täynnä.

Tässä vaihessa uraansa Elvis vielä osasi tehdä kohtalaisen suoraviivaisia lauluja, asia mikä ei aina ole häneltä myöhemmin onnistunut - ja asiaahan hänellä on ollut aina. Pakko on vielä palata Attractionsiin, joka toimi hänen parhampien levyjensä soundillisena ankkurina. Kaiken lisäksi hän osasi tiivistää sanomisensa kolmen minuutin formaattiin, joten albumin neljätoista biisiä muodostavat paitsi hyvätasoisen, myös tarpeeksi tiivistetyn kokonaisuuden mielenkiinnon ylläpitämiseksi vaikkapa toistoon saman tien.

318. Phil Collins: Face Value (1981): Pauketta ja hyminää

Phil Collins on monipuolinen mies. Progeikoni, tanssittaja, laulaja, rumpali, nyt viimeksi Motown-coveristi. Tuon ikonistatuksen vastakohtana hän on myös monille aika lailla turhakkeen perikuva. Minusta hän on OK, hän on eri kokoonpanoissa tehnyt aika paljon hyvää musiikkia, jos kohta myös aika paljon aika yhdentekevää sellaista. Minun maailmaani hän ilmestyi, kun kaverini aikanaan hankki Genesiksen "And Then There Were Three"-LP:n, ja minä siitä vakuuttuneena juuri ilmestyneen "Duke":n. Eli kun "Face Value" pullahti maailmaan, sekin oli helppo ostopäätös.

Ja se on minun kuulemistani Collinsin laulamista levyistä ehkä paras. Se on jännittävä sekoitus hänen eri tyylejään - osa materiaalista voisi olla Genesistä, mutta toisaalta hänen versionsa Dukelta löytyvästä "Behind The Lines"-hitistä viittaa jo souliin - ja on samalla yksi tämän levyn kohokohdista. Haikea "The Roof Is Leaking" taas ammentaa folkista - en tunne Gabrielin ajan Genesistä tarpeeksi tietääkseni, onko sekin Collinsille tuttu temppu, mutta lopputulos on hyvä. Ylipäätänsä levyn äänimaailma on siis mielenkiintoinen sekoitus, ja soitto ja sovitukset toimivat kautta linjan hyvin. Tekijätkin ovat käsittääkseni kohtuullisen kovaa kaartia, joten se ei sinänsä ole ihme.

Tunnelmapaloista voi mainita vaikkapa "If Leaving Me Is Easy":n, jossa Collinsin äänenkäyttö toimii harvinaisen hyvin. Hän ei minusta ole maailman suurin laulaja, pikemminkin jonkinasteinen hymisijä, mutta tuntee mielestäni rajoituksensa ja osaa yleensä sijoittaa itsensä ääniympäristöön kohtalaisen onnistuneesti. Ja tietenkin pitää mainita mammuttimainen "In The Air Tonight", joka varmaankin on rakennettu rockhymnien käsikirjan ykkösohjeen mukaan. Kun rummunpauke alkaa, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua - itse asiassa jossakin vaiheessa tuntui, kuin musiikillinen 80-luku kaikkine äänimaailmallisine haasteineen olisi alkanut tästä, mutta itse biisi ja sen tulkinta ovat komeita.

Collinsin myöhempi tuotanto ei ole minua juurikaan koskettanut, joskaan en enää välttele sitä aktiivisesti, niinkuin tuli tehtyä "No Jacket Required"-levyn ja miehen lopullisen megatähteyden jälkeen. Myös Genesis hiipui yhdentekevyyteen 80-luvulla, mutta tämän levyn hohtoa se ei vähennä - itse asiassa tämä myös osuu ajallisesti siihen osaan Genesiksen uraa, jonka itse tunnen parhaiten ja josta pidän eniten.

317. Paul Carrack: Ace Mechanic (1975-1985): Monessa mukana

Ensikosketukseni Paul Carrackin ääneen taisi olla 1984 ostamani Squeeze-sinkkukokoelma, jolla hän esitti mainion "Tempted"-biisin tavalla, joka jäi mieleen laakista. Seuraavaksi uudelta Sky Channelilta tai vastaavalta eteen tuli Mike & the Mechanicsien "Silent Running (On Dangerous Ground)"; jonkun inhan scifi-leffan tai vastaavan hieno tunnussävel, jonka kruunasi tämä ilmeikäs ääni. Kun sitten jonkun aikaa sen jälkeen löysin tällaisen kokoelmalevyn, joka sisälsi nämä kaksi biisiä, muutamia näytteitä Acen uralta ja vielä tukun soololevytyksiä, ostopäätös oli helppo.

Vaikka sekä Squeeze että Mike & the Mechanics olivat ns. "muiden bändejä", niiden soundi sopii hyvin jatkumoon, joka vaikuttaa alkavan Acesta ja kulkevan punaisena lankana Carrackin soololevytyksissä myös tämän ajanjakson jälkeen; musiikki kuulostaa välillä jopa liiankin miellyttävältä, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa pikku sovituksellisia jippoja. Vaikka tämän levyn materiaali on koottu kymmenen vuoden ajalta ja neljän eri kokoonpanon levyiltä soolojuttujen lisäksi, se on silti kohtuullisen linjakas kokonaisuus.

Noiden kahden yllämainitun kappaleen lisäksi esim. Acen "How Long" ja sooloesityksistä vaikkapa "From Now On" ovat juuri sellaista musiikkia, joka sopii esim. yöllisen autoilun tai kotisohvassa pohdiskelun taustaksi - olematta silti pelkkää taustaa. Soitto on mukavan orgaanista, joskin 80-luku pilkahtaa esiin tiettyna synteettistymisenä. Kaiken ankkurina on Paul Carrackin sielukas ääni. Hän on itse asiassa yksi viime vuosikymmenien parhaista valkoihoisista poplaulajista.

Sooloja mies onkin tehnyt tämän jälkeenkin pitkän rivin - mutta ne ovat toinen juttu joskin aika lailla samaa kamaa. Yksi ero on ehkä, että tämän levyn biisit ovat enimmäkseen originaaleja - lisäarvo sinänsä, vaikka hänen tulkintansa esim. monista soulklassikoista myöhäisemmillä levytyksillä ovat oikein maukkaita. Ennen kuin hankin lisää niitä, pitäisi kuitenkin etsiä käsiinsä mm. ne puuttuvat kaksi Acelättyä.

316. Jethro Tull: Stormwatch (1979): Uusia tuulia haistelemassa

Tämä on ensimmäinen itse ostamani Jethro Tull-levy, ja pelkästään siitä syystä minulle rakas - mutta se on myös musiikillisesti tärkeä osa tämän monimuotoisen orkesterin ja johtohahmo Ian Andersonin matkaa. Ennen tätä olin kuullut ensinnäkin "Songs From The Wood"-albumin, joka kuuluu omien musiikkimieltymysteni kärkikymmenikköön ei vain JT:n osalta, vaan ylipäätänsä, ja joka on yhtyeen ehkä folkvaikutteisin teos, sekä heti "Stormwatchin" jälkeen tulleen "A"-levyn, jonka kai alunperin piti olla Andersonin sooloalbumi, ja jonka elektroninen sointi oli jonkinasteinen irtiotto.

"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.

Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.

Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.

315. Chicago: 13 (1979): Vihattua viihdettä vai taidetta torvilla?

Chicagosta ollaan monta mieltä. Alussa se oli progressiivista taidetta, välillä "vain" viihdettä ja ennen unhoon vaipumistaan vielä vihatun stadionmössön airut. Itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan jopa 80-luvun syntikoin siloiteltuja levytyksiä - joskin valikoiden - ja pidän myös bändin hieman kunnianhimoisemmista alkupään levytyksistä, mutta suurimmat suosikkini Chicagon tuotannossa mahtuvat intervalliin 8-14 eli noin vuosiin 1975-1980.

Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.

Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.

Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.

314. Thin Lizzy: Renegade (1981): Johnny jättää jäähyväisiä

Tämän levyn tekemisen aikaan Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott ei ehkä enää ollut ihan teräkunnossa - itse asiassa hänen "alter egonsa" Johnny The Fox oli kai lähtenyt lätkimään jo pari albumia aikaisemmin - ja minun korvissani bändin edellinen albumi "Chinatown" ja Lynottin samanaikaisesti tehty sooloalbumi "Solo In Soho" olivat puolivillaisia esityksiä. Tätä taustaa vastaan "Renegade" on bändin viimeinen voimannäyte, ja minusta yksi heidän parhaista levyistään.

Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.

Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.

Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.

Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.

313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos

Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.

Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.

Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.

Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.

Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin. 

312. J. Karjalainen ja Mustat Lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982): Blueskaava ja sen kaverit

Minulle Jii ja bändinsä kolahtivat kesällä 1985, "Doris"-albumin myötä, ja kun myös seuraavat julkaisut olivat mieluisia piti tietenkin mennä katalogissa myös taaksepäin - ja vuosien mittaan nimenomaan tästä albumista muodostui varhainen karjalaissuosikkini.

Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.

Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.

Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.

311. Pugh Rogefeldt: Bolla och rulla (1974): Näin käy rock´n´roll

Olen jo aikaisemmin tiivistänyt Pugh Rogefeldtin merkityksen rockmusiikille yleensä ja ruotsinkieliselle sellaiselle erityisesti (täällä), joten totean vain lyhyen kaavan mukaan hänen 1970-luvulla tehneen levykaupalla sellaista parhaasta päästä, ja hänen senaikaisen tuotantonsa kruunu on tämä levy, "Bolla och rulla" (vapaasti käännettynä "Palloile ja rullaa", mikä itse asiassa kuvaa soundia hyvin).

Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.

Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.

Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.

310. Queen: News Of The World (1977): Because We Can

Queen teki 1970-luvun loppupuolella häkellyttävän kovan albumisarjan, minun korvissani kakkosalbumista "Jazz":iin kaikki ovat vähintään ysin teoksia. "News Of The World" saattaa olla jopa ketjun heikoin lenkki, varsinkin jos karsii alkupäätä ja tarkastelee ainoastaan "Opera/Races/News/Jazz"-sarjaa - mutta silti se on todella hyvä levy, ja yksi niistä albumeista jotka ovat palanneet levylautaselleni säännöllisin ajoin aina hankkimisesta asti.

Queenin kulta-aika oli monimuotoisuuden juhlaa - hevistä music halliin, heleästä popista yökerhojatsin kautta kuorolaulun juhlaan ja takaisin, eikä "NOTW" ole mikään poikkeus. Toisaalta tämä levy on sarjasta ehkä se, joka silti pysyy parhaiten rockin rajoissa, mutta sekin on minun korvissani lähinnä vahvuus, vaikka ihan kaikki sen ulottuvuudet eivät minua miellytäkään. Jos aloitetaan heikommasta päästä, niin "We Will Rock You" on ehkä oiva keikka-aloitus - mutta kotikuuntelussa ei oikein kestä toistoa. "Get Down, Make Love" ei taas koskaan ole avautunut minulle - ja "We Are The Champions" on hoilattu puhki urheilutapahtumissa.

Mutta toisaalta se on hieno biisi. Ei tosin niin hieno kuin "All Dead, All Dead", joka on ehkä hienoin Queenin balladeista - ja Brian Mayn laulutaidoista. "Spread Your Wings" ja ennen kaikkea "It´s Late" taas näyttävät mallia siitä, miten rockhymni tehdään. "Fight From The Inside" on Roger Taylorin tähtihetkiä - siitä en välittänyt teininä, mutta nykyisin se on noussut toiseen arvoon. "Sleeping On The Sidewalk" on sävykkään perusrockin juhlaa. Ja vaikka ensikuulemalta suorastaan inhosin "Sheer Heart Attack"-biisiä, on pakko sanoa senkin kulkevan kuin juna. Tyylilajit vaihtelevat, mutta olen kuulevinani tässä jonkinlaisen punaisen langan, joka on selvempi kuin esim. sinänsä loisteliaalla "Night At The Operalla".

En tiedä missä vaiheessa Queen pääsi tilanteeseen, jossa he saattoivat tehdä omankuuloisiaan levyjä yksinkertaisesti koska voivat/saivat/osasivat - mutta tämänkaltainen kokonaisuus vaatii paitsi taitoja ja näkemystä myös kykyä pitää langat omissa käsissä. Kaiken lisäksi sen kansi kuuluu äänilevyhistorian komeimpiin.     

309. Christy Moore: Voyage (1989): Irlannin Ääni popvaatteissa

Ensikosketukseni Christy Mooren musiikkiin tapahtui tämän levyn ilmestymisvuonna, kun kävin Dublinissa ja toin sieltä kotiin mm. kaksi Moving Hearts-levyä, joilla hän toimi pääsolistina. Hänen nimensä oli tuttu eri yhteyksistä, joiden kuvittelin olevan pelkästään traditionaalisia, joten Heartsien "popmainen" soundi hämäsi minua hieman. Myöhemmin samana vuonna ostin sitten tämän levyn, joka on vielä popmaisempi äänimaisemaltaan - ja vieläpä paikoitellen kasarinomaisesti syntikalla höystetty.

Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.

Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel". 

Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.

307-308. Johnnie Taylor: Raw Blues (1968) + In Control (1988): Soulin kehityspolku

Nuorena miehenä innostuin soulista. Minun korvissani genren kulta-aika sijoittui noin aikaan 1966-1974 - eli suurin piirtein Stax-levy-yhtiön kulta-aikaan - jolloin syvän etelän juureva soundi löysi muotonsa ja kukoisti, kunnes disko ja muut muotivirtaukset veivät genren uuteen suuntaan. Jotkut alan pioneereista, jotka myös olivat minun suosikkejani, kokivat 1980-luvulla uuden tulemisen, kun he pääsivät Malacolle. Siellä ei juostu trendien perässä, vaan tehtiin vanhoille faneille tutun kuuloista kamaa - ei ehkä progressiivista, mutta kohtuullisen laadukasta. Malacolle levyttivät tuolloin mm. Little Milton, Z Z Hill, Bobby Bland ja Johnnie Taylor.

Viimeksimainittu teki jo 60-luvulla Staxille hienoja levytyksiä, huippuna soulklassikko "Who´s Making Love", mutta albumitasolla minulle maistuu kaikkein parhaimmalta "Raw Blues", joka käsittääkseni on hänen kolmas albuminsa. Johnnien sielukas, sopivan käheä ääni ja Staxin soundi (soittajina mm. Steve Cropper ja Isaac Hayes) kunnon torvineen (Memphis Horns) on maukasta kuunneltavaa; paitsi soittaa, siellä osattiin myös sovittaa - sekä laulutulkinnalle että soittajille on tilaa.

Musiikki on osin soulia, osin bluesia, ja enimmäkseen niiden sekoitusta - jos missään, niin tällä levyllä näiden lajien rajaviiva on veteen piirretty. Tempot ovat enimmäkseen hitaita - vaikkapa avauskolmikko, "Where There´s Smoke There´s Fire", "Hello Sundown" ja "Pardon Me Lady" on tulkinnan juhlaa, eikä taso siitä laske jatkossakaan. Jokunen hieman nopeatempoisempi laulu mahtuu mukaan, mutta tunnelma on yhtä tiivis kuin balladiosastolla. Ja vaikka tätä menoa mielellään kuuntelee enemmänkin, myös 60-luvun "puolen tunnin albumi"-konsepti toimii - voihan sen vaikka soittaa uudestaan, jos (kun) haluaa lisää.

Kaikkia hänen Malacolevyjään en ole kuullut, mutta kuulemistani paras on minusta "In Control", vuodelta 1988. Se on soundiltaan sopivan vaihteleva - perinteisen menon sekaan mahtuu hieman modernimpia soundeja, ja toisaalta tuotanto ei ole liian muovista vaikka se ei olekaan niin viimeisteltyä kuin suurempien tähtien levytykset. Ehkä se tänä päivänä kuulostaa hieman "kasarimmalta" kuin ilmestyessään - mutta toisaalta sama koskee melkein kaikkea tuohon aikaan tehtyä musiikkia.

Palettiin mahtuu menobiisejä kuten "Got To Leave This Woman" ja "Love´s Easy To Fall Into", balladeja kuten "Now That You Cheated" tai kirkkoon päin kallellaan oleva versio vanhasta hitistä "I Found a Love", ja tietysti myös keskitempoista kamaa. Kaksikymmentä vuotta lisää ikää ei puolessavälissä kuudettakymmenettä tämän levyn ilmestyessä olleen Johnnien ääntä paina, vaan tulkinta on entisellään.

Jos Johnnien ja muiden konkarien Malacotuotantoa jostain voisi moittia, se olisi ehkä tietty varman päälle pelaaminen - albumeja tuli melkein vuosittain, ja talon vakiobiisintekijät suolsivat niille ajoittain hieman ykstotista kamaa. Toisaalta se pelasti Johnnien ja muut konkarit esim. kaikkein pahimmilta 80- ja 90-lukujen tuotannollisilta kokeiluilta - ja myös noin kolmen vartin albumikokonaisuudet toimivat niin kauan kun niitä ei nauti peräkkäin liikaa. Ja itse asiassa juuri Malacon kaltaiset firmat rakensivat siltaa siihen juurikaman renessanssiin, josta olemme saaneet nauttia uudella vuosituhannella.

Johnniehan ei valitettavasti siihen enää osallistu, koska hän kuoli vuonna 2000 - mutta ainakin hän ehti levyttää laajan tuotannon, joka osaltaan valaisee soulin kehityspolkua kulta-ajoista tähän päivään.

306. Dan Hylander & Raj Montana Band: September (1981): Laululiikkeen romantikko

Ruotsalainen poliittinen laululiike on mielenkiintoinen ilmiö, joka on vaikuttanut aika tavalla minunkin levyhyllyni sisältöön. Jotkut sen tärkeimmistä edustajista saattoivat usein olla aika ryppyotsaisia, kuten Mikael Wiehe ja Björn Afzelius, kun taas osa artisteista ei ole kestänyt aikaa musiikillisesta näkökulmasta. Dan Hylander on ehkä suurin poikkeus - vaikka hänkin laulaa yhteiskunnallisista epäkohdista, hänen tekstinsä tekevät sen lähes aina pienen ihmisen ja ihmissuhteiden näkökulmasta, ja hänen bändinsä on aina ollut suuri ja koostunut eturivin soittajista.

Ja Dan Hylander on nimenomaan runoilija - laulajana hän on korkeintaan kelvollinen, mutta hän on tehnyt sekä itselleen että muille pitkän liudan loistavia biisejä, sekä originaaleja että käännössellaisia. Tavallaan hän on laululiikkeen suuri romantikko - hän ei ehkä ole keksinyt termejä kuten "kauniit häviäjät", mutta sen sijaan niiden ymppäämisessä laululyriikkaan hän on mestari.

Vuonna 1981 ilmestynyt "September" on Hylanderin ehkä ehein kokonaisuus. Orkesterin soundi on korviahivelevä, ja lauluntekijämme on tehnyt nipun loistavia sanoituksia ja sävellyksiä. "Levandelivet" on maukkaalla slidellä koristeltu vauhtipala, kun taas "Uppbrott" on melkein bluesia. "Kärlek i min hand (September)" ja miehen hitteihin kuuluva "Farväl till Katalonien" ovat juuri sellaisia hellänkarheita hymnejä, jotka ovat hänen tavaramerkkejään, kun taas "En stjärna släcks i ögonvrån" on hänen balladiosastonsa aatelia.

Toinen Hylanderin tavaramerkeistä on siis lainabiisien luova käyttö - hän ei aina käännä niitä, vaan käyttää hyviä sävellyksiä omien teosten pohjana. "Komedianterna" on mielenkiintoinen versio vanhasta Motownhitistä "You Can´t Hurry Love", jossa samaa ei ole kuin sävellys, kun taas "Natten är gryende" on Tom Waitsin "Jersey Girl", musiikillisesti aika lähellä alkuperäistä mutta tekstin fokusta hieman muuttaen (koska Jerseyn rannan tyttö ei tainnut olla prostituoitu). Tämä luenta taitaa kuulua kaikkien aikojen parhaisiin coverversioihin.


Itse asiassa on makuasia, minkö hänen albumeistaan ottaa kuunteluun - ainakin 80-luvun puoliväliin asti niistä jokainen on loistava, ja sen jälkeenkin ne ovat ainakin biisiaineksiltaan hyviä, vaikka soundi välillä onkin liian ajassa kiinni. Se ongelma ei kuitenkaan vaibaa tätä albumia.

305. Dire Straits: Making Movies (1980): Välitöiden valioita

Mark Knopfler on kulkenut mukanani kauan, ei tosin ihan vierellä vaan hiukan takavasemmalla. Ensimmäinen syväkosketus oli "Love Over Gold", mutta vasta kun "Brothers In Arms" ilmestyi, hankimme veljeni kanssa kimpassa aikaisemmat levyt - ja sittemmin olen evakuoinut ne omaan hyllyyni. Ne ovat kaikki hyviä, mutta minun maailmassani Dire Straitsista oli kaksi versiota - kahden ekan levyn "juuribändi" ja sitten LOG- ja BIA-albumien stadionryhmä.

Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.

Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.

Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.

304. Graham Parker And The Rumour: Stick To Me (1977): Se toinen vihainen nuori mies

Graham Parker, se toinen vihainen nuori mies, pääsi aikoinaan livahtamaan minulta ohitse, vaikka seurasin sitä toista, eli Elvis Costelloa, ja tuttavapiirissänikin oli samansuuntaisia kiinnostuksen aiheita. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa tulin tsekanneeksi hänen senhetkisiä uusia levytyksiään, ja pidin niistä, mutta vasta pari vuotta sitten tulin sitten hankkineeksi hänen ensimmäiset levynsä. Parkerin musiikissa kohtaavat parhaimmillaan vimma, sosiaalinen kritiikki, romantiikka, soul, rock, soiton riemu ja lyyrinen taito - eikä hän ole mitenkään toivoton laulajakaan. Minulla on nyt hyllyssäni hänen seitsemmän ensimmäistä albumiaan, pidän niistä kaikista - mutta tämä kolmonen eli "Stick To Me" on korvissani kaikkein paras.

Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.

"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.

Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...

303. John Hiatt: Warming Up To The Ice Age (1985): Tästä se lähti

Jos olet seurannut tätä blogia kauan tai joskus plarannut sitä taaksepäin, olet varmaankin huomannut John Hiattin kuuluvan suurimpiin suosikkeihini - itse asiassa siitä on nyt 31 vuotta ja risat, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja vieläkin hänen uudet levynsä kuuluvat ns. pakollisiin tsekkauksiin. Ja tästä levystä se lähti. Vuonna 1985 musiikkimakuni oli aika lailla taaksepäinkatsovaa, koska sen hetken kevyt musiikki useimmiten kuulosti aika hirveältä; olin juuri löytänyt bluesin ja soulin, ja toisaalta monet 70-luvun suuruudet kansoittivat levyhyllyäni. Jostain syystä tulin sitten kuulleeksi tämän levyn, ja se kolahti.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli John Hiattin lauluääni - persoonallinen, sävykäs, sielukas. Sitten tajuntaan iskostuivat hänen kappaleensa - tekstittäjänä hän oli tähän aikaan ehkä vihaisimmillaan, ja sävellyksetkin toimivat oikein hyvin. Soundipolitiikka oli ehkä hieman hittihakuista, mutta toisaalta monipuolisempaa kuin suurimmalla osalla valtavirran poplevyistä, joten sekään ei haitannut menoa.

Huippukohtia on useampia. Voimakas aloitus "The Usual", sielukas "Living A Little, Laughing A Little", velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi,  kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... melkein jokainen kappale on kohokohta sinänsä. Aikanaan sen "hitti", iso balladi "When We Ran", tuntui jopa hieman pliisulta - mutta nykyisin se nousee melkein kärkeen. Se saattaa tosin johtua siitä, että se on soinniltaan ajattomampi kuin levyn nopeammat biisit - jos joku asia nyt pistää korvaan, se voisi olla tuotannon lievä aikasidonnaisuus.

Siinä asiassa Hiatt ei tosin ole yksin - aika monet sen aikakauden levyistä ovat minun korvissani nykyisin melkein kuuntelukelvottomia, vaikka eivät mitään pintapoppia olisikaan. Hiattin kohdalla ryhtiliike alkoi jo seuraavasta albumista (lue lisää täällä), ja se jatkuu tietääkseni vieläkin.

302. Joe Jackson: Body And Soul (1984): Tyyli edellä

Joe Jackson on hauska tapaus. En voi sanoa tuntevani hänen tuotantoaan kovinkaan hyvin, enkä ole kuullut mitään mitä hän on tehnyt vuoden 1991 jälkeen, mutta pelkästään hänen 70- ja 80-lukujen tuotantonsa taitaa monipuolisuudessa viedä "vihaisten nuorten miesten" luokan sarjavoiton, jopa Elvis Costellon nenän edestä. Koko mies oli itse asiassa poissa tutkaltani varmaan parikymmentä vuotta, kunnes viime vuonna löysin "Beat Crazy"-albumin kirpparilta, ja taannoin onneni oli täydellinen, kun haltuuni joutui myös miehen mestariteos "Body And Soul". Yksi kavereistani osti sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä, ja minä kulutin tekemääni kasettikopiota kauan ja hartaasti, mutta kun C-kasetti siirtyi kuuntelutottumuksissani taustalle, tämäkin levy jäi sivuun.

Laitoin sen levylautaselle hieman pelonsekaisin odotuksin - kaikki vanhat suosikit eivät välttämättä kestä aikaa - mutta pelkoni oli turha. Jo aloitus "The Verdict" vei mukaansa, ja koko A-puoli oli samaa soiton lumoa. Tämä albumin suurin tenho on sen sovituksissa ja soundissa - piano, rytmiryhmä ja torvet soivat sävykkäästi ja tilan tuntu on ainutlaatuinen - mutta niin äänityspaikkana onkin ollut vanha juhlasali. En ymmärrä äänitystekniikasta sen enempää, mutta olen aistivinani äänikuvasta sen, että monet biiseistä itse asiassa on äänitetty melkein livenä.

Musiikillisesti liikutaan popista ja soulista - aloitus, "Go For It" ja "Happy Ending" voisivat olla vaikkapa Motown-versiointeja - lattaritunnelmiin kuten "Cha Cha Loco" tai instrumentaali "Loisaida", ja väliin mahtuu kunnon isoja balladeja kuten "Not Here, Not Now". Joe Jackson ei ole maailman suurin laulusolisti, mutta hän tietää rajoituksensa, ja esom. "Happy Endingin" duetto tuo esiin myös taiten käytetyt naisäänet. Biisintekijänä hän selvästi osaa asiansa - ja vaikka tyylien kirjo voisi tehdä tästä sillisalaatin, tämä on linjakas kokonaisuus. Tyyli edellä mennään.

Hieno levy, vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin - ja hyvä syy hankkia vielä ainakin sen edeltäjä "Night And Day", mahdollisesti "Look Sharp", ja varmaan jotain uudempaakin tuotantoa.

301. Powerhouse: Lovin´ Machine (1975-77): Bluesin voimaa

Opiskeluaikanani, 1980-luvun loppupuolella ja 90-luvun alkuvuosina, levyjen keräily oli sikäli helppoa, että esim. Turussa oli levykauppoja kuin sieniä sateella. Kaikki eivät tosin olleet kovin pitkäikäisiä, mutta levynälkäänsä saattoi aina tehdä kunnon ostoskierroksen. Yksi suosikkipaikoistani muutaman vuoden ajan oli Hansakorttelin kakkoskerroksessa sijainnut Swingtown (jos muistan nimen oikein), jossa oli mm. aika mukava valikoima bluesia ja soulia jota aina välillä piti käydä hypistelemässä.

Jos oikein muistan, tämäkin levy tarttui mukaan juuri sieltä. Juuri 80-luvun loppupuolella bluesinnostukseni oli kovimmillaan, ja olin juuri lukenut jostakin (Soundista kai) ylistävän arvion jostain Tom Principaton levystä - joten kun huomasin miehen nimen Powerhousen kokoonpanossa, levy piti kiikuttaa kassalle ja kotiin. Tällainen "sokko-ostelu" oli tietysti riskipeliä aikana ennen Spotifytä sun muita, mutta ainakin tämän kerran satsaus kannatti.

Musiikki on aika perinteistä bluesia, jumptyyliin kallellaan - ja kappalevalinnatkin osoittavat taaksepäin. "Flip, Flop & Fly", "Stompin´ At The Savoy" ja "Saved" ovat esimerkkejä kappaleista, joita moni muukin on esittänyt, eivätkä Powerhousen versiot lainkaan häpeä muiden rinnalla. Levyn todellinen tyrmäys on kuitenkin "Hard Times", Ray Charlesin vanha bluesballadi joka esitetään todella hartaasti. Yhtye soittaa hienosti, mutta esityksen ja koko levyn tähti on laulaja George Weh, joka onnistuu kuulostamaan siltä kuin todella olisi elänyt koko surkeuden.

Kaiken lisäksi hän parin liveraidan perusteella vaikuttaa osaavan myös ottaa yleisönsä. Sitähän ei tämän bändin kohdalla enää kai pääse kokemaan, mutta myös studionauhoituksesta paistavat hyvä fiilis, silmän pilke ja auktoriteetti. Tällaista on hyvä musiikki.

Maailman paras levy 3.0: Vinyylin lumot

Nyt olen pitänyt tätä blogia kahdeksan vuotta, kehunut 300 levyä ja sen lisäksi listannut vuoden parhaat biisit ja albunit syntymävuodestani 1965 ja eteenpäin - joten lienee aika keksiä joku uusi metku lukijoiden mielenkiinnon (ja omani) ylläpitämiseksi. Levyjen kehumista en aio jättää, enkä aio ruveta haukkumaan niitä - mutta joululoman aikana keksin pienen bloginpäivitysaihion.

Päivityksen teema liittyy vinyylilevyjen renessanssiin, joka viime vuosien aikana on johtanut mm. kivijalkalevykauppojen paluuseen myös suurien kaupunkien ulkopuolelle. Itse siirryin 80- ja 90-lukujen vaihteessa musiikinkulutuksessani yhä enemmän CD-levyyn, mutta LP-kokoelma säilyi käytössä koko ajan - ja parin viime vuoden ajan se on noussut yhä enemmän etualalle, samalla kun kuuntelen yhä suuremman osan "arkikulutuksestani" tiedostoina. Myös esim. mielenkiintoiset lötdöt ja keskustelut Vinyylin vinguttajat-facebookryhmässä ovat taas vaikuttaneet kulutustottumuksiini.

Eli jonkun aikaa eteenpäin aion keskittyä tässä blogissa LP-levyjeni ruotimiseen. Parhaimmat niistä(kin) olen jo ehtinyt käydä läpi ensimmäisten kolmensadan albumin joukossa, mutta nyt tarkoitukseni on myös (ja etenkin) kaivaa esiin sellaisia levyjä, joita en olekaan vähään aikaan kuunnellut. Lähtökohtani on noin 1000 LP-levyn kokoelma, jossa on siis paljon minun mielestäni hyviä levyjä, jonkun verran huteja (ennen vanhaan kun levyjä piti joskus ostaa ihan sokkona - nykyisin olen yleensä kuullut ostokseni etukäteen) mutta ennen kaikkea aika paljon musiikkia, joka on ollut omistuksessani jopa vuosikymmeniä, mutta jota en ole juuri kuunnellut. Ja koska jo noin 25 vuoden ajan hankkinut uutuudet CD-levyinä, uusimmat LP:ni taitavat olla vuosikertaa 1993 tai 1994, joten tästä tulee myös aikamatka toisella tavalla kuin ennen.

Vanhat ja uudet lukijat ovat tervetulleita mukaan - ja palautekin on tietysti tervetullutta. Itse asiassa sarja otti varaslähdön jo viime sunnuntaina, kun kehuin Paul Kellyn ja Messengersien "Gossip"-LP:n. Olkoon vuoden 2017 teema "vinyylin lumot"!

300. Paul Kelly & The Messengers: Gossip (1987): Musiikkia toiselta puolelta

Popmusiikin kieli on yleismaailmallinen - ja nykyisin, verkkopalvelujen myötä, myös sen saatavuus - mutta 1980-luvulla esimerkiksi australialainen popmusiikki oli aika harvinaista herkkua näillä leveysasteilla (AC/DC:ta ei lasketa). Noin vuonna 1986 levykauppoihin ilmestyi rivi aussilevyjä Midnight Oilista alkaen, kun Australia juhli 200-vuotissynttäreitään, ja jokunen niistä tuli kannettua kotiin siinä vaiheessa kun ne joutuivat alelaareihin. En nyt muista, kuuluiko Paul Kelly silloin promottuihin artisteihin, mutta tämä levy joutui omistukseeni kohtuullisen heti ilmestyttyään.

Ja tämä on sitä itseään - sävykästä musiikkia, hyvin sävellettyä ja etenkin sanoitettua, ja vetävästi esitettyä. Instrumentointi on peruskamaa, ja Paulilla itsellään on perusrocklauluääni - sopivan käheä, ja tarpeeksi lähellä oikeaa nuottia. Tämä voisi periaatteessa olla aika kasvotonta perusrockia, mutta pari asiaa nostaa tämän levyn ns. massan yläpuolelle. Ensinnäkin sovituspuoli toimii niin hyvin - sekä vauhti että voima vaihtelevat kiitettävästi, ja soundi on ilmestymisajankohdan huomioon ottaen kiitettävän orgaaninen - peruskitarakombon sointia laajentavat koskettimet ja joskus jopa puhaltimet.

Toiseksi, ja ennen kaikkea, Kellyn laulut ovat usein aika oivaltavia pikku kertomuksia; vaikka teemat kuuluvat populaarimusiikin perusjuttuihin, käsittelytapa on tuore. Pari kappaletta nousee yli muiden; "Darling It Hurts" on menevä perusrock jonka "vuorolaulu" ja kertosäe tarttuvat kuin tauti - huomiot entisen rakastetun alamäestä tuntuvat tosiaan hiertävän - kun taas"Stories Of Me" on saksofoni- ja kosketinvetoinen tilitys kertojan omasta alamäestä kun rakkauden loppu on johtanut virvokkeiden ylikäyttöön.

Paul Kellyn levytysura jatkuu yhä, ja nykyisin hänenkin musiikkiaan voi nauttia helposti Spotifyn ja vastaavien kautta - mutta jostakin syystä olen jämähtänyt omaan kokoelmaani (kaksi LP:tä ja yksi CD, ajanjaksolta 1987-1990). Kyllä käsinkosketeltava tuote kuten levy sentään on poikaa...