302. Joe Jackson: Body And Soul (1984): Tyyli edellä

Joe Jackson on hauska tapaus. En voi sanoa tuntevani hänen tuotantoaan kovinkaan hyvin, enkä ole kuullut mitään mitä hän on tehnyt vuoden 1991 jälkeen, mutta pelkästään hänen 70- ja 80-lukujen tuotantonsa taitaa monipuolisuudessa viedä "vihaisten nuorten miesten" luokan sarjavoiton, jopa Elvis Costellon nenän edestä. Koko mies oli itse asiassa poissa tutkaltani varmaan parikymmentä vuotta, kunnes viime vuonna löysin "Beat Crazy"-albumin kirpparilta, ja taannoin onneni oli täydellinen, kun haltuuni joutui myös miehen mestariteos "Body And Soul". Yksi kavereistani osti sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä, ja minä kulutin tekemääni kasettikopiota kauan ja hartaasti, mutta kun C-kasetti siirtyi kuuntelutottumuksissani taustalle, tämäkin levy jäi sivuun.

Laitoin sen levylautaselle hieman pelonsekaisin odotuksin - kaikki vanhat suosikit eivät välttämättä kestä aikaa - mutta pelkoni oli turha. Jo aloitus "The Verdict" vei mukaansa, ja koko A-puoli oli samaa soiton lumoa. Tämä albumin suurin tenho on sen sovituksissa ja soundissa - piano, rytmiryhmä ja torvet soivat sävykkäästi ja tilan tuntu on ainutlaatuinen - mutta niin äänityspaikkana onkin ollut vanha juhlasali. En ymmärrä äänitystekniikasta sen enempää, mutta olen aistivinani äänikuvasta sen, että monet biiseistä itse asiassa on äänitetty melkein livenä.

Musiikillisesti liikutaan popista ja soulista - aloitus, "Go For It" ja "Happy Ending" voisivat olla vaikkapa Motown-versiointeja - lattaritunnelmiin kuten "Cha Cha Loco" tai instrumentaali "Loisaida", ja väliin mahtuu kunnon isoja balladeja kuten "Not Here, Not Now". Joe Jackson ei ole maailman suurin laulusolisti, mutta hän tietää rajoituksensa, ja esom. "Happy Endingin" duetto tuo esiin myös taiten käytetyt naisäänet. Biisintekijänä hän selvästi osaa asiansa - ja vaikka tyylien kirjo voisi tehdä tästä sillisalaatin, tämä on linjakas kokonaisuus. Tyyli edellä mennään.

Hieno levy, vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin - ja hyvä syy hankkia vielä ainakin sen edeltäjä "Night And Day", mahdollisesti "Look Sharp", ja varmaan jotain uudempaakin tuotantoa.

301. Powerhouse: Lovin´ Machine (1975-77): Bluesin voimaa

Opiskeluaikanani, 1980-luvun loppupuolella ja 90-luvun alkuvuosina, levyjen keräily oli sikäli helppoa, että esim. Turussa oli levykauppoja kuin sieniä sateella. Kaikki eivät tosin olleet kovin pitkäikäisiä, mutta levynälkäänsä saattoi aina tehdä kunnon ostoskierroksen. Yksi suosikkipaikoistani muutaman vuoden ajan oli Hansakorttelin kakkoskerroksessa sijainnut Swingtown (jos muistan nimen oikein), jossa oli mm. aika mukava valikoima bluesia ja soulia jota aina välillä piti käydä hypistelemässä.

Jos oikein muistan, tämäkin levy tarttui mukaan juuri sieltä. Juuri 80-luvun loppupuolella bluesinnostukseni oli kovimmillaan, ja olin juuri lukenut jostakin (Soundista kai) ylistävän arvion jostain Tom Principaton levystä - joten kun huomasin miehen nimen Powerhousen kokoonpanossa, levy piti kiikuttaa kassalle ja kotiin. Tällainen "sokko-ostelu" oli tietysti riskipeliä aikana ennen Spotifytä sun muita, mutta ainakin tämän kerran satsaus kannatti.

Musiikki on aika perinteistä bluesia, jumptyyliin kallellaan - ja kappalevalinnatkin osoittavat taaksepäin. "Flip, Flop & Fly", "Stompin´ At The Savoy" ja "Saved" ovat esimerkkejä kappaleista, joita moni muukin on esittänyt, eivätkä Powerhousen versiot lainkaan häpeä muiden rinnalla. Levyn todellinen tyrmäys on kuitenkin "Hard Times", Ray Charlesin vanha bluesballadi joka esitetään todella hartaasti. Yhtye soittaa hienosti, mutta esityksen ja koko levyn tähti on laulaja George Weh, joka onnistuu kuulostamaan siltä kuin todella olisi elänyt koko surkeuden.

Kaiken lisäksi hän parin liveraidan perusteella vaikuttaa osaavan myös ottaa yleisönsä. Sitähän ei tämän bändin kohdalla enää kai pääse kokemaan, mutta myös studionauhoituksesta paistavat hyvä fiilis, silmän pilke ja auktoriteetti. Tällaista on hyvä musiikki.

Maailman paras levy 3.0: Vinyylin lumot

Nyt olen pitänyt tätä blogia kahdeksan vuotta, kehunut 300 levyä ja sen lisäksi listannut vuoden parhaat biisit ja albunit syntymävuodestani 1965 ja eteenpäin - joten lienee aika keksiä joku uusi metku lukijoiden mielenkiinnon (ja omani) ylläpitämiseksi. Levyjen kehumista en aio jättää, enkä aio ruveta haukkumaan niitä - mutta joululoman aikana keksin pienen bloginpäivitysaihion.

Päivityksen teema liittyy vinyylilevyjen renessanssiin, joka viime vuosien aikana on johtanut mm. kivijalkalevykauppojen paluuseen myös suurien kaupunkien ulkopuolelle. Itse siirryin 80- ja 90-lukujen vaihteessa musiikinkulutuksessani yhä enemmän CD-levyyn, mutta LP-kokoelma säilyi käytössä koko ajan - ja parin viime vuoden ajan se on noussut yhä enemmän etualalle, samalla kun kuuntelen yhä suuremman osan "arkikulutuksestani" tiedostoina. Myös esim. mielenkiintoiset lötdöt ja keskustelut Vinyylin vinguttajat-facebookryhmässä ovat taas vaikuttaneet kulutustottumuksiini.

Eli jonkun aikaa eteenpäin aion keskittyä tässä blogissa LP-levyjeni ruotimiseen. Parhaimmat niistä(kin) olen jo ehtinyt käydä läpi ensimmäisten kolmensadan albumin joukossa, mutta nyt tarkoitukseni on myös (ja etenkin) kaivaa esiin sellaisia levyjä, joita en olekaan vähään aikaan kuunnellut. Lähtökohtani on noin 1000 LP-levyn kokoelma, jossa on siis paljon minun mielestäni hyviä levyjä, jonkun verran huteja (ennen vanhaan kun levyjä piti joskus ostaa ihan sokkona - nykyisin olen yleensä kuullut ostokseni etukäteen) mutta ennen kaikkea aika paljon musiikkia, joka on ollut omistuksessani jopa vuosikymmeniä, mutta jota en ole juuri kuunnellut. Ja koska jo noin 25 vuoden ajan hankkinut uutuudet CD-levyinä, uusimmat LP:ni taitavat olla vuosikertaa 1993 tai 1994, joten tästä tulee myös aikamatka toisella tavalla kuin ennen.

Vanhat ja uudet lukijat ovat tervetulleita mukaan - ja palautekin on tietysti tervetullutta. Itse asiassa sarja otti varaslähdön jo viime sunnuntaina, kun kehuin Paul Kellyn ja Messengersien "Gossip"-LP:n. Olkoon vuoden 2017 teema "vinyylin lumot"!

300. Paul Kelly & The Messengers: Gossip (1987): Musiikkia toiselta puolelta

Popmusiikin kieli on yleismaailmallinen - ja nykyisin, verkkopalvelujen myötä, myös sen saatavuus - mutta 1980-luvulla esimerkiksi australialainen popmusiikki oli aika harvinaista herkkua näillä leveysasteilla (AC/DC:ta ei lasketa). Noin vuonna 1986 levykauppoihin ilmestyi rivi aussilevyjä Midnight Oilista alkaen, kun Australia juhli 200-vuotissynttäreitään, ja jokunen niistä tuli kannettua kotiin siinä vaiheessa kun ne joutuivat alelaareihin. En nyt muista, kuuluiko Paul Kelly silloin promottuihin artisteihin, mutta tämä levy joutui omistukseeni kohtuullisen heti ilmestyttyään.

Ja tämä on sitä itseään - sävykästä musiikkia, hyvin sävellettyä ja etenkin sanoitettua, ja vetävästi esitettyä. Instrumentointi on peruskamaa, ja Paulilla itsellään on perusrocklauluääni - sopivan käheä, ja tarpeeksi lähellä oikeaa nuottia. Tämä voisi periaatteessa olla aika kasvotonta perusrockia, mutta pari asiaa nostaa tämän levyn ns. massan yläpuolelle. Ensinnäkin sovituspuoli toimii niin hyvin - sekä vauhti että voima vaihtelevat kiitettävästi, ja soundi on ilmestymisajankohdan huomioon ottaen kiitettävän orgaaninen - peruskitarakombon sointia laajentavat koskettimet ja joskus jopa puhaltimet.

Toiseksi, ja ennen kaikkea, Kellyn laulut ovat usein aika oivaltavia pikku kertomuksia; vaikka teemat kuuluvat populaarimusiikin perusjuttuihin, käsittelytapa on tuore. Pari kappaletta nousee yli muiden; "Darling It Hurts" on menevä perusrock jonka "vuorolaulu" ja kertosäe tarttuvat kuin tauti - huomiot entisen rakastetun alamäestä tuntuvat tosiaan hiertävän - kun taas"Stories Of Me" on saksofoni- ja kosketinvetoinen tilitys kertojan omasta alamäestä kun rakkauden loppu on johtanut virvokkeiden ylikäyttöön.

Paul Kellyn levytysura jatkuu yhä, ja nykyisin hänenkin musiikkiaan voi nauttia helposti Spotifyn ja vastaavien kautta - mutta jostakin syystä olen jämähtänyt omaan kokoelmaani (kaksi LP:tä ja yksi CD, ajanjaksolta 1987-1990). Kyllä käsinkosketeltava tuote kuten levy sentään on poikaa...