305. Dire Straits: Making Movies (1980): Välitöiden valioita

Mark Knopfler on kulkenut mukanani kauan, ei tosin ihan vierellä vaan hiukan takavasemmalla. Ensimmäinen syväkosketus oli "Love Over Gold", mutta vasta kun "Brothers In Arms" ilmestyi, hankimme veljeni kanssa kimpassa aikaisemmat levyt - ja sittemmin olen evakuoinut ne omaan hyllyyni. Ne ovat kaikki hyviä, mutta minun maailmassani Dire Straitsista oli kaksi versiota - kahden ekan levyn "juuribändi" ja sitten LOG- ja BIA-albumien stadionryhmä.

Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.

Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.

Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.

304. Graham Parker And The Rumour: Stick To Me (1977): Se toinen vihainen nuori mies

Graham Parker, se toinen vihainen nuori mies, pääsi aikoinaan livahtamaan minulta ohitse, vaikka seurasin sitä toista, eli Elvis Costelloa, ja tuttavapiirissänikin oli samansuuntaisia kiinnostuksen aiheita. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa tulin tsekanneeksi hänen senhetkisiä uusia levytyksiään, ja pidin niistä, mutta vasta pari vuotta sitten tulin sitten hankkineeksi hänen ensimmäiset levynsä. Parkerin musiikissa kohtaavat parhaimmillaan vimma, sosiaalinen kritiikki, romantiikka, soul, rock, soiton riemu ja lyyrinen taito - eikä hän ole mitenkään toivoton laulajakaan. Minulla on nyt hyllyssäni hänen seitsemmän ensimmäistä albumiaan, pidän niistä kaikista - mutta tämä kolmonen eli "Stick To Me" on korvissani kaikkein paras.

Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.

"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.

Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...

303. John Hiatt: Warming Up To The Ice Age (1985): Tästä se lähti

Jos olet seurannut tätä blogia kauan tai joskus plarannut sitä taaksepäin, olet varmaankin huomannut John Hiattin kuuluvan suurimpiin suosikkeihini - itse asiassa siitä on nyt 31 vuotta ja risat, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja vieläkin hänen uudet levynsä kuuluvat ns. pakollisiin tsekkauksiin. Ja tästä levystä se lähti. Vuonna 1985 musiikkimakuni oli aika lailla taaksepäinkatsovaa, koska sen hetken kevyt musiikki useimmiten kuulosti aika hirveältä; olin juuri löytänyt bluesin ja soulin, ja toisaalta monet 70-luvun suuruudet kansoittivat levyhyllyäni. Jostain syystä tulin sitten kuulleeksi tämän levyn, ja se kolahti.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli John Hiattin lauluääni - persoonallinen, sävykäs, sielukas. Sitten tajuntaan iskostuivat hänen kappaleensa - tekstittäjänä hän oli tähän aikaan ehkä vihaisimmillaan, ja sävellyksetkin toimivat oikein hyvin. Soundipolitiikka oli ehkä hieman hittihakuista, mutta toisaalta monipuolisempaa kuin suurimmalla osalla valtavirran poplevyistä, joten sekään ei haitannut menoa.

Huippukohtia on useampia. Voimakas aloitus "The Usual", sielukas "Living A Little, Laughing A Little", velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi,  kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... melkein jokainen kappale on kohokohta sinänsä. Aikanaan sen "hitti", iso balladi "When We Ran", tuntui jopa hieman pliisulta - mutta nykyisin se nousee melkein kärkeen. Se saattaa tosin johtua siitä, että se on soinniltaan ajattomampi kuin levyn nopeammat biisit - jos joku asia nyt pistää korvaan, se voisi olla tuotannon lievä aikasidonnaisuus.

Siinä asiassa Hiatt ei tosin ole yksin - aika monet sen aikakauden levyistä ovat minun korvissani nykyisin melkein kuuntelukelvottomia, vaikka eivät mitään pintapoppia olisikaan. Hiattin kohdalla ryhtiliike alkoi jo seuraavasta albumista (lue lisää täällä), ja se jatkuu tietääkseni vieläkin.