maanantai 29. toukokuuta 2017

315. Chicago: 13 (1979): Vihattua viihdettä vai taidetta torvilla?

Chicagosta ollaan monta mieltä. Alussa se oli progressiivista taidetta, välillä "vain" viihdettä ja ennen unhoon vaipumistaan vielä vihatun stadionmössön airut. Itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan jopa 80-luvun syntikoin siloiteltuja levytyksiä - joskin valikoiden - ja pidän myös bändin hieman kunnianhimoisemmista alkupään levytyksistä, mutta suurimmat suosikkini Chicagon tuotannossa mahtuvat intervalliin 8-14 eli noin vuosiin 1975-1980.

Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.

Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.

Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.

tiistai 23. toukokuuta 2017

314. Thin Lizzy: Renegade (1981): Johnny jättää jäähyväisiä

Tämän levyn tekemisen aikaan Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott ei ehkä enää ollut ihan teräkunnossa - itse asiassa hänen "alter egonsa" Johnny The Fox oli kai lähtenyt lätkimään jo pari albumia aikaisemmin - ja minun korvissani bändin edellinen albumi "Chinatown" ja Lynottin samanaikaisesti tehty sooloalbumi "Solo In Soho" olivat puolivillaisia esityksiä. Tätä taustaa vastaan "Renegade" on bändin viimeinen voimannäyte, ja minusta yksi heidän parhaista levyistään.

Itse asiassa aloituskappale "Angel Of Death" on yksi bändin komeimmista esityksistä ylipäätänsä; komea sävellys, jossa Lynottin synkkää kertomusta vie eteenpäin satulakomppi ja maukkaat kosketintaustat. Nimibiisi on jonkinlainen tunnelmapala joka jää hieman etäiseksi, mutta "Leave This Town" on taas laukkaava rokettirolli, jonka komppi kulkee kuin pikajuna. Phil kuulostaa aivan siltä, kuin kokemukset olisivat omakohtaisia, kun hän toteaa kohdanneensa ensin sheriffin tyttären - "she was a real fine fox", eli olihan se kettu vielä mukana - ja sen jälkeen tämän isän, jonka mielestä sankarimme tulisi pikimmiten jättää kaupunki taakseen.

Muita kohokohtia ovat esim. jatsahtava (!) "Fats", kohtalokas "Mexican Blood", perusrockaava "Hollywood" ja päätöshymni "It´s Getting Dangerous", joka on sellainen loppua kohti kasvava teos joka periaatteessa kuuluu jokaisen hevibändin pakollisiin kuvioihin. Thin Lizzyn ominainen tuplakitarointi soi vielä kerran kauniiseen kliimaksiin.

Levyn varjopuoliin kuuluu kalseahko tuotanto; jostain syystä se välillä kuulostaa kuin tyhjällä stadionilla soitetulta - bändin parhaiden levytysten läsnäolo ja atakki on poissa. Osittain siihen vaikuttaa tuo äsken kehumani kosketinsoundi, joka välillä ehkä pääsee liikaa etualalle. Ja vaikka tuo jäähyväisteema ehkä on jonkinasteinen jälkikonstruktio, ei voi kieltää etteikö laulusolistimme äänen paras terä olisi poissa. Ei niin, että lopputulos olisi huono - mutta selvästi väsyneempi kuin vaikkapa vielä kaksi vuotta aikaisemmalla "Black Rose-albumilla.

Tämä on kuitenkin minun korvissani viimeinen onnistunut kokonaisuus Philip Lynottilta. Hänen toinen sooloalbuminsa "The Philip Lynott Album", seuraavalta vuodelta, ei ole minusta mistään kotoisin, Lizzyn viimeinen studioalbumi "Thunder & Lightning" on kolholta kuulostava kokoelma puolivillaisia sävellyksiä, joissa on liikaa tilulilukitaraa, ja "Life"-jäähyväislivealbumi on yksinkertaisesti huono.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

313. Rainbow: Straight Between The Eyes (1982): Popmetallin perusteos

Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.

Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.

Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.

Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.

Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin. 

lauantai 6. toukokuuta 2017

312. J. Karjalainen ja Mustat Lasit: Yö kun saapuu Helsinkiin (1982): Blueskaava ja sen kaverit

Minulle Jii ja bändinsä kolahtivat kesällä 1985, "Doris"-albumin myötä, ja kun myös seuraavat julkaisut olivat mieluisia piti tietenkin mennä katalogissa myös taaksepäin - ja vuosien mittaan nimenomaan tästä albumista muodostui varhainen karjalaissuosikkini.

Miksi se on hyvä? Ensinnäkin Jii on mahtava tarinaniskijä - hän osaa sekä tehdä hyvän tekstin melkien mistä vaan, että esimerkiksi istuttaa sen bluesin traditioon. Aloitus, "Blueskaava", on juuri sitä itseään, hyvin toteutettuna. "Ankkurinappi" on mystinen rakkauslaulu jonka tapahtumia voi pohdiskella moneltakin kantila, ja humanismin sanoma resonoi muissa yhteyksissä puhki tulkitussa "Sankarit"-laulussa, joka tässä oikeassa versiossaan on jotain muuta kuin kaljanhuuruinen voitonlaulu. "Rock´n´Roll tänään" on toinen hyvä esimerkki siitä, miten uskottavan tekstin voi tehdä melkeinpä mistä vaan.

Ja samoja biisejä voi käyttää esimerkkinä hänen sävellystaidoistaan - monet näistä melodioista menevät suoraan päähän ja jäävät sinne. "Oot niin hyvä mulle" ja "Löysin ystävän" ovat sellaisia kauniita kokonaisuuksia, joista monet vain haaveilevat mutta joita J Karjalainen ilmeisesti vetää vaikka hihastansa tarvittaessa. Myös bändi on hyvä - ja vaikka Mustien Lasien myöhemmät levyt olivat kaiken lisäksi täyteläisesti tuotettuja, tämän albumin vähän riisutumpi äänimaailma ikäänkuin tuo orkesterin olohuoneeseen. Laulusolistin äänestä voidaan olla monta mieltä, mutta hän on omien ralliensa paras tulkki - "Hypnoosia kello 21:30" on tämän levyn paras esimerkki.

Hieno kokonaisuus, ei sen enempää eikä vähempää - ja tavallaan se sisältää kaiken sen, mitä J Karjalaisen ura on sen jälkeen ollut; monipuolista bluespohjaista rytmimusiikkia oivaltavasti, perinteitä kunnioittaen mutta tuoreesti esitettynä. Minä en ainakaan osaa kaivata musiikilta paljoa sen enempää.