334. Lilly Hiatt: Royal Blue (2015): Hyvä perimä mutta omat eväät

Hoidetaan pakollinen toteamus ensin pois alta; Lilly Hiattin isä on tietenkin John Hiatt, joka minun kirjoissani on yksi popmusiikin parhaista lauluntekijöistä, ja sen lisäksi omien biisiensä loistava tulkki. Niinpä oli vain loogista tsekata mitä hänen tyttärensä saa aikaan, kun kerran päättää lähteä samalle alalle. Ja kas, hän on tähän mennessä tehnyt kolme albumillista loistavaa musiikkia, hyvin pitkälle samoin eväin kuin isänsä - eli hyviä tekstejä ja sävellyksiä hyvin laulettuina ja soitettuina, mutta tietenkin naisnäkökulmasta. Ja oli se sitten perimää tai omaa osaamista, niin Hiattin suvun asema laulunteon huipulla on turvattu.

Homman nimi on käsittääkseni americana - juurimusiikkia kohtalaisen perinteisellä combolla esitettynä. Välillä mennään vähän kantrimmin, välillä kuosi on selvää rockia - mutta tällaiset määritelmät ovat makuasioita. Sovitukset ovat kohtalaisen pelkistettyjä; välillä väriä antaa mielestäni monipuolinen ja sävykäs kitarointi, välillä hienovaraiset koskettimet. Välillä menoa ryydittää jopa inhoamani pedal steel, mutta senkin kestää kun kokonaisuus toimii. Äänikuvassa on välillä sellaista karua melankoliaa, joka iskee suomalaiseen kuuntelijaan - mutta Hiatt ei sorru vellontaan, vaan suunta on aina eteenpäin.

Minusta pääosassa ovat silti tekstit ja laulu; ne kertovat lähinnä elämän ja ihmissuhteiden ongelmallisista puolista. Osittain ne taitavat olla omaelämänkerrallisia; aivan kuin isänsäkin kolmikymppisenä, Lilly Hiatt taisteli tämän levyn teon aikana alkoholiongelman kanssa, eikä muusikon elämä ilmeisesti helpota parisuhteiden ylläpitämistä. Vaikeaa on nostaa esiin yksittäisiä biisejä, mutta tunnelmallinen "Heart Attack", vauhdikkaasti etenevä "Machine" ja lakoninen "Too Bad" nousevat ainakin esiin - samoin ovelasti muotoiltu "Jesus Would´ve Let Me Pick The Restaurant". Ja pitää vielä todeta, että tämä on sellainen levy, jolta eri kerroilla nousevat esiin eri biisit.

Ja "Royal Blue" on siis hänen toinen albuminsa; kolmas, "Trinity Lane", ilmestyi juuri, ja ensikuulemalta se on vähintään samaa tasoa kuin tämä - mutta perinteiseen tapaan haluan kerätä hieman enemmän kokemusta ennenkuin kehun senkin.

333. Indigo Girls: Rites Of Passage (1992): Popmusiikin ytimessä

Mistä on hyvä popmusiikki tehty? Tätä olen tainnut kysyä aikaisemminkin, ja ehkä vastata jotain muuta - mutta juuri nyt sanoisin siihen tarvittavan hyviä lauluja, hyviä ääniä niitä esittämään, sopivaa soittoa - ilmavaa , jykevää tai mitä vaan, ja kekseliäitä sovituksia. Tätä kaikkea tarjoaa Indigo Girls - ja on itse asiassa taronnut sitä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse olen vain joskus hieman hidas... Minulla on kyllä ollut jo vuosikausia hyllyssäni pari heidän levyään, mutta vasta tämä hiljan hankkimani "Rites Of Passage" onnistui räjäyttämään pankin.

Indigo Girlsin paras voimavara ovat Emily Saliersin ja Amy Rayn äänet - kumpikin vahvoja, itse asiassa samantyyppisiä, ja saumattomasti yhteen soivia. Kumpikin tekee hyviä biisejä - levyillä niitä on noin puolet kummaltakin. Itse asiassa tämän levyn biisit menevät tasan 6-6, ja sen lisäksi tällä on akustisvoittoinen luenta Dire Straitsin "Romeo And Juliet"-hitistä, joka itse asiassa kuulostaa kuin tätä varten sävelletyltä ja jollain klubilla äänitetyltä. Toisaalta Indigojen taidoista sanoo jotakin se, ettei Mark Knopflerin hieno biisi mitenkään pese levyn originaaleja.

Suosikkejani ovat mm. surumielinen avaus "Three Hits", energinen "Joking" ja herkkä "Love Will Come To You", mutta tämäkin kuuluu niihin albumeihin, jotka kestävät alusta loppuun. Naisten folktausta kuuluu, paitsi kerronnallisista teksteistä ja "laulupainotteisuudesta", myös akustisten kitarojen helinästä - jonka taustalla tosin soivat myös sähköiset soittimet, vaihtelevasti ja ilmavasti. Dynamiikka on yksi niistä asioista, joka tulee mieleen - esim. juuri nyt soiva "Jonas & Ezekiel" voisi olla vaikkapa Crowded Housen esitys - ja mitä popmusiikkiin tulee, juuri sen parempaa kehua en oikein keksi. Tämä on - Neil Finnin teosten tavoin - musiikkia joka on surumielisenäkin mieltä nostattavaa.

Bändin ura jatkuu vieläkin, vaikka itse en ole kuullut viimeisen vuosikymmenen tuotantoa - vielä. Tätä vauhtia se on kuitenkin vain ajan kysymys, koska hyvälle popille on aina tilaus.

332. Whitehorse: The Fate Of The World Depends On This Kiss (2012): Kanadan magiaa

Tähän bändiin hurahdin sosiaalisen median kautta - Facebookin CD Soi-ryhmässä kehuttiin Whitehorsea, minä guugletin ja sitten kävi ns. vanhanaikaisesti. Whitehorse on yhtä kuin kanadalainen muusikko/lauluntekijäpariskunta Melissa McClelland ja Luke Doucet, joilla on takanaan/menossa myös omat uransa, mutta jotka 2010-luvulla ovat tehneet musiikkia yhdessä tämän nimen alla.

Ja tämä on suorastaan hurmaavaa. Lähtökohta on jonkunlainen "popmusiikki kohtaa americanan" (tai ehkä canadianan?), eli hyviä biisejä, joita koristaa kohtalaisen puhdas äänikuva - välillä hieman Waitsmaisesti koliseva ja ennen kaikkea ilmiömäinen sävellyskorva - välillä joku sävelkulku menee suoraan hermoon. "Devil´s Got A Gun" on esimerkki sävelmästä, joka istuu ensi kuulemalta.
Sovituksia koristavat pienet jipot kuten ovela taustalaulu tai vaikkapa "Janen" funky bassokulku - ja Doucetin kitara, joka maustaa biisejä ottamatta liikaa tilaa.

Tekstit ovat hyviä - niissä on usein hieman vaihtoehtoisia näkökulmia ja tarinankulkuja, vaikka tematiikka pyöriikin pääosin ihmiskohtaloissa je eritoten - suhteissa. Hyvä esimerkki on esim. avaus "Achilles´ Desire". Kaikkein paras yksityiskohta on kuitenkin pariskunnan äänenkäyttö. Melissa McClellandin laulu on kuin tehty tällaiseen musiikkiin - se ilmentää onnea ja alakuloa pienin äänenpainoin - eikä Doucetkaan ole toivoton, vaikka ei ihan ylläkään samoin korkeuksiin. Sen sijaan he laulavat loistavasti yhteen, ja käyttävät erilaisia vuorolauluratkaisuja silloin kun tarina sitä vaatii.

Kehun nyt tämän levyn, koska kuulin sen ensimmäisenä - mutta Whitehorse on tehnyt sen lisäksi kaksi pitkääsoittoa ja kolme EP:tä kehittäen ilmaisuaan - ja paikoitellen lisäksi tulkiten muiden biisejä hyvinkin valloittavasti. Ja nyt löysin vielä herrasväen soololevyt vuosilta ennen Whitehorsen muodostamista; nekin ovat valmista kamaa, joten tähän Kanadan magiaan tulen luultavasti piakkoin palaamaan.