349. Rhiannon Giddens: Freedom Highway (2017): Teemalevyn paluu

Rhiannon Giddens kuuluu siihen ryhmään suht hiljattain löytämiäni uusia nimiä, jotka vakuuttavat jopa minunlaiseni kääkän siitä, että populaarimusiikki voi hyvin. Pidin hänen edellisestä levystään "Tomorrow Is My Turn" aika paljonkin (kts. täältä), ja tämä vuoden 2017 julkaisu on yhtä hyvä. "Freedon Highway" ei kuitenkaan ole vain lisää samaa kuin ennenkin, vaan tavallaan askel eteenpäin - siinä kun edellinen oli "vain" kokoelma hyviä tulkintoja taiten esitettyinä, tätä voi pitää jonkinlaisena teemalevynä.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

348. Lizz Wright: Grace (2017): Eteerinen ja maanläheinen armo

Näin vanhetessa on joskus tullut mieleen, että suurin osa omista suosikkiartisteista taitaa jo koputella vanhuuden portteja, jos ovat hengissä ensinkään - viime vuosina rivit ovat jo ruvenneet harvenemaankin. Se on tavallaan luonnollista, varsinkin jos diggailu on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta samalla hiukan harmillista, koska uutta musiikkia tekevät ensi kädessä uudet, nuoremmat nimet. Pari oikein hyvää esimerkkiä löytyy Amerikan maalta; vaikkapa Rhiannon Giddens, jonka kaksi albumia ovat aivan loistavia tapauksia, ja sitten Lizz Wright.

Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.

"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.

Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle -  svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.

347. Gov´t Mule: Revolution Come, Revolution Go (2017): Vanhan liiton vihaisia miehiä

Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.

Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.

Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.

Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.

Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.

346. Whitehorse: Panther In The Dollhouse (2017): Myöhempien aikojen popkeitos kaikilla mausteilla

Kehuin aikaisemmin syksyllä kanadalaisen Whitehorse-duon aikaisempaa albumia "The Fate Of The World Depends On This Kiss", ja sen jälkeen aika on kulunut mukavasti sekä sen että tämän uuden albumin parissa, maustettuna parilla löytämälläni Luke Doucetin soololevyllä. Mitä enemmän niitä kuulen, sitä enemmän viehätyn pariskunnan soundista - americanaperustasta, popmelodioista ja popäänistä, modernimmista mausteista ja yhä persoonallisemmista äänikuvista, ja tällä uudella levyllä Whitehorse on mielestäni taas astunut askeleen edemmäs.

Levylle mahtuu sekä atmosfäärisiä tunnelmapaloja kuten aloitus "Epitaph In Tongues" ja ajattoman kaunis "Nighthawks",  rämisevällä kitarasoundilla koristeltuja popklassikoita kuten "Trophy Wife", että stomppaavia vauhtipaloja kättentaputuksineen kuten "Pink Kimono". Kitaroiden lisäksi koskettimet värittävät useita biisejä mukavasti. Oli tempo sitten mikä hyvänsä, jokaiseen biisiin löytyy viehkoja sävelkulkuja jotka joko maalailevat tilaa tai leikkaavat räminän läpi. Äänikuva on huomattavan läsnäoleva - en tiedä, onko tämä äänitetty olohuoneessani, mutta kuunnellessa tuntuu siltä.

Pariskunnan äänet vaihtavat vetovuoroa, välillä duetoidaan, ja stemmat lähtevät kuin erityisavustaja takaluukusta. Melissa McClelland on loistava poplaulaja, tarvittaessa klassisen viileä ja tarvittaessa kiihkeä, ja Luke Doucet täydentää häntä ilmeikkäästi vaikka ei ole mikään Coverdale. Pariskunnan lauluntekotaidot ovat nekin parhaasta päästä - levy ei pursua pelkästään ovelia sävelkulkuja, vaan myös persoonallisia ja jopa runollisia tekstinpätkiä.

Ja aloittaakseni myös vuoden 2018 levyruotimiseni perinteisellä kliseisellä tavalla, lisään tuohon yleiseen ajattomuuteen (samalla kun tämä levy kuitenkin on kiinni myös tässä päivässä - mielenkiintoista on kuulla miltä tämän levyn soundi tuntuu 2028 tai 2038) myös formaatin klassisuuden - levyn kymmenen biisiä kestävät yhdessä 35 minuuttia ja risat. Juuri sopiva, LP-mittainen annos maukasta popkeitosta.