356. UFO: Walk On Water (1995): Pysyvyyden ylistys

UFO ei kai ole koskaan päässyt ihan raskaan rockin etummaiseen riviin, vaikka on tehnyt musiikkia jo puoli vuosisataa, ja vaikka matka jatkuu vieläkin. 1970-luvun klassisen kokoonpanon ja levytysten jälkeen kitaristivelho Michael Schenker lähti omille teilleen, ja 80-luvulla bändi teki hieman arkisempia mutta silti päteviä levytyksiä. Sen jälkeen pillit kai käväisivät jopa pussissa - mutta 1995 koko vanha jengi oli koolla taas, ja teki sattumalta oikein komean levyn.
Tämä on minusta UFO-klassikko, melkein "Lights Outin" ja "Obsessionin" veroinen lätty. Soundi on jämerä mutta ilmava, riffit toimivat, sävellykset ovat ensiluokkaisia - ja yhtye soi kuin unelma. Olen ymmärtänyt Michael Schenkerin olevan ns. vaikea persoona, mutta kitaristina hän on kyllä aikamoinen tapaus. Silti tämänkin levyn sankari on Phil Mogg, joka minusta on yksi genren parhaimmista laulajista - hänen äänensä sininen sävy istuu sävellyksiin kuin valettu. Paitsi hyvä, hän on myös jotenkin aliarvostettu, ehkäpä koska hän ei harrasta falsettikiekauksia, örinää tai vaikkapa scatlaulua, vaan yksinkertaisesti l-a-u-l-a-a.
Levyn kohokohta on dramaattinen balladi "Venus", jossa sävellyksen dynamiikka ja Moggin tulkinta ovat ihan omissa sfääreissään. Muutenkin etenkin hitaammat esitykset toimivat - "Dreaming Of Summer" on alakulon peruskurssi - mutta esim. "Pushed To The Limit" osoittaa myös nopeampien tempojen toimivan. Kaikki biisit ovat vähintään hyviä - tämä levy kestää kuuntelua.
Jos jostain nyt valittaisi, niin vanhojen hittien "Doctor Doctor" ja "Lights Out" uusintaversiot eivät tuo niihin mitään uutta - mutta hyviä biisejä nekin ovat. Uudet kahdeksan biisiä olisivat sinänsä riittäneet albumiksi, mutta mikäänhän ei estä painamasta stopnappia niiden jälkeen.
Ufon myöhempiä vaiheita en sitten tunnekaan kuin satunnaisesti - mutta ne levyt mitkä olen kuullut jatkavat kyllä bändin parhaita perinteitä. Tavallaan tämä levy ja UFOn koko ura on pysyvyyden ylistystä.

355. Deep Purple: Bananas (2003): Vapauden ääni

Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.

Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.

Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.

Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.

En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?

354. Van Morrison: Duets: Re-Working The Catalogue (2015): Epätyypillinen duettolevy

Duettolevyt ovat usein hiukan ongelmallisia tapauksia. Tyypillisesti niitä tehdään artistin uran ehtoopuolella, niillä tulkitaan hänen uransa suurimpia hittejä siten, että päähenkilön kanssa esiintyy sekalainen poppoo muita nimiä - melkein pakostakin tuloksena on sillisalaattia, jossa saattaa olla onnistuneitakin tulkintoja, mutta jossa jotkut yhdistelmät eivät vaan toimi, ja jossa tulkinnat huojuvat hiilikopioinnin ja väkisin uuteen muottiin pakottamisen välillä.

Tämä ei ole sellainen levy. Van Morrisonin ura on ehkä jo pakostakin yli puolenvälin, eller mies elä pitkälle toiselle sadalle, mutta mies on täysissä sielun ja äänen voimissa, niinkuin viime vuosien tiheään tulleet levytykset todistavat. Tälle levylle hän on valinnut hyvällä maulla pitkän uransa varrelta sellaisia kappaleita, jotka eivät ole liian puhkikuluneita, ja ne esitetään tuoreesti ja jopa innostuneesti. Äänimaailma vastaa muiden viime vuosien Morrisonlevyjen yleiskuvaa - hienostuneesti kulkevaa bluespohjaista rytmimusiikkia jossa soul, country, folk ja jazz vuorottelevat päämausteina. Torvet soivat välillä kauniisti, kitaralla ja koskettimillakin on hetkensä - sovitukset ovat järjestään maukkaita.

Esiintyjäkaarti on sopiva sekoitus miehen vanhoja soitto- ja laulukavereita (esim.Georgie Fame ja Chris Farlowe), muita konkareita (Bobby Womack, Mavis Staples) ja jopa nuorempia voimia (Joss Stone, Michael Bublé, oma tytär Shana), jotka kaikki suhtautuvat tehtävään vakavasti mutta eivät ryppyotsaisesti. Itse asiassa koko 16 biisin katraassa ei löydy ensimmäistäkää epäonnistujaa.

Ja jälki on komeaa. Bobby Womack ei ehkä ole parhaassa hapessa, mutta avaus "Some Peace of Mind" on muuten todella täyteläinen soulveto. Jazzlaulaja Clare Tealin kanssa esitettävä "Carrying A Torch" hakkaa jopa originaalin, ja "Real Real Gonessa" Michael Bublé näyttää pystyväsä myös Van Morrisonin kappaleen arvoiseen tulkintaan. Gregory Porter on "The Eternal Kansas City":ssä kuin kotonaan, ja niin edelleen - toki lauluissa on eroja, mutta rima on korkealla.

Ja Van itse laulaa - murisee, croonaa, svengaa - jos ei ihan kuin nuoruuden päivinä, niin ainakin kunnon rytmimusiikin vanhemman valtiomiehen arvokkudella. Joissakin tapauksissa hänen ajaton soundinsa ja kypsynyt äänensä taitaa toimia jopa nuoruudenaikoja paremmin. Vaikka tämän levyn ilmestyessä ehdittiin kaivata uusia originaaleja, sekin asia on hoidettu myöhemmillä levytyksillä kuntoon. Maukasta menoa - joko sen sanoin? Epätyypillinen duettolevy.

353. Niklas Strömstedt: Om! (1990): Varsinainen popvelho

Teinivuosiini kuului jonkinlainen yliannostus ruotsalaista popmusiikkia, jonka johdosta minulta kesti aika kauan myöntää, että naapurista tulee hyvien blues- ja rocknimien lisäksi myös varsinaisia popvelhoja, joiden levyjen sulavat soundit välillä hämäsivät katu-uskottavuutta ja aitoa sielua etsivää popnörttiä. Vanhemmiten olen oppinut arvostamaan myös kevyen musiikin "kevyempää" puolta, ja minun korvissani ja levyhyllyssäni nousee esiin ennen kaikkia yksi nimi - Niklas Strömstedt.

Hän teki kylläkin pari omaa levyä jo 1980-luvun alussa, mutta oli ennen kaikkea studio/keikkamuusikko (mm. Ulf Lundellin joillakin levyillä), kunnes vuosikymmenen lopulla lähti toteuttamaan taas soolouraa - ja iski kultasuoneen saman tien. Jokaiselle levylle on riittänyt helmiä ja hittejä, ja varsinkin tämä vuonna 1990 ilmestynyt "Om!" on todella hieno popkiekko, monestakin syystä.

Ensinnäkin Niklas Strömtedtillä on hieno lauluääni - pehmeä olematta imelä, jämäkkä ilman raakuutta. Varsinkin tunnelmapaloissa hän on genren parhaimmistoa, ja kaiken lisäksi hänellä on sävelkorvaa (toisin kuin esim. genren suurmestarilla Per Gesslellä - mutta se on toinen juttu).

Toiseksikin, hänen lauluntekijän kykynsä pääsevät todella oikeuksiinsa - varsinkin Irlannin suuntaan nyökkäävä nimikappale ja surumielinen "Som om hon inte fanns" ovat yksinkertaisesti klassista kamaa, mutta hyviä lauluja on enemmänkin; vaikkapa kaihoisa "Modiga män" ja ovelasti laukkaava "Flickor talar om kärleken". Sinisävyjä löytyy melkein joka biisissä - ilmankos tämä maistuu myös suomalaiselle.

Ja kolmanneksi, tämä on todella makeasti sovitettu ja soitettu levy. Ruotsalaista popmusiikkia tähän aikaan vaivanneet syntikat ovat mukana mutta pidetään aisoissa, ja oikeita soittimia riittää. Samoin dynamiikkaa; tempot vaihtelevat, mutta kokonaissointi hivelee korvia. Tätä voi kuunnella auringonpaisteessa, automatkalla tai missä vaan, mutta varsinkin yömyöhällä tämä on todella sielua lepuuttavaa kuunneltavaa.