359. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Surusilmäinen kauneus (2016): Kulminaatiopiste

Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.

"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.

Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.

Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.

358. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani (2010): Uusi alku

Pidän Tuure Kilpeläisestä, mutta minulla on välillä ollut pikku ongelmia suhtautua Kaihon Karavaanin tuotantoon. Mitenköhän tämän selittäisin? Tuuren kolme "sooloalbumia" 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli raikas kokonaisuus hyvin soitettua ja laulettua rytmimusiikia, jonka muoto oli aika tiukasti kiinni itse rakastamassani "länsimaisessa populaarimusiikissa". Kun hän sitten muodosti Karavaanin ja laajensi palettiaan, se tuntui tavallaan iskelmäkansan kosiskelulta ja jonkinlaiselta "pseudoetnolta" jonka tahdissa ryystetään kaljaa kuin viimeistä päivää. Tämä levy oli ensin aika hämmentävä kuuntelukokemus.

Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.

Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.

Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.

357. Jonna Tervomaa: Eläköön (2013): Uuden sukupolven ajattomuutta

Yksi varma ikääntymisen merkki on se, kun uudetkin suosikit ovat jo tehneet musiikkia vuosikymmenten ajan, ja heidän jälkeensä on tullut paljon uudempiakin tulkitsijoita joista voi löytää jopa suosikkeja. Jonna Tervomaan aikuisdebyytistä on jo parikymmentä vuotta, ja tämän levyn ilmestyessä hän oli jo veteraani, vaikka ei todellakaan ole ikäloppu tai menneen talven lumia.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.

Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.

Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.

Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.