368. Z Z Hill: Sama (1981): Hyvä resepti ja ensiluokkaiset raaka-aineet

Z Z Hillin levytysura kesti hyvinkin parikymmentä vuotta, ja hän teki hyvää soulia sekä 60- että 70-luvuilla, räjäyttämätta kuitenkaan pankkia. 1980 hän meni Malacolle, ja ehti tämän loistavan levymerkkidebyyttinsä lisäksi tehdä vielä kolme lättyä lisää ennenkuin meni pois ennenaikaisesti 1984. Nämä hänen levytyksensä aloittivat kuitenkin jonkinlaisen soulbluesbuumin, jonka mukana mm. Little Milton, Bobby Blue Bland ja Johnnie Taylor tekivät pitkän rivin levytyksiä juuri tälle merkille.

Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.

Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.

Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.

367. John Hiatt: Mystic Pinball (2012): Vanhenee kuin hyvä viini

John Hiattin musiikki on kulkenut mukanani jo kolmannesvuosisadan, ja vaikka kaikki hänen myöhemmät levynsä eivät ole olleet "Bring The Familyn" tai "Slow Turningin" kaltaisia täystyrmäyksiä, hän on ilokseni 2010-luvulla tehnyt rivin oikein kovia levytyksiä, joista tämä mystinen flipperialbumi on ehkä kaikkein paras.

Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.

Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.

Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.