372. Jim Kerr: Lostboy A.K.A. Jim Kerr (2010): Tutkan vieressä

Simple Minds kuuluu niihin bändeihin, joiden olemassaolon kyllä tiesin, mutta jotka jostain syystä jäivät paitsioon silloin kun priorisoin levyhankintojani - hyllystä löytyy pari 90-luvun tuotosta, ihan pätevää muttei korvaamatonta - joten kun tämä Jim Kerrin "uusi seikkailu" ilmestyi eteen sopuhintaan, oli helppo päätös päivittää kokoelmaa.

Ja tämä levy on minusta jokaisen satsaamani euron arvoinen. Jim Kerr on tunnistettava ja miellyttävä-ääninen laulaja, uuden aallon musikaalisemman puolen kelpo airut, ja hän tekee hyviä biisejä. "Refugee" on vetävä aloitus, jännitystä ylläpitää "She Fell In Love With Silence", ja esim. "Return Of The King" on jännä sekoitus persoonallisempaa sointukulkua ja stadionpauketta, ja vaikkapa "Bulletproof Heart" ilmentää hieman hienovaraisempaa otetta. Soundipolitiikka on ylipäätänsä mukavalla tavalla vanhakantainen - kuin 80-luku uudelleenkeksittynä - ja Kerrin sävellyksissä on mukavia koukkuja.

Jossakin yhteydessä Kerriä ja bändiään pidettiin kuin U2:n ja Roxy Musicin risteytyksenä - ja siinä voi olla perää. Mutta vaikka laulu joskus muistuttaa Bryan Ferryä, Kerr on taitavampi laulaja - ja biisit ovat keskimäärin edellä U2:n kieltämättä taitavasti rakennettuja kokonaisuuksia. Eli vaikka esikuvat ovat alojensa aatelia, Jim Kerr pistää ainakin minun korvissani yhden paremmaksi. Jäntevä esitys, kaiken kaikkiaan.

Pitää vielä todeta, etten osaa sanoa millä tavalla tämä mahdollisesti on Jim Kerrille uuden alku tai irtiotto. Simple Minds on käsittääkseni ollut aika löyhä ryhmittymä viime vuosikymmeninä, ja esim. "Good News From The Next World", joka minulla on hyllyssä, on soundillisesti samaa maata tämän kanssa - ja bändiin kuului silloin Kerrin lisäksi vain ikikitaristi Charlie Burchill, joka tällä levyllä ei ole mukana. Oli miten oli, tämä on hyvä levy esittäjän identiteetistä riippumatta, ja toivottavasti Jim Kerr bändeineen tästedes pysyy tutkani kantamissa.

371. April Wine: The Nature Of The Beast (1981): Mitä on hevi?

Pohdiskeluni siitä, mitä on Hevi, alkoi joskus 1980-luvulla kun kaveripiirissä mietittiin rajanvetoa hard rockin ja heavyn - tai heavy metalin - välillä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Tämän vuosituhannen puolella havahduin sitten tosiasiaan, että metallimusiikissa oli tuhat alalajia, jotka yleensä luokiteltiin vähintään kaksiosaisilla termeillä - "X Y Metal" ja niin edelleen. Koska suuri osa niistä on minulle täysin mielenkiinnottomia - vaikkapa siksi, että en vain kestä n s örinälaulua - asia ei sinänsä ole mikään suuri ongelma, mutta aina välillä se palailee mieleen kun vaikkapa somessa keskustellaan josakin bändistä, ja mietitään onko se heviä vai ei?

Yksi niistä yhtyeistä, joiden tiimoilta tätä keskustelua on käyty, on kanadalainen April Wine. 1970-luvun alkupuolelta alkaen vaikuttanut bändi on tehnyt pitkän rivin albumeja, jotka hyvässä ja pahassa kuvaavat hevimmän rockin haasteita; kannet vaihtelevat typeristä tekorajuihin, samoin sanoitukset, ja vaikka kitarat välillä möyryävät vakuuttavasti, on laulusolisti sen verran puhditon ettei varsinaisesti räjäytä pankkia - ja stemmalaulu on vielä lällympää vaikka sitä ahkerasti käytetäänkin.

Tai ainakin ajattelin näin, kunnes taannoin jäin kuuntelemaan tätä albumia kaikessa rauhassa ja vähän lujempaa, ja -yllätys, yllätys - löysin hyllyssä kauan rauhassa viruneesta lätyskästä ihan uusia puolia. Esimerkiksi "Sign Of The Gypsy Queen" on miltei Thin Lizzymäinen menobiisi kitaravalleineen, "Caught In The Crossfire" ja "Big City Girls" rokkaavat nekin reippaasti, kun taas esim. "Tellin' Me Lies" on ilmavampine riffeineen hyvä esitys, ja "Just Between You And Me" on kuin heviballadiohjekirjan ensimmäisestä luvusta. Eikä kukaan, joka levyttää rypistyksen kuten "Wanna Rock" (soittoaika 2:06), voi olla läpeensä paha.

Kokonaisuus kuulostaa kaiken lisäksi, näin vuosikymmeniä myöhemmin, positiivisella tavalla tyypilliseltä aikakautensa edustajalta - vaikka rokataan, niin komppi on välillä ilmavaa, eikä soundikikkailua harrasteta, mitä nyt parissa kohtaa pieniä syntikkaefektejä. Tällä tietoa lähden tsekkaamaan divareiden uumenista lisää huhtikuun viiniä - itse asiassa tätä levyä seurannut "Power Play" on sekin kerännyt pölyä hyllyssäni vuosikausia.

370. Richard Thompson: Electric (2013): Melankolian mestari

Rockmusiikki ei ole vuosikausiin ollut mikään nuorten etuoikeus, mutta viime vuosina olemme päässeet siihen tilanteeseen, jossa eivät vain muusikot vaan myös heidän huippu-uransa täyttävät puoli vuosisataa. Jotkut konkareista ovat hyvästäkin syystä väsähtäneitä, mutta sitten on Näitä tyyppejä joiden tahti vain paranee.

Richard Thompson ei ole minusta tehnyt ensimmäistäkään huonoa levyä - matkaan mahtuu sentään yksittäisiä tuotannollisesti pahoinpideltyjä lättyjä, ja jonkun verran kokeellisempaa kamaa joka ei kaltaiselleni popnörtille uppoa, vaikka sinänsä hyvin tehtyä onkin - mutta hänen 2010-luvun tuotantonsa tähän asti on ehkä hänen uransa hienoin kokonaisuus. Toistaiseksi uusimman levyn, "Still", kehuin jo aikaisemmin - mutta tällä kertaa kolahti sen edeltäjä.

Homman nimi on sähköinen, pienellä bändillä soitettu rytmimusiikki. Thompsonin kitarointi on tietysti esillä - hänellä on ihmeen kevyt ote ja puhutteleva soundi, johon en tahdo kyllästyä vaikka se ei ole suosikkisoittimeni. Hän on hyvä laulaja, ja ikä on vain parantanut otetta - nuorempana hän joskus heittäytyi tuskan vietäväksi, mutta uudemmilla levytyksillään hän on todellinen melankolian mestari. Surumielisyyttä ilman rypemistä; iskee tähän suomalaiseen sieluun kuin 220 voltin kakkosnelonen. Komppi toimii kuin ihmisen mieli - ei mitään ylimääräistä, mutta mitään ei puutukaan.

Ja homman kruunaavat hienot biisit. Ne voisi luetella kaikki, mutta aloituskolmikko lyö jo jalat alta; "Stony Ground" on todella vetävä, "Salford Sunday" hienovaraisen melankolinen ja "Sally B" taas folkrockia sanan todellisessa merkityksessä - eikä jatko paljoa häviä. Nopeammat vedot kuten "Good Things Happen To Bad People" ovat viettelevän svengaavia, kun taas hitaammat tuovat melkein tipan silmään, kuten arvokkuuden rippeitä keräävä "Another Small Thing In Her Favour" - tai akustisempi "Snow Goose", joka liittyy saumattomasti miehen hiljaisten helmien nauhaan.

Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan - ja jos ennakkomaistiaiset ovat edustavia, ensi kuussa tuleva uusi lätty jatkaa tämän ja "Stillin" linjaa.

369. Martin Ilmoni: Kultalankaa (1994): Helmi kirpparilaatikon uumenista

Vaikka olen matkani varrella kerännyt kasaan yhteensä kolmisentuhatta CD- ja LP-levyä, ja C-kasetit ja kotipoltot mukaanlukien varmaan tuhat albumillista lisää musiikkia, aika paljon puuttuu vielä. Matkan aika olen monesti tullut sormeilleeksi levä, joka on herättänyt mielenkiintoni mutta jostakin syystä (luultavimmin rahanpuutteesta) jäänyt hankkimatta. "Kultalankaa" on sellainen levy. Muistan nähneeni sen 1994, tutkineeni sitä mutta jättäneeni sen hankkimatta - ja niin jäi tämäkin kokonaisuus kuulematta yli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Nyt olen sitä kuunnellut, ja saattanut todeta sen olevan ihan kelpo levytys. Tämä on popmusiikkia - aika mukavia sävellyksiä, jotka esitetään monipuolisin sovituksin ja ihan mukiinmenevällä lauluäänellä. Tämä ei ehkä ole maailman omaperäisin levy, mutta popmusiikkihan onkin nimenomaan soveltavaa luonteeltaan. Hyviä kielikuvia ja kertosäkeitä onelinereineen - "Beibi mä korjaan", tunnelmallisia esityksiä kuten "Kipinää" ja "Viides lause", ja nokkelaa popmusiikkia kuten avaus "Paperikuu", joka voisi olla vaikka Nick Lowen biisi. Äänikuva on tämän päivän korvissa mukavan ysärimäinen sekoitus oikeita instrumentteja ja kosketintaustoja - mitähän se olisi kuulostanut tuoreeltaan?

Minulta saa aina lisäpisteitä Van Morrisonin tulkitsemisesta, mutta Ilmonin "Moondance"-versio "Kuutamotanssi" jää vähän puolittaiseksi hölmöhkön tekstikäännöksen ja hieman väkinäisen sovituksen takia - tosin tuo kertosäe ei tahdo onnistua Van the Maniltakaan.
Ilmoni on muistaakseni toiminut soittajana ja tuottajana ainakin jonkun verran, mutta muita levytyksiä häneltä ei taida löytyä. Se on sikäli harmi, että kun tämäkin levy on tänään lähinnä kirpparien helmi, niin hänen tuotantonsa jää monelta löytämättä - mutta toisaalta hänen tuotantonsa on helppo kerätä kokonaisuudessaan ja keskimäärin korkealaatuista.

Ja itselleni tämä oli hyvä muistutus siitä, että seuraavankin kerran otan talteen sen joskus vähän kiinnostaneen mutta hankkimatta jääneen albumin, kun sen jostakin halvalla löydän.