sunnuntai 30. syyskuuta 2018

375. Snowstorm: Ur natten in i gryningen (1982): Kaikuja nuoruusvuosilta

Vaikka minulla neljänkymmenen vuoden keräilyn jälkeen on kohtuullisen laaja levykokoelma, ja vaikka Spotify ja vastaavat pystyvät tarjoamaan suurimman osan siitä, mitä hyllystä puuttuu, on myös levyjä joita aikanaan ei tullut hankittua, ja jotka sittemmin katosivat näköpiiristä kokonaan. Jotkut niistä ovat ehkä harvinaisuuksia, mutta sitten on niitä joita varmaan löytyy aika monesta paikasta mutta ei vaan minun tieltäni.

Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.

Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.

Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.

Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.

Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.

torstai 27. syyskuuta 2018

374. Bob Seger and the Silver Bullet Band: Against The Wind (1980): Perinteitä kunnioittaen

Jos pitäisi määritellä amerikkalainen rockmusiikki nimeämällä yksi nimi, Bob Seger voisi olla ehdokas. Hän on tehnyt periaatteessa samantyyppistä musiikkia jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kulta-aikansa taisi osua 1970-luvun loppupuolelle, jolloin hän teki sarjan komeita levyjä, sekä studio- että livesellaisia. Ne taisivat myydäkin ihan kohtuullisesti, mutta esim. minun levyhyllyyni eksyivät aikoinaan vain livetuplat "Live Bullet" ja "Nine Tonight".

Sittemmin olen korjannut tilanteen, ja minun korvissani nimenomaan noiden levyjen välissä tulleet kolme studiolevyä, "Hollywood Nights", "Stranger In Town" ja tämä "Against The Wind" ovat sellaista musiikkia, jota jaksan kuunnella kerrasta toiseen. Tosin on myönnettävä, että miehen uran alkupää puuttuu vielä kokemuksistani - ehkäpä luvassa on paljonkin lisää hyvää.

Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.

Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.

Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.


maanantai 17. syyskuuta 2018

373. Nicolas Kivilinna: Joka laulun laulaa vaan (2016): Tämäkö on jotain indietä?

En muista miksi satuin pari vuotta sitten tarttumaan tähän levyyn Ylöjärven mainion pääkirjaston uutuuslevyhyllyssä - aina en ole yhtä hanakasti kantamassa kotiin uusia tuotoksia, mutta sillä kertaa päätin tehdä niin. Enkä pettynyt; tämä nuori lauluntekijä tekee vallan erinomaisia lauluja ja esittää ne raikkaasti ja musikaalisesti.

Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.

Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.

Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.