torstai 25. lokakuuta 2018

378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia

Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.

Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.

Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.

Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.


maanantai 22. lokakuuta 2018

377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys

Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.

Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.

Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.

Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata

Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.

Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.

Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.

Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.