maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 parhaat

Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…

Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.

Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.

Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.

Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.

Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.

2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

385. Aino Venna: Aino Vennan joulu (2016): Kestävän kulutuksen joululevy

Viime vuosina, kun CD-levy ja sen myötä musiikkialbumin käsite ovat joutumassa musiikinkulutuksen marginaaliin LP-levyn ja muiden kummajaisten seuraksi, joululevy pitää ilmeisesti kohtuullisen hyvin pintansa instituutiona, ja yhä useampi artisti katsoo asiakseen tehdä myös joululaulukokonaisuuden. Ja miksikäs ei? Vaikka niiden sesonki on muuta musiikkia lyhyempi. se tulee aina uudelleen, ja joulumusiikin estetiikka on ajattomampaa kuin päivän hittikaman.

Minun korvissani tuo suhteellisen valmis formaatti saa aikaan sen, että useimmat joululevyt ovat aika sietämättömiä - joko tekopirteää tip tap hoppfalleraata tai sitten hirressä roikkuvaa pikkulintuparkaa a la Sylvia, esitettynä hyvinkin tiukkaan määritellyin soundein. En välitä kuunnella niitä läpi edes ensimmäistä kertaa, saati sitten tehokuunnella niitä koko joulusesongin ajan. Toisaalta on myös muutamia sellaisia joululevyjä, jotka ovat muuta maata.

Aino Vennan joulu on sellainen levy. Hän yhdistää sumeilematta uutta ja vanhaa materiaalia - melankolisia klassikoita kuten "Varpunen jouluaamuna" ja "Sylvian joululaulu", uudempia hymnejä kuin "Avaruus" tai John Lennonin "Happy Xmas", muita kuin pohjoismaisia tai anglosaksisia lauluja, kuten "Petit Papa Noel" ja "Natas e Manteiga". Hän leikkii sovitusten kanssa - "Joulupuu on rakennettu" on flamencomausteinen menopala, "Joulupukki suukon sai" taas kantriralli - ja äänimaailma on hyvin vennamainen, eli akustiset kielisoittimet saavat paljon tilaa, mutta tarvittaessa kamaa ja volyymia lisätään - ja kielillä leikittely on voimissaan, kun suomen lisäksi tulkintoja on myös englanniksi, ranskaksi ja portugaliksi,

Tuo viimeksimainittu tulkinta, eli "Natas e Manteiga", on suurin suosikkini - en tosin uskalla pisteyttää Ainon portugalintaitoa, vaikka veikkaankin hänen muiden ääntämystensä perusteella sen olevan kelvollista, mutta sovitus, biisin suhteellinen tuoreus minun korvissani ja ennen kaikkea hänen äänensä tekee kokonaisuudesta miltei maagisen. Ylipäätänsä tuo lauluääni on suurin syy siihen, että tämä levy kuuluu niihin joulusellaisiin joita voi kuunnella vaikka juhannuksena, jos niikseen tulee. Hieno artisti, hieno levy - tehty kestävään kulutukseen. Ehkäpä jopa tuleva klassikko?

lauantai 8. joulukuuta 2018

384. Kolmas Nainen: Hiikiset siivut (1989): Tästä se lähti

Kun viimeksi fiilistelin Pauli Hanhiniemen kynää, ääntä ja sointia, huomasin myös hänen tuotantonsa olevan tässä blogissani harmillisen aliedustettua. En oikein tiedä syytä siihen - ehkä se, että hänen laajassa tuotannossaan on oikeastaan vain yksi sellainen levy joka minusta nousee kirkkaasti muiden yläpuolelle (Perunateatterin kanssa tehty "Kaikki rakkaudesta"), kun taas muut ovat kaikki vähintään hyviä. Se taas antaa minulle syyn kehua ainakin paria muuta hänen hengentuotettaan - ja aloittaa vaikka tästä levystä joka aloitti yhteisen taipaleemme. Aika pian tämän hankkimisen jälkeen hoidin hyllyyni myös Kolmannen Naisen kaksi tätä edeltänyttä levyä, mutta ne kalpenevat mielestäni "Hikisten siivujen" rinnalla - vasta tällä levyllä lauluntekijä ja bändi puhkesivat kukkaan.

Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.

Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.

Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.

torstai 6. joulukuuta 2018

383. Pauli Hanhiniemi: Pölyä, hiuksia, risuja (2016): Suomalainen ääni

Tulin näin itsenäisyyspäivänä hetken pohtineeksi sitä, mikä artisti tai pikemminkin lauluntekijä olisi ensimmäinen ehdokkaani suomalaiseksi ääneksi, ja ainakin tällä hetkellä minun valintani on Pauli Hanhiniemi. Hän on on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt teräviä huomiota elämästä näillä leveysasteilla, ajattomassa musiikillisessa puvussa, ja minusta hänen perspektiivinsä on hyvä esimerkki suomalaisuudesta, ja enimmäkseen sen hyvistä puolista.

Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.

Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.

Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.

tiistai 4. joulukuuta 2018

382. The Blues Band: Brand Loyalty (1982): Kahta en vaihda

Blues Bandin varhaistuotantoa tuli kuunneltua joskus 80-luvulla antaumuksella - yhdellä kaverilla oli pari levyä, ja nehän kulkivat kuin hullu puurolautasen äärellä - mutta sitten katettiin muita herkkuja. Kaverin kanssa tiemme erkanivat, ja itse löysin näiden versioiden alkuperäisten esitysten äärelle enkä enää niin välittänyt valkoisten brittiläisten tulkinnoista. Varhainen Manfred Mann ja Paul Jonesin ääni tosin pysyivät kuuntelulistalla…

...ja nyt, seestyneenä keski-ikäisenä, olen taas löytänyt Blues Bandin. Jossakin vaiheessa minulle valkeni sekin, että hyvät tulkinnat klassikoista aina ovat paikallaan, varsinkin kun nimenomaan bluesissa kaikki ovat aina laulaneet toistensa biisejä. Syksyn mittaan löysin ihan sattumalta bändin kaksi ekaa levyä, ja sitten tämän "Brand Loyaltyn", joka tällä hetkellä tuntuu niistä parhaimmalta.

Ensinnäkin Paul Jones on voimissaan - aloitusbiisi "Seemed Like A God Idea (At The Time)" rullaa vastustamattomasti, "Funny Money" vielä painokkaammin, ja huuliharppu soi maukkaasti. Toiseksikin, Dave Kellyn ääni sopii hyvin bändin sointiin vaikka vähän hennompi onkin -"Grits Ain't Groceries" on ehkä paras valkoinen tulkinta tästä klassikosta, "Oo-Oo-Ee" tihkuu tunnelmaa - ja herrojen vuorottelu on mukava lisä bändin muutenkin muhevaan sointiin. Ja soitto kulkee kuin juna. Varsinkin ripeämmät esitykset ovat todella maukkaita, ja laulajien ohella soittajatkin tuntevat taitonsa ja hyödyntävät niitä.

Mieleen tulee - ja tämän heitän nyt ilman mitään tarkempaa taustatietoa - että tämä bändi ja muutamat muut tekivät 80-luvun alussa samaa hommaa kuin Blues Brothers-elokuva, eli nostivat bluesin taas kunniaan 70-luvun hiljaisemman kauden jälkeen. Myöhemmin on ilmaantunut montakin oikein hyvää Blues Bandin konseptille rakentuvaa bändiä - omasta levyhyllystä mieleen nousevat ainakin amerikkalaiset Phantom Blues Band ja Mannish Boys, jotka ovat antaumuksella tuoneet esille vanhaa aarteistoa uusille korville.

Oli miten oli, minulle tämä bändi ja tämä levy toimivat täysin omalla painollaan. Tunnustan täten, vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen, että tämän brändin tunnistaminen ja sille uskollisuus ovat kovin mieluisia. Kahta en vaihda - The Blues Bandia, ja hyvää musiikkia yleensä.