387. Thunder: Giving The Game Away (1999): Kadonnut levy

Thunder on, paitsi hyvä bändi, myös häpeällisen huonosti tunnettu sellainen; parin ensimmäisen levyn suosion jälkeen 1990-1992 se vajosi enemmän tai vähemmän unohduksen yöhön. Ehkä klassinen bluespohjainen hardrock oli 1990-luvulla niin paitsiossa grungen vallattua listat, ettei tällaiselle hyvin perinnetietoiselle kokoonpanolle oikein ollut elintilaa - en tiedä. Laulun, soiton tai biisiaineiston laadusta suosion katoaminen ei ainakaan voi olla kiinni.

Ja "Giving The Game Away" on, paitsi hyvä levy, myös enemmän tai vähemmän kadonnut sellainen; sitä ei ole julkaistu uudelleen, sitä ei löydy Spotifystä - ja sen biisit puuttuvat jopa Thunderin kokoelmalevyiltä (mikä tosin voi johtua vaikapa levy-yhtiön vaihdosta - juuri sitä asiaa en tiedä). Se sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton, koska se oli yhtyeen aikaisempia levyjä popimpi - mutta minua juuri se asia ei haittaa, koska hyvä musiikki ei ole riippuvaista särön määrästä.

Levyltä löytyy kylläkin pari "typillistä Thunder-vetoa", eli melodisesti rullaavaa vanhan liiton hard rockia, kuten "Time To Get Tough" tai hieno aloitus "Rolling The Dice", mutta kieltämättä yleisilme on rauhallisempi. Beatlesmainen nimikappale on hieno, samoin surumielinen "All I Ever Wanted", mutta levyn varsinainen helmi on akustisesti alkava ja varsin suuriin mittoihin kasvava "´Til It Shines", joka tuo mieleen vaikkapa klassisen varhaisen Whitesnaken hienoimmat vedot. Levyn erikoisuus - joskin Thunder kyllä Aina on flirttaillut funkahtavien rytmien kanssa - on aika lailla suora cover Wild Cherryn "Play That Funky Music"ista, joka minusta toimii vaikka ilmeisesti monien mielestä on lähinnä nolo.

Thunderin jätkät osaavat asiansa - soitto kulkee, sovitusten päälle ymmärretään selvästi yli keskitason, ja sooloilu pysyy hanskassa. Yhtyeen tärkein osa on kuitenkin laulaja Danny Bowes - hänen äänensä kuuluu minusta lähinnä Paul Rodgers-koulukuntaan, sen sininen väri miellyttää minua samaten kuin se, ettei hän viljele liikaa kiljuntaa, kirkumista tai puhkumista, vaan antaa tekstin puhua.

Thunder pisti tämän jälkeen pillit pussiin, mutta palasi muutaman vuoden päästä, lopetti taas noin 2009 mutta koki kolmannen tulemisen, ja aivan näillä näppäimillä yhtyeen kahdestoista levy on tulossa markkinoille. Ehkä ukkonen ei jylise listojen kärjessä - mutta minun levylautasellani sillä on ollut paikka jo hyvinkin parinkymmenen vuoden ajan, ja on kyllä vastakin. Tätä levyä näkee tämän tästä kirppareilla tai alelaatikoissa - poimi ihmeessä talteen, jos vain näet sen

Kymmenen vuotta mittarissa - uusia metkuja tiedossa

Vuodenvaihteessa tälle blogille tuli kymmenen vuotta täyteen - tähän mennessä olen kehunut 385 levyä, eli ihan lättyyn viikossa en ole pystynyt, mutta jonkinlaiseen tahtiin kuitenkin. Bonuksena tuli vielä käytyä läpi suosikkialbumit ja -laulut vuodesta 1965 vuoteen 2015, joten musiikkipitoista jorinaa on tullut harrastettua kohtuullisen säännöllisesti. Painopisteenä on pysynyt (ja pysyy) se, mikä minua jossakin levyssä puhuttelee - eli subjektiivinen mielipiteily ilman syvempää pohdintaa tai artistihistoriikkeja.

Vaikka maailma onkin hyvää musiikkia täynnä, olen viime aikoina huomannut uudien kehuttavien levyjen löytämisen käyvän haasteellisemmaksi, varsinkin kun tavoitteeni on ollut yrittää löytää aina uusia kehuttavia sen sijaan että kävisin jonkun tietyn suosikin kaikki levytykset läpi. Niinpä onkin aika keksiä sen rinnalle uutta sisältöä, ettei runosuoni vallan pääse ehtymään. Olen myös huomannut, että tämänkin blogin kävijöistä osa tulee kaukomailta - ja koska oletan, etteivät he ole pelkästään ulkosuomalaisia, voisi olla hyvä kokeilla myös jotain maailmankieltä.

Siksipä perustin tälle blogille sisaren, The Best Record Ever - vähän kuin Maailman paras levy uudelleen ruodittuna, mutta kymmenen vuoden viiveellä ja siksi ehkä joidenkin levyjen kohdalla vähän tarkistettuna. Tästä se lähtee - mutta tämäkin julkaisu pysyy kyllä mukana jatkossakin. Itse asiassa hoksasin sisarblogin julkistamisen jälkeen taas pari uutta levyä, joista voisi jotain raapustaa. Eli pysykää kuulolla, ja pistäytykää naapurissakin - hyvä musiikki ei lopu ikinä.

386. Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988): Klassikkoalbumin mallia

Mikä tekee biisistä klassikon? Ehkä se, että se soi vuosikymmenestä toiseen, onnistuen yhä uudelleen herättämään sen reaktion josta musiikin ystävä tuntee olevansa hyvän äärellä - ja niin, että sen kuulevat ja siten tuntevat monet muutkin. Miljoonasateen "Marraskuu" on sellainen biisi - se toimii minun syyssynkkyyteni kanavoijana ja lievittäjänä vuodesta toiseen, enkä ymmärtääkseni ole ainoa joka kokee niin. Heikki Salo on jo ensilevytyksestään lähtien tehnyt tukun muitakin potentiaalisia klassikoita, mutta tämä kappale kuuluu niistä kaikkein hienoimpiin.

No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.

Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.

Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.