Martha Wainwrightin levyt ovat jänniä tapauksia - nimetön debyytti ja tämä hieman pitempiniminen kakkosalbumi ovat molemmat omalaatuisia sekoituksia suhteellisen hienovaraista folkpopsoitantoa, persoonallisia sävelkulkuja, Marthan ilmeikästä tulkintaa jossa kuiskaus saattaa äkkiä kasvaa huudahdukseksi, ja kiperää tilitystä. Kate McGarriglen tyttäreltä ei tosin voi odottaa vähemmän kuin persoonallista otetta - ja veli-Rufus on myös osaltaan kantanut suvun hienoja perinteitä eteenpäin - mutta tämä levy on kyllä, molempien mukanaolosta huolimatta, ihan omannäköisensä kokonaisuus.
Jo aloituskappale - jonka tekstistä levyn nimi on napattu - kertoo missä mennään; tematiikka on aika tumma, mutta musiikillinen ilmaisu kepeää. Marthan miellyttävän intiimi tulkinta tekee tarinasta vielä mielenkiintoisemman - aivan kuin hän kertoisi juttuja kaverille (kuuntelijalle). "You Cheated Me" vie saman asetelman vielä pitemmälle. Välillä sovitus on hieman dramaattisempi, kuten "In The Middle Of The Night", kun taas "Tower Song" on ilmaisultaan kuin näyttämömusiikkia. Pink Floydilta napattu "See Emily Play" esitetään reippaana harmoonikomppiversiona ilman alkuperäisen värikkäitä sovituksellisia kikkoja - ja toimii sellaisenaan hyvin osana Wainwrightin kokonaisuutta.
Sävellystyö on kiehtovaa - monessa biisissä on pieniä jippoja ja koukeroita, jotka saattaisivat suistaa koko esityksen raiteiltaan mutta jotka toimivat koska ne tavallaan sopivat kertomuksiin ja kerrontatapaan. Vaikkapa "Hearts Club Band" tuo mieleen Kate Bushin maalailevat tarinat - mutta taas kerran Martha Wainwright on kyllä aivan oma itsensä.
Tämä on levy, joka yleisilmeeltään viettelee soittoon yön pimeinä tunteina, mutta jota kuunnellessa saattaa yhtäkkiä tulla mieleen, että ikkunan takana onkin joku vähemmän toivottu vieras. Ehkä tarkistan vielä, että ovi on lukossa, ennenkuin otan toisen brandyn ja palaan sohvaan kuuntelemaan Marthan tarinoita...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
