sunnuntai 23. syyskuuta 2012

168. Heikki Salo: Hiili (2012): Räminän riemuvoitto

Heikki Salo on hieno mies - jos minua oikein kovistellaan nimeämään paras suomalainen lauluntekijä, voi olla että loppujen lopuksi päätyisin häneen, vaikka kilpailu onkin kovaa, ja kaiken lisäksi hän esittää tekeleensä osaavasti ja vetoavasti. Itse asiassa hän on nimenomaan ns. laulaja-lauluntekijäksi hämmentävän hyvä laulaja minun korvissani, vaikkei omistakaan mitään varsinaista Suurta Ääntä.

Ja tämä on hieno levy - koko hänen "toinen tulemisensa" levyartistina, joka alkoi Salorantala Soi:n kakkoslevystä 2009, on ollut tasoltaan ihan Miljoonasateen veroista, ja nyt ollaan jo lähellä täysosumaa. Siinä missä yksi Miljoonasateen vahvuuksista oli monipuolisuus - skaala venyi sen suuremmitta tuskitta populaarimusiikin laidalta toiselle - on tämä uusi, Tulipalo-orkesterin säestämä sooloura selvemmin rockia, kitaroinnin astuttua selvästi koskettimistojen tilalle vetovastuuseen. Se voisi johtaa ykstotisempaan antiin, mutta herrojen sovitustaidot ja ennen kaikkea sävellysten hyvyys varmistavat ettei kokonaisuuteen tarvitse pelätä pitkästyvänsä.

Toisaalta Salon tekstit ovat aina kuuntelemisen arvoisia. Tällä levyllä hän on lisäksi minimoinut ns. kuplettiosaston, joka johti erinäisiin aika tuskastuttaviin välisoittoihin Miljoonasateen levyillä - ainakin minun korvissani linja on tiukempi, mikä on vain hyvä asia niin kauan kun vaihteluvaraa silti riittää. Aloitus, "Knokattu", on ripeä rockveto, "Postipoika" on vetoava tarina, "Naakat Pohjanmaan" kunnon maantiebiisi, "Ampiainen" taas jotain muuta - minun on vaikea nimetä varsinaisia suosikkeja, koska tähän mennessä miltei joka kuuntelulla on noussut esiin uusi suosikki.

Pitänee vielä todeta, että uskallan kehua tämän levyn tässä yhteydessä jo nyt, vaikka pääasiallinen kriteerini kirjoittamiselle on ollut nostaa esiin sellaista musiikkia, joka kestää kuuntelua kauemminkin, koska olen tätä nyt kuunnellut keväästä asti - en jatkuvalla soitolla, vaan aina silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa viikossa, ja se kuulostaa vielä yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä yrityksellä ellei peräti paremmalta. Todellinen räminän riemuvoitto siis, varsinkin koska korvani yhä enemmän arvostavat hillitympiä äänimaailmoja ainakin yleisellä tasolla.

maanantai 3. syyskuuta 2012

167. Bruce Springsteen: The River (1980): Rock on tunnetta

"The River" kuuluu niihin levyihin, jotka aikoinaan avasivat nuoren Abba/Beatlesfanin silmät myös hieman rupisemmalle laululle ja soitolle. Se ei mielestäni ole edes Brucen paras levy (kts. tämän listan levy n:o 110) - toiseksi paras kylläkin - mutta tietyllä tavalla se on silti yksi suosikeistani jopa kaikkien rocklevyjen joukossa.

Asia, joka tekee tästä tuplasta kuolemattoman, on sen balladiosasto. En ole koskaan kuullut toista yhtä hienoa kokonaisuutta kauniita, koskettavia, liikuttavia lauluja kuin Pomon tälle levylle tekemät slovarit. "Independence Day" on tunnelmaltaan hieno tilitys sukupolvien välisestä kuilusta, "I Wanna Marry You" on kauneimpia kuulemiani rakkaudentunnustuksia, "Fade Away" on rosoinen avunhuuto, lopetusbiisi "Wreck On The Highway" taas yksi sellainen laulu, jonka pitää olla levyllä viimeisenä, koska sen jälkeen ei heti halua kuunnella muuta, ja intohimoisesti laulettu tragedia "Point Blank" taas olisi monen artistin tuotannossa se kirkkain helmi - se(kin) nostattaa kylmät väreet selkäpiihin, mutta sekin on vasta toiseksi paras.

Ja se taas johtuu siitä, että albumin nimibiisi "The River" - joka itse asiassa ei ole niin hidastempoinen, vaan enemmänkin tarinaltaan balladinomainen - on yksi hienoimpia koskaan levytettyjä lauluja. En ole siihen kyllästynyt yli kolmenkymmenen vuoden kuuntelun jälkeen, enkä vieläkään pysty esim. laulamaan sen mukana ilman että ääni meinaa pakahtua viimeistään B-osan kohdalla. Varsinkin Bruce itse onnistuu hyvin, osoittaen että hän osaa olla samalla jäntevä ja herkkä, ja hänen huuliharppunsa on oiva piste i:n päällä.

Räminäkin onnistuu, tietysti - mm. "Sherry Darling" on riemastuttava pala, ja "Cadillac Ranch" samin räimeen aatelia, mutta Springsteenin tuotannossa ne eivät samalla tavalla muodosta huippua kuin edellämainitut hitaammat esitykset - ja itse asiassa levyn pituus joskus kutsuu kuuntelemaan vain biisiä sieltä, toista täältä - mutta samalla se on kyllä tunnelmaltaan ehyt kokonaisuus, joka väittää tunteiden koko skaalan, ja etenkin sen, miten kyyneleet ovat aina lähellä, iloitessakin. Se on rockia parhaimmillaan - silkkaa tunnetta.