sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Maailman paras levy 1979

Vaikka nykyisin olen sinut sen asian kanssa, että minulla on paljonkin sellaisia suosikkeja, jotka tekevät ns. huonoa musiikkia, ja monet tärkeät tai muuten hyvät bändit ovat minulle yhdentekeviä, se ei ollut aikanaan nuorelle miehelle täysin selvää. Niinpä käytin esim. talvella 1979-1980 jonkun verran aikaa siihen, että yritin ymmärtää Pink Floydin suuruuden, koska monet ystävänikin olivat siihen ihan lääpällään.

"The Wall" oli tuolloin juuri ilmestynyt, ja sitä soitettiin aika paljon. Muistan erityisesti yhden yläasteen diskoillan, joka tanssihaluisten mielestä meni aika lailla pilalle koska DJ halusi nimenomaan soittaa Pink Floydia. No, olihan levyllä sentään se hittibiisi, jota saattoi jopa tanssia; jokaiseen koululaiseen iskenyt "Another Brick In The Wall, pt 2", jonka kertosäettä hoilasivat niin pingot kuin häirikötkin, laulun sanomasta sen kummempaa ymmärtämättä.

Vuosia on vierinyt, minulle selvisi jo seuraavan levyn kohdalla ettei Floyd ole minun juttuni, vaikka Pink Floyd The Wall-elokuva olikin komea esitys - mutta hassua kyllä tämä laulu kestää. Vieläkin sitä voi hoilata mukana, vaikka olen viettänyt koulutuksen parissa joko oppilaana tai oppilaitoksen työntekijänä jo yli 40 vuotta.

Tämän vuoden albumi on oikeastaan kahdesta osasta koostuva Rockpile-tupla - Nick Lowen "Labour Of Lust" ja Dave Edmundsin "Repeat When Necessary" äänitettiin samoissa sessioissa ja julkaistiin suurinpiirtein samanaikaisesti, mutta käsittääkseni Edmundsin levysopimuksen takia tulokset piti julkaista kahden eri etiketin alla. Ilmeisesti jotain sessioita pidettiin aikanaan myös Helsingissä, ja väitetään Albert Järvisenkin olleen mukana - mutta ne eivät tainneet selvitä levylle asti?

Tuplan "puoliskoissa" saattaa olla pieniä eroja - ehkä Lowe tekee brittiläisempää powerpoppia ja Edmunds amerikkalaisempaa rock`n`rollia, ehkä Lowen levyn enimmäkseen itse tehdyt biisit ovat vähän parempia kuin Edmundsin eri suunnilta haalimat, joskin kokonaisuuden kruunun, elvis Costellon tekemä "Girls Talk" löytyy juuri Edmundsin levyltä - mutta sekä erikseen että yhdessä kuultuina nämä ovat nimenomaan kokonaisuus, menevää rockia ilman turhia mutkia matkassa.

Lowen levyjä minulla on kertynyt hyllyyn aikamoinen pino, ja Edmundsejakin muutama, mutta vaikka varsinkin ensimainittu on tehnyt paljon hyvää musiikkia läpi vuosien, tämän kokonaisuuden tasolle ei yltänyt edes ainoa Rockpilen nimellä julkaistu yhteinen kokonaisuus, jota vielä mausti bändin toisen kitaristin Billy Bremnerin loistava ääni - ainoa palanen, joka näiltä kahdelta levyltä puuttuu. Jos katson levyhyllyäni ja näiden herrojen merkitystä siellä, pitää tietysti vielä mainita Nick Lowen tuottajanura - ainakin Elvis Costellon tuotannossa näyvät hänen sormenjälkensä, mutta muistaakseni löytyy muutakin - mutta se on sitten toinen (tuleva) juttu.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Maailman paras levy 1978

Hamsteriluonteeni johdosta olen vuosien mittaan hankkinut itselleni suurimman osan niistä levyistä, jotka ovat minuun tehneet jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, ja jotka olen esim aikanaan kopioinut C-kasetille, mutta poikkeuksiakin on. Yksi kaikkein harmittavimmista aukoista levyhyllyssäni on McGarriglen sisarusten Katen ja Annan v. 1978 ilmestynyt "Pronto Monto", joka ei taida olla heidän arvostetuin tai myydyin albuminsa mutta ensimmäinen jonka kuulin, ja joka silloin kolahti aika lailla.

Tämä on kai folkpopia - kauniita sävelmiä, jotka esitetään kohtullisen akustisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin orkesterin kanssa. Tekstit pyörivät lähinnä ihmissuhteissa, mutta aika tuoreesti (esim. hurmaava "NaCL", jossa rakastuminen esitetään kemiallisena reaktiona). Kokonaisuuden tärkein osa on sisarusten lauluäänet, jotka sekä erikseen että yhdessä soivat todella kauniisti, mutta ei liian eteerisesti. Hiljainen voima voisi olla hyvä määritelmä.

Ja kun kuuntelen tämän päivän americanan akustisempaa puolta, täytyy todeta McGarriglen sisaruksilla (ja heidän jälkikasvullaan ja ystävillään) on ollut aikamoinen vaikutus moneen nuorempaan artistiin - mutta oli artisti tai levy sitten kuinka tärkeä, se ei minua liikuta ellei se ole hyvä.

McGarriglen sisarukset olivat sikäli poikkeuksellisia varhaisten suosikkieni joukossa, etten nuorena miehenä kuunnellut hirveän paljon naisartisteja. Osittain se varmaankin johtui siitä, että tarjonta oli suppeampaa, mutta kun nykyisten kuuntelumiletymysteni ohjaamana olen ruvennut tsekkaamaan myös vanhaa musiikkia uusin korvin, olen löytänyt montakin sellaista naislaulajaa, joihin olisi voinut ihastua jo nuorena.

Yksi selkeä ehdokas olisi ollut Patti Smith, johon tutustuin kunnolla vasta tämän vuosisadan puolella. Tämän vuoden suosikkibiisini, "Because The Night", oli tosin tuttu ja rakas tulkinta jo 1980-luvulta. Tämä biisi (sivumennen sanoen jo toinen Springsteen-tekele, jota mies itse ei levyttänyt ensimmäisenä), on yksi parhaita esimerkkejä siitä "hiljaisesta voimasta", joka kunnolla hallittuna on monien todella suurten kuunteluelämysten salaisuus.

En edes osaa sanoa mikä tässä biisissä on kaikkein parasta - teksti, hieno sävel, nerokas sovitus vai Pattin tunteellinen tulkinta - mutta se kuuluu niihin, joita joskus pitää saada kuunnella lujaa yöllä muutaman lasillisen jälkeen, vain tunteakseen miten selkäpiitä kutiaa ja silmäkulma kostuu.

Täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole mitään kattavaa kokoelmaa hänen levytyksiään, mutta myöhemmät esimerkit kuten muutamia vuosia sitten ilmestynyt hieno coverlevy "Twelve" ovat kyllä lupaavia. Toisaalta joskus voi olla myös niin, että se ensimmäinen kosketus on niin polttava ettei jatko vastaa odotuksia...

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

277-278. Egotrippi: Pilvien alla, maan päällä ja Mikki Kauste: Lintumies (2013): Klassisen popin voimannäyte

Lyhyellä perspektiivillä tarkasteltuna vuosi 2013 oli varsin onnistunut sellainen kotimaisen kevyen musiikin alalla; "vanhat" nimet kuten J Karjalainen, Kolmas Nainen ja Jonna Tervomaa tekivät hyviä levyjä, ja uudemmat kyvyt kuten Topi Saha ja Matti Johannes Koivu osoittivat myös jatkuvuuden olevan kunnossa. Vuoden ehkä komein suoritus taisi silti olla Mikki Kausteen ja Egotripin "paluu" kahden sellaisen albumin avulla, jotka vielä näin parin vuoden päästäkin kuulostavat yhtä hyviltä ellei paremmilta kuin ilmestyessään.

Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.

Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.

Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.

Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin mittoihin.

Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Maailman paras levy 1977

Tykkään 1970-luvun hard rockista - mikä on tainnutkin jo käydä selväksi. Myöhemminkin on tehty paljon hyvää heviä eri alalajeissa, mutta ensimmäisen vuosikymmenen dynamiikan taju on pitkälti kadonnut. Yksi tuon vuosikymmenen pioneereista, johon tutustuin vasta hieman myöhemmin, oli Ufo, jonka parhaat levyt ja etenkin vuoden 1977 "Lights Out" yhdistävät nimenomaan aggressiivisen atakin ja dynamiikan tajun - hienoin sävellyksin, osaavin kitaroin (Michael Schenker vaikutti vielä silloin bändissä) ja Phil Moggin hienoin laulusuorituksin maustettuina.

Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.

Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.

Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.

Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.

Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.

Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.




lauantai 4. huhtikuuta 2015

Maailman paras levy 1976

Vuonna 1976 minun oma musiikkimakuni oli vasta heräämässä ja muotoutumassa - Beatlesin lisäksi tykkäsin lähinnä Abbasta ja kotimaisista iskelmistä. Siinä ei ole mitään pahaa - ihan hyvää musiikkia, mutta aika kevyttä näihin myöhemmin löytämiini suosikkeihin verrattuna.

Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.

Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.

Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.

Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.

Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.

Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.

Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.