Maailman paras levy 1999

Olen varsinkin vanhemmiten yrittänyt opetella musiikkiin suhtautumista vain musiikkina - nuorempana saatoin joskus väheksyä jotakin artistia tai musiikinlajia periaatteellisista syistä, mutta nyt olen mielestäni onnistunut hieman rauhoittumaan siinä suhteessa. Sen sijaan olen havainnut joitakin sellaisia ilmiöitä, jotka mielestäni yleensä johtavat tulokseen joka on pienempi kuin osiensa summa.

Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat esim. erilaiset tribuuttilevyt, duettoalbumit sekä sellaiset albumit, joilla on vierailevia laulusolisteja useammalla raidalla. Jostakin kumman syystä kokonaisuus kärsii minun korvissani varsinkin silloin, kun laulusolistien tyylillinen kirjo on lavea. Näin ollen Santanan albumikolmikko, jonka aloitti vuonna 1999 "Supernatural", ei saa minun korvissani kovinkaan korkeaa arvosanaa, vaikka kitaristivelhon musiikki minua sinänsä miellyttääkin, ja hän kuuluu niihin harvoihin kitaristeihin joiden tunnusomaisen soundin luulen jotenkin tunnistavani.

Sen sijaan nämä yhteistyöt voivat yksittäisinä biiseinä olla oikein mukavaa kuultavaa. Yksi esimerkki siitä on juuri kyseisen albumin monsterihitti "Smooth", jossa mikin varressa on AOR-solisti Rob Thomas. Hänellä on miellyttävä ääni, miehekäs olematta päällekäyvä, ja ilmiselvää dynamiikan tajua. Kun sävel vielä on kaunis, sovitus viekotteleva ja Carlos Santanan kitara soi tutun sielukkaasti, ei ole ihme etten ole ainoa joka piti tästä laulusta. Täytyy tosin myöntää, ettei korvani lattarisoundeista välttämättä osaa erottaa tuota viekottelevaa kosiskelevasta, mutta ehkä sillä asialla ei edes ole väliä kun homma kerran toimii.

Yksi vuoden 1999 suosikkialbumeistani on sikäli hauska tapaus, että "Giving The Game Away" on Thunderin tuotannossa niin aliarvostettu levy, että se välillä jää pois jopa diskografioista ja vastaavista, eikä bändi itsekään taida arvostaa sitä kovin korkealle - mutta minulle se kolahtaa kuin puuro hullulle. Osittain, koska tykkään Thunderin soundista niin, ja osittain, koska tämä levy osaa kuulostaa myös epätyypilliseltä ollakseen sitä klassista hard rockia - tässä on myös poppia, jousia, funkia ja vaikka mitä.

Perustana on silti hyvin sävelletty, soitettu ja laulettu vanha kunnon rock - soundi jonka kulmakiviä olivat vaikkapa Deep Purple, Free ja Ufo 1970-luvulla. Thunderin biisit ovat hyviä, soolot maltillisia, ja laulusolisti Danny Bowes on yksi genren parhaista. Biisilistassa esim. "Rolling The Dice" ja "Time To Get Tough" edustavat perinnejyräystä, "Play That Funky Music" on sitä itseään - vanhan Black Cherry-hitin versiointi, nimibiisissä on jotain loppuajan beatlesmaista, "All I Ever Wanted" on klassinen hardrockballadi, muta varsinainen tyrmäys on "`Til It Shines", varovaisesta alusta kunnon hymniksi kasvava tilitys maailman ja kateuden turhuudesta.

Ja Thunderin koko tuotanto - 25 vuoden ajalta - kestää kuuntelua sekin; juuri tämän albumin jälkeen bändi pani hetkeksi pillit pussiin, vain palatakseen 2000-luvun alkupuolella kehiin omalla levymerkillään. Homman nimi on vieläkin sama, mutta muutamat bändin albumeista ovat harmittavan vaikeita saada käsiinsä. Ote ei ole lipsunut - tänä vuonna ilmestynyt kymmenes studioalbumi "Wonder Days" saattaa olla yhtyeen paras levytys. Ainakin seuraavaa albumia odotellessa...

Maailman paras levy 1998

Olen varmaan kehunut täällä kirjastolaitostamme jo aikaisemminkin, mutta näinä synkkinä aikoina on kyllä syytä pitää hyvien julkisten palvelujen lippua korkealla, joten antaa mennä: 1990-luvulla Turussa sekä 2000-luvulla Vaasan ja Tampereen alueilla asuessani ovat paikalliset kirjastot toimineet ehkä tärkeimpänä musiikillisena innoituskanavanani. Suuremmissa kaupungeissa on ehkä paremmat rahkeet, mutta haluan erityisesti nostaa esille myös Mustasaaren ja Ylöjärven kirjastot valikoimien, palvelun ja asenteen vuoksi.

En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.

Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.

Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.

Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.

Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.

Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...

Maailman paras levy 1997

Harvassa ovat ne yhtyeet tai laulajat, jotka ovat aina onnistuneet pitämään laatua korkealla - tavallisempaa on ehkä se, että käyrä nousee ja laskee. Jotkut kauan mukana olleet ovat ehtineet kokea montakin nousua ja laskua - ja niinpä esim. Aerosmith minun korvissani teki ainakin kolmatta nousuaan vuonna 1997. "Nine Lives" oli ehkä liian pitkä ja järkälemäinen klassikoksi, mutta sen sisältä löytyy haluttaessa oikein rautainen 35-minuuttinen perinteinen ilmaseppälevy.

Sen kruunaa hymnimäinen menopala "Taste Of India", joka minun korvissani nousee bändin klassioiden joukkoon. Hieno sävel, kruununa ylevä kertosäe, mukavat etniset väritteet, soitto joka kulkee kuin bakteeri Gangesissa - ja rakastettava renttu Steven Tyler, jonka ääni nykyisin kuulunee Unescon maailmanperintölistalle. Siitä syntyy mehevä musikaalinen curry, joka etenee vastustamattomasti.

Aerosmithin uralle mahtuu menestyksiä ja huteja monelle vuosikymmenelle, ja ainakin minusta heidän 80-luvun toinen tulemisensa (ja sitä seuranneet) on yhtä kiinnostavaa kuultavaa kuin 70-luvun kulta-aika. Monien mielestä hommaan tuli myöhemmin liikaa siirappia, mutta nämä jätkät hoitavat minun korvissani hitaat yhtä hyvin kuin nopeatkin. Samoin bändin viehättävä tapa sekoittaa heviinsä funkyjä elementejä toimii kuin väärä raha, vaikka olisikin juuri väärennös.

Aikuisiällä olen aika valikoiva radionkuuntelija, mutta lapsuudessani se oli mielestäni päällä aina, ja varhaisimmat musiikilliset muistoni ovat juuri 60- ja 70-lukujen taitteessa radiosta tulvinutta soittoa - Beatlesiä, suomalaista ja ruotsalaista iskelmää, ja joitakin muita ajan artisteja kuten Simon & Garfunkelia. Näin ollen Paul Simon on kulkenut mukanani "aina". Välillä meillä on ollut kriisimme - "Graceland" oli hänelle eräänlainen paluu, mutta minä en pahemmin välittänyt, mutta 1997 palasimme jälleen yhteen, ja nyt menee hyvin.

Syynä oli "Songs From The Capeman", joka sinänsä on sekä tyypillinen etä epätyypillinen Paul Simon-levy. Tyypillinen, koska musiikillinen kirjo on laaja, soundi korviahivelevä olematta ylimakea ja biisit hyviä - ja epätyypillinen, koska tämä siis on juonellinen tarina, musikaalin ääniraita, ja monilla kappaleilla on vierailevia laulusolisteja. Se on periaatteessa harmi, koska Simonin ilmeikäs lauluääni on yksi hänen musiikkinsa vahvuuksia, mutta toisaalta se tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Samoin kielen vaihtaminen välillä espanjaksi viehättää.

Tarinasta ei sen enempää, koska se ei vaikuta musiikin kuunneltavuuteen, kuin että kertomus puertoricolaistaustaisen pojan, "myyttisen tappajan", elämästä New Yorkissa ja myöhemmistä vaiheista tehdään tavallaan musiikillisen matkan muodossa - latinorytmeistä poppiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, ja takaisin. Mukana on nimiä kuten esim. Los Lobos, ja pojan äitiä esittävän laulajan ääni on oikein hyvä.

Paul Simon on minusta hyvä etenkin siksi, että hän vielä parikymmentä vuotta tämän jälkeenkin yhä jaksaa estiä - koskaan ei oikein tiedä, mitä kuulee kun laittaa hänen uuden levynsä soimaan, mutta siitä voi olla kohtuullisen varma että pohjalla on hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja lauletua popmusiikkia. Se on aina hyvä asia.

Maailman paras levy 1996

Yksi kevyen musiikin hienoista piirteistä on sen ajoittainen yllätyksellisyys - esimerkiksi kun täysin eri taustoista tulevat taiteilijat tekevät musiikkia yhdessä. Yksi kaikkein parhaista esimerkeistä tästä on vuonna 1996 päivänvalon nähnyt "Where The Wild Roses Grow" - vanha murhaballadi Nick Caven senteemaiselta albumilta, jossa tämän synkistely-new wavetähden duettopartnerina on diskohiletähtönen Kylie Minogue. Heidän äänensä ovat, hassua kyllä, liki täydellinen yhdistelmä möreää ja heleää - ja koska kyseessä on kelttiläispohjainen kansanlaulu, tarina ja sävel ovat kunnossa.

Kumpainenkin edustaa sinänsä genrejä, joista en pääpiirteittäin välitä - mutta molemmat ovat kyllä urallaan levyttäneet muutakin ihan pätevää kamaa. Caven ja Wild Seedsien levyt ovat vain aika vaikeasti sulatettavia kokonaisuuksia, kun taas Kylien ura enimmäkseen on aika äkkiä unohdettavaa höttöä - joskin jotkut hitit ovat olleet aika nerokkaita, ja viime aikoina hänen ohjelmistonsa käsittääkseni on kehittynyt laajempaan suuntaan.

Toinen kevyen musiikin hieno piirre on sen alalla taidetta tekevät nerot. Minulla on muutamia sellaisia suosikkeja, joiden paraiden tekeleiden kuvaamiseen sanat eivät tahdo riittää, ja yksi heistä on ehdottomasti Richard Thompson. Hän on pian 50 vuoden ajan tehnyt musiikkia, joka heikoimmillaankin on mielenkiintoista, ja parhaimmillaan niin hyvää, etten sitä oikein osaa kuvata. Mestariteoksia on kaiken lisäksi syntynyt joka vuosikymmenellä 60-luvulta tähän päivään - itse asiassa hänen alkukesästä ilmestynyt uusin albuminsa, "Still", saattaa olla koko uran paras.

Yksi minun suosikeistani on vuoden 1996 "You? Me? Us?", mielenkiintoinen julkaisu jo pelkästään siksi, että se on jaettu sähköiseen ja akustiseen levyyn - saman etiketin alla on siis kaksi kokonaisuutta, jotka kummatkin ovat tärkeä osa Thompsonin artistipersoonallisuutta. Tämä jopa julkaistiin tupla-CD:nä, vaikka soittoaika taitaa jäädä hieman alle 70 minuutin - mutta ratkaisu on hyvä, koska puoliskot ovat aika erilaiset vaikka kokonaisuus on linjakas. Tämän huomaa erityisesti, koska pari biiseistä esitetään molempina versioina, ja tuplauskin on hyvin perusteltua.

Sähköinen puoli sisältää sekä Thompsonin uran ehkä terävintä rokkausta, kuten "She Steers By Lightning", että perinteisempiä alakulon hymnejä, kuten "Bank Vault In Heaven", kun taas akustinen, folkimpi puoli antaa enemmän tilaa kerronnalle ("Cold Kisses", "Woods Of Darney"). Tämä albumi on äänikuvaltaan enemmän "rockbändin tekemä" kuin jotkut sellaiset, joissa on mausteena esim. erilaisia kansanmusiikkisoittimia, mutta kokonaisuus ei silti ole yksitoikkoinen. Thompson on laulajana pätevä - mutta ennen kaikkea minun täytyy todeta, että vaikka yleisesti ottaen suhtaudun kitaristeihin hieman epäilevästi, Richard Thompson on sen lajin ässä.

Ja kuten sanottua, tämä albumi on vain yksi hänen helmiensä pitkässä nauhassa.